4. KÄVITTEKÖ JO ENNEN NÜRNBERGISSÄ?
Itsestään on selvää, että Fritz illalla ja Frankfurtiin saavuttua auttoi tavaroiden nostamisessa siellä aivan outoja naisia ja hankki heille ajoneuvot. Hän sai iloksensa myöskin luvan opastaa heidät esittämäänsä Landsbergin hotelliin ja voi siis ainakin vielä puoli tuntia olla heidän seurassaan ruokasalissa. Siellä sovittiin myös yhteisestä matkasta Mainziin seuraavana aamuna toisessa junassa, sillä ensimmäinen lähti kovin aikaisin, ja kun naiset — Olga oli ollut kerrassaan rakastettava — pian siirtyivät huoneisiinsa, jäi Fritz parhaimmalla tuulella vielä istumaan alakertaan ja tilasi pullon erinomaista Hochheimerviiniä.
Frankfurt! Mitä hän huoli Frankfurtista — mitä hän oli tänne hukannut tai mitä haettavaa täällä oli! Rahaa hän ei tarvinnut, ja kaikissa tapauksissa hän olisi yhtä hyvin voinut saada sitä kirjeellisesti; mutta tätä viehättävää perhettä — hän tarkoitti tietenkin tytärtä — hän ei voinut niin vain jättää näkyvistä, sillä harvoinhan sitä saa matkalla mieluisaa seuraa, eikä siitä voi kevytmielisesti heti luopua. Ja sitäpaitsi Mainz — hän hymyili itsekseen ajatellessaan »Rosa Raspea.» Klaus oli tosin sanonut hänelle, ettei perhe tätä nykyä ollutkaan Mainzissa, mutta eikö hän niin väittänyt pidättääkseen häntä menemästä heitä tervehtimään? Tekisikö hän näin, sitä hän ei vielä itsekään oikein tiennyt; saattoihan sentään sivumennen kuulustella, oliko perhe juuri nyt Mainzissa vai missä se oli, ja sitten menetellä, miten parhaaksi näkisi.
Seuraavana aamuna hän oli vähällä nukkua liikaa, niin makeasti hän uneksi kaikennäköisistä tarunomaisista lumoavista asioista, joissa kaunis venakko tai puolatar -— kumpi, sitä hän ei vielä itsekään tiennyt — luonnollisesti esitti pääosaa. Onneksi hän sentään heräsi kylliksi ajoissa pukeutuakseen valmiiksi ja syödäkseen hiukan joudutettua suurusta. Sitten tuli tarjoilija tuoden laskun ja ilmoitti samalla, että omnibus odotti jo ovella ja naiset olivat juuri astuneet siihen. Ja hän oli heti ensimmäisenä aamuna hidastellut — se oli tosiaan liikaa ja piti jollakin tapaa korjata.
Naiset istuivat tosiaan jo vaunussa ja näyttivät häntä odottaneen; oikeastaan omnibus ei ollut lähtenyt, ennenkuin oli saanut viimeisenkin hidastelevan matkustajan. Hän pyyteli hartaasti anteeksi ja oli samalla tulipunainen kasvoiltaan. Mutta Olga hymyili hänelle heti perin suloisesti, niin että hänen rikkomuksensa näytti olevan jo anteeksi annettu ja unohdettu, ennenkuin hän oli asettunut vaunussa paikalleen.
Ja kuinka ihmeellisen ihanalta nuori tyttö tänään näytti, — kuinka aamuraikkaalta, mutta vanhalla naisella oli aina vain eilinen valkea, kirjailtu ja hyvin likainen pukunsa, ja se jonkun verran häiritsi Fritziä. Onneksi hän istui nuoren vieressä ja tämä rupatti oikein mielellään ja nauroi vielä eilistä seuruetta Hanausta — juutalaisperhettä ja kadotettua Jaakobia ja hukkuneita avaimia.
Aurinko valaisi koko loistollaan hedelmällistä Mainzin ja Reinin laaksoa, jota pitkin he nyt kiitivät, ja vain lännen puolella kohosi synkkiä pilvivuoria, jotka yhä enemmän mustenivat ja sen vuoksi heittivät omituisen kajastuksen maisemaan. Se oli Ranskan vuoriston takaa nouseva ukkonen, joka arvatenkin siellä jo valoi maahan hurjaa ryöppyään, kun aurinko vielä paistoi täällä heleästi ja kirkkaana.
Mutta nopeastipa kului aika lyhyellä matkalla! Hän tuskin huomasi lukuisia pysäkkejä, ja tuntui siltä kuin olisi mennyt vain muutamia minuutteja lähdöstä siihen, kun he jo ratisivat komean Reininsillan ylitse Mainzissa ja veturi päästi kimeän, pitkän huutonsa.
»Mutta mihin te asetutte Mainzissa?» kysyi Fritz äkkiä kuin unesta heräten, sillä sitä hän ei vielä ensinkään ollut ajatellut.
Juna huristi juuri vallitusten ohitse ja sitten niiden puhki asemalle.
»Sitä en tosiaankaan vielä tiedä», vastasi Olga ollen melkein hämillään kysymyksestä; »voi sattua niin, että joku meitä odottaa asemalla.»
»Tosiaanko?» sanoi Fritz kummissaan, mutta ei ennättänyt kysyä enempää, sillä juna hiljensi juuri vauhtiaan ja pysähtyi, ja naiset olivat nousseet paikoiltaan kerätäkseen moninaiset kampsunsa kokoon, ovi avattiin, ja kun Olga pisti ulos päänsä, huudahti hän iloisesti ja heilutti nenäliinaansa siellä ulkona jollekulle, joka ei viivytellyt tulemasta lähemmäksi. Fritz huomasi myöskin olematta siitä ollenkaan mielissään hyvin pulskan, hiukan ulkomaalaiselta näyttävän, mutta erittäin hienosti puetun nuorenmiehen, joka ylhäisen keveästi läheni pitkin siltamaa ja nosti hattuaan naisille. Hän auttoi ensin Olgaa vaunusta alas ja sitten vanhempaa naista — seuranaisesta hän ei välittänyt — ja otti huostaansa tavarakuitin, jonka antoi liveripukuiselle palvelijalle.
Fritz oli myöskin astunut ulos junasta ja seisoi hiukan hämillään Olgan vieressä. Hän ei vielä näyttänyt olevan oikein selvillä siitä, oliko hänen näin äkkiä sallittava vieraan karkoittaa itsensä — voihan tuo varsin hyvin olla Olgan veli, hän vaihtoihin vieraalla kielellä muutaman sanan vanhan naisen kanssa — kaiketi hän oli veli.
»Rakas Wladimir», sanoi sitten Olga ranskaksi, samalla kun hänen katseensa sattumalta kohtasi Fritz Wesselin, »salli minun esittää sinulle matkatoverimme, joka on pitänyt meistä hyvin ystävällisesti huolta. En tiedä vielä edes nimeänne, hyvä herra.»
»Friedrich Wessel», änkytti Fritz punastuen oikein perinpohjin.
Vieras nuori mies nosti ylhäiseen tapaan hattuaan.
»Puolisoni», jatkoi Olga osoittaen häntä ja painautui hänen käsivarttaan vasten, »meillä on ollut suurta iloa tuttavuudestanne.»
Pois hän lähti — vanha puolatar likaisen valkeassa hameessa laahusti ylhäisesti tervehtien Fritzin ohitse — seuraneiti perässä kantaen kahta matkalaukkua ja kolmea hattukoteloa, ja Fritz näki näiden olentojen kulkevan sivutsensa kuin taikalyhdyssä ja seisoi paikkaansa kytkettynä kuin puoleksi unessa, kun he jo aikoja olivat poistuneet asemalta.
»Puolisoni!» voihkaisi hän vihdoin hiljaa itseksensä, »puolisoni — ja minun hän antoi puhutella itseänsä koko matkan arvoisaksi neidiksi!»
»Onko teillä matkatavaraa?» — Tällä kysymyksellä palautti eräs kantaja hänet jälleen tavalliseen elämään.
»On — tietenkin —»
»Kuittinne!»
»Tässä!»
»Missä tahdotte asua?»
»Lähimmässä hotellissa.»
»Sittenpä toimitan tavaranne heti perille — odottakaa tässä hetkinen!»
Fritz ei vielä ollut ihan selvillä, jäisikö sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, ollenkaan tänne — mutta minnekäs muualle nyt heti? Juna ei taas lähtenyt niinkään äkkiä täältä, mutta entä jos hän olisikin mennyt laivalla alas virtaa? Ja hittoakos puolatar häneen kuului, olkoon naimisissa tai ei — hän ei ainakaan olisi sitä naista rouvakseen ottanut — kiemaileva naikkonen, joka aivan levollisesti nimitytti itseään »neidiksi» ja sitten esitti »puolisolleen.» — Ne naiset! mutisi hän itsekseen, niillä sanoilla tuomiten koko sukupuolen, jota tuskin tunsi muutoin kuin nimeltä, ja seurasi matkatavarainsa kantajaa erääseen niitä vastapäisiä hotelleja, joita oli pitkä rivi, siellä vasta tehdäkseen varsinaisen päätöksensä. Hän oli nyt kerta kaikkiaan Mainzissa, ja siksi oli parasta, koska oli tahtonut tulla tänne, uhrata kaupungille pari päivää. Miksi hän päistikkaa lentäisi pitkin maailmaa?
Hän tuskin huomasi, että tuuli viuhui kuin vastanoussut myrsky pitkin Reinin rantaa ja nostatti itse virrallekin aaltoja, eikä pannut merkille suuria, raskaita sadepisaroita, jotka aluksi putoilivat yksitellen, juuri kun hän saapui hotellin portille ja häntä vastaan riensi puoli tusinaa palvelijoita.
Ulkona riehui äkkiä roimasade, aivan kuin — tavallisen vertauksen mukaan — kaikki taivaan sulut olisivat auenneet taikka vielä paremmin kaikki enkelit muuttuneet vesitohtoreiksi ja tahtoneet parantaa maan terveysoloja perinpohjaisella tulvalla. Fritz ei vilkaissutkaan katukäytävälle läiskyviin pisaroihin — vain Olgaa hän ajatteli ja sitten tarjoilijan huomautuksesta lämmintä suurusta, sillä aamulla hän oli kaikessa kiireessä juonut vain kupin kahvia, ettei menettäisi lumoavan ihanan olennon seuraa. Nyt hän kuitenkin oli vihoissaan omasta tyhmyydestään; mutta se oli kerran tapahtunut, ja kun ei kukaan ollut sitä näkemässä, ei se ollut niinkään suuri onnettomuus — hänen oli vain unohdettava tuo tenhotar niin pian kuin suinkin.
Toistaiseksi hän kävi hartaasti suuruksensa kimppuun, joi pullon viiniä — toisen puolikkaan janoonsa ja toisen kiusaansa — ja katseli sen ohella miettiväisenä ulos akkunasta, jonka ruutuja vasten sadepisarat salamannopeasti toisiaan seuraten rapisivat tehden pitkiä surkeita raitoja ulkopuolelle.
Rosa Raspe — kummallista, ettei tuo rumasointuinen nimi lähtenyt hänen päästään. Ehkä oli syynä juuri se, että se oli hänestä niin rumasointuinen.
»Viinuri, onko hotellissanne osoitekirjaa?»
»Heti kohta!» — Suuri, raskas kirja oli muutaman minuutin päästä avattuna hänen edessään, ja pakostakin hän haki R-kirjainta. — Rappen — Raquette — Raslob — Rasmus — Raspe, vihanneskauppias — Raspe, peltiseppä — ei kelpaa — Raspe, kirjansitoja, ei myöskään — Raspe, lääketiet. toht., Vuorikatu 32, ensimmäinen kerros — siinä se oli oikea — Vuorikatu 32. —- Hm! siellä hän kerran voisi käydä kaikessa rauhassa esittämättä heti suosituskirjettä. Herra tohtori Raspen ei tarvinnut ollenkaan tietää, kuka hän oli — hän toi terveisiä Klausilta — oli matkalla Mainzin kautta. Jos hän mainitsisi väärän nimen, pidettäisiin sitä myöhemmin sittenkin pilana.
»Viinuri! Hakekaa ajuri!» Sade ei ollut vielä lakannut — ukkonen oli mennyt ohitse; ei ainakaan jyrissyt eikä salamoinut, mutta sade valui yhä, ja sillä aikaa kun ajuria haettiin, vaihtoi hän nopeasti liinavaatteita.
»Minne tahdotte?» kysyi ajuri, kun hän vihdoin pääsi istumaan odottaviin vaunuihin.
»Tohtori Raspelle.»
»Vuorikadulleko?» kysyi mies.
»Tunnetteko sen talon?»
»No, totta kai!» sanoi mies, päästäen hevosen ravaamaan.
Hän käänsikin heti itse kaupunkiin, ja Fritz tuli oikeastaan vasta vaunuissa istuessaan ajatelleeksi ja punninneeksi itsekseen, miksi oli pitänyt sellaista kauheata kiirettä käydäkseen tuon tohtori Raspen luona, ja mitä järkevää ja mahdollista hän voisi esittää tekosyykseen. Missään tapauksessa hän ei saisi sanoa tulleensa kaupunkiin juuri tällä hetkellä — oli muka ollut pari kolme päivää Mainzissa ja tahtoi ennen lähtöään toimittaa ystävänsä asian.
Mutta silloin johtui hänen mieleensä vielä ajoissa, että Klaus tuskin oli voinut lähteä Mainzista aikaisemmin kuin toissapäivänä — se ei siis sopinut, ja ennenkuin hän oli päässyt varmaan päätökseen, pysähtyivät vaunut suuren, synkän porttikäytävän eteen, ja kamala sade oli pikemmin kiihtynyt kuin vähentynyt — vesiparannusta siis yhä jatkettiin — ja aivan talon edestä syöksyi oikea pikku vuoripuro. Hän painoi siis kyyditsijänkäteen etumaisen vaunun ikkunan kautta viiden groschenin kappaleen ja juoksi sitten, läimäyttäen vaununoven kiinni jäljestään, porttiholvin alle, jossa hän keksi suuren soittokellon.
Hän veti nuorasta ja melkein samassa rapsahti jokin salpa, ja ovi lensi auki, vaikkei hän voinut nähdä siellä ketään — se oli varmaankin avautunut ilman vedosta. Mutta astuttuaan sisään hän ei suinkaan vielä ollut itse eteisessä, vaan toisen oven edessä. Sekin oli vahvaa ruskeata tammea, ja hän näki siinä pienen, lasisen luukun.
»Hitto vieköön!» tuumi Fritz nauraen itsekseen; »tohtori Raspe säilyttää molempia hempeitä kukkasiaan Rosaa ja Violaa ihan erinomaisten lukkojen ja salpojen takana, mutta Klaus Beldorf on sittenkin; osannut mennä sisään, ja niin kai lasketaan nostosilta minuakin varten — ahaa, tuolta jo tuleekin linnan vartija.» Pieni luukku avattiin samassa, ja Fritz näki jonkun olennon kasvot, mutta ne eivät katselleet häntä itseään, vaan hänen ohitseen porttikäytävän nurkkaan. Sitten lausuttiin syvällä haudantakaisella äänellä:
»Kenen luo te pyritte?»
Fritz katsoi aluksi todellisesti kummastellen ympärilleen, oliko häneltä jäänyt huomaamatta joku, joka ehkä seisoi hänen kerallaan ahtaassa etuhuoneessa; mutta hän oli ihan yksin — puhuttelu koski siis kuitenkin häntä, ja sen enempää miettimättä hän kysyi:
»Onko herra tohtori kotona?»
»On.»
»Ei siis matkustanut?»
»Ei.»
»Eikö perhekään?»
»Ei — mitä häneltä tahdotte?»
Tämä kysymys tuntui nuoren miehen mielestä oikeastaan oudolta. Mitä se tuohon ihmiseen kuului, mitä hän tohtorilta tahtoi? Mutta päästäkseen pitemmistä puheista hän sanoi:
»Tulen erään ystävän asioissa — minulla on hänelle jotakin ilmoitettavaa.»
»Niinkö!» vastasi toinen ja alkoi avata ovea hitaasti. »No, menkää sitten vain yläkertaan! Minä tulen heti jäljestä.»
Fritz astui puolihämärään, tammella paneloituun huoneeseen, joka oikeastaan herätti tavallaan kaamean tunnelman; se näytti niin perin synkältä ja oli tyhjä ja autio; mutta nähtävästi oli tohtorilla hallussaan koko talo, eikä hän siis voinut panna huonekaluja etumaiseen saliin.
Se mies, joka oli Fritzille avannut oven ja jonka hän nyt huomasi katsovan kauheasti kieroon, sulki taas hänen jälkeensä — edellinen ovi oli itsestään painunut kiinni lopsahtaen — ja sanoi sitten:
»Menkää vain ylös ensimmäisiä portaita, minä tulen heti jäljestä, täytyy vain noutaa avain.»
Ja sitten hän meni takaisin äskeiseen huoneeseen Fritzin ravistellessa hitaasti päätänsä.
»Kummallista», mutisi Fritz, »tohtori Raspe herättää yhä enemmän mielenkiintoani. Hän on tehnyt linnastaan oikean luostarin. Nytpä olen oikein utelias näkemään hänen molemmat kukkansa, joita hän täällä vartioi. Kaikissa tapauksissa hän itse on merkillinen vanha veitikka, ja minua huvittaa suuresti häneen tutustua. Sellaiset ihmiset tuottavat elämässä ainakin vaihtelua.»
Näin ajatellen hän astui reippaasti ylös leveitä puisia portaita, mutta jäi sitten seisomaan, sillä hän ei ollut kysynyt ovenvartijalta edes sitä, asuiko tohtori ensimmäisessä vai toisessa kerroksessa. Luultavasti kuitenkin ensimmäisessä; hän ei vain tiennyt, mikä oli tohtorin ovi, sillä hän oli joutunut pitkään käytävään, johon kuin hotellissa aukeni joukko ovia; ne olivat myös kaikki merkityt, kuten hän nyt ihmeekseen huomasi, tosin pienillä, mutta kuitenkin selvillä numeroilla. Hän katseli ympärilleen päätänsä ravistellen, mutta ennenkuin hän ehti muuta ajatella, avautui äkkiä eräs ovi, siitä astui esille kuvankaunis tyttö, nähtävästi vielä aamupuvussaan, valkoinen, hulmuava hame ympärillään, tukka huolellisesti punottuna kahteen muhkeaan palmikkoon, jotka riippuivat hartiain yli etupuolelle, katseli hetkisen ympärilleen ikäänkuin pelokkaana ja sipsutti sitten kiireesti häntä kohden.
Oliko tuo Rosa vai Viola? Kuinka ihmeen kauniit silmäripset hänellä oli, ja kuinka lempeästi ja kuitenkin pelokkaasti hänen suuret tummansiniset silmänsä katselivat! Fritz tervehti nopeasti ja kohteliaasti, mutta nuori nainen ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan kuunteli ikäänkuin kauhuissaan alas portaille päin, ja kun sieltä ei kuulunut vielä mitään askeleita taikka hän muuten ehkä luuli olevansa turvassa, astui hän kiireesti Fritzin luo, laski valkoisen, melkein läpikuultavan kätensä nuoren miehen käsivarrelle ja kuiskasi:
»Paetkaa niin pian kuin pääsette — vielä on aikaa — taikka muuten olette hukassa! Jumalan tähden, paetkaa!»
»Mutta, hyvä neiti», vastasi Fritz tosiaan pelästyneenä, »enhän ole kellekään ihmiselle tehnyt pahaa, ja jos teidän herra isänne —»
»Liian myöhäistä, voi, liian myöhäistä!» huokasi lapsiparka oikein sydämen pohjasta ja luoden rajattomasti säälivän silmäyksen ällistyneeseen mieheen pujahti takaisin ovestaan ja painoi sen jäljestänsä lukkoon.
Fritz olisi mielellään tahtonut seurata häntä pyytääkseen selitystä juuri saamaansa varoitukseen, mutta nyt tulikin ovenvartija hitaasti ja yskien portaita ylös hänen takanaan, eikä hän voinut olla niin tahditon, että olisi itse avannut oven, jonka taakse kaunis tyttö oli vetäytynyt.
Kuinka kaunis se tyttö olikaan! Fritz ei muistanut koskaan ennen nähneensä niin yleviä piirteitä eikä niin suruista ilmettä. Lisäksi se oli varmasti jompikumpi tohtorin tyttäristä, sillä maalarina Fritz kykeni arvostelemaan pukua, ja se kangas, josta tytön hame oli tehty, oli kaikkein hienointa ja sitäpaitsi hän oli nähnyt tytön vasemmassa kädessä rannerenkaan, jonka jalokivet olivat varmasti oikeita. Mutta ennenkuin hän kerkisi enempää ajattelemaan, saapui ovenvartija portaiden yläpäähän ja kääntyen vasemmalle aukaisi raskaan ja lujan oven, josta taaskin näkyivät ylemmäksi vievät portaat.
»Kas niin», sanoi hän samalla, »heti oikealla toisessa kerroksessa on tohtorin asuin- ja työhuone. Koputtakaa vain lujasti! Hän kuulee hiukan huonosti; hänen ovellaan on iso valkoinen nimikilpi.»
Fritz viivytteli hiukan. Hän olisi mielellään urkkinut mieheltä tietoja nuoresta naisesta, mutta tämä olisi joutunut siitä pahaan välikäteen. Entä sitten vaara? Hyvä jumala, mikä vaara voisi häntä uhata täällä sivistyneessä maassa, ihan keskellä linnaa? Kaiketi oli onneton neiti erehtynyt pitäen häntä toisena, joka oli tehnyt täällä ties minkä rikoksen, ja tahtonut varoittaa. Sehän oli ihan riivattua, kun vain ajattelikin sellaista mahdollisuutta. Mutta sitä hän ei saanut antaa palvelijan huomata. Niinpä hän nyökkäsi osoittaakseen ymmärtäneensä ja astui reippaasti portaita ylös, jotka veivät ylempään kerrokseen.
Häntä oudoksutti kuitenkin hiukan, että raskas ovi taas lukittiin hänen takanaan. Mitä varten olivat kaikki nämä varokeinot tarpeelliset? Mutta asiaa ei voinut enää auttaa. Vaivaamatta enää suotta päätänsä sen pitemmillä mietteillä hän hyppäsi ne muutamat askeleet, jotka vielä erottivat hänet ylemmästä kerroksesta. Nyt hän oli itsekin perin halukas tutustumaan tohtori Raspeen.
Ennenkuin hän saapui portaiden päähän, huomasi hän erään vanhanpuoleisen herran, joka oli hyvin leveäharteinen ja hiukan punertava kasvoiltaan ja jolla oli pienet, vilkkaat, harmaat silmät, päässä punainen suippolakki ja kädessä pitkä piippu, yllään aamunuttu ja turkkilaiset tohvelit jalassa, hitaasti tulevan käytävää pitkin vastaansa. Se on kaiketikin tohtori itse, ja jääden lähesviimeiselle askelmalle seisomaan hattu kädessä Fritz lausui kohteliaasti kumartaen:
»Onko minulla ilo saada tervehtiä herra tohtori Raspea?»
Vanhahko herra ei vastannut heti, katsoi vain Fritziin vakavasti ja tutkivasti ja sanoi sitten syvällä ja sointuvalla äänellä:
»Kävittekö jo ennen Nürnbergissä?»
Fritz olisi tietysti odottanut mitä tahansa muuta kysymystä, sillä mitä ihmettä tohtori välitti siitä, oliko joku ventovieras, jonka nimeäkään hän ei vielä tiennyt, jo kerran käynyt Nürnbergissä vai eikö. Hänen ilmeensä lienee myös ollut jotenkin nolo, mutta hän hymyili kuitenkin hämillään ja vastasi kohteliaasti:
»En, arvoisa herra — tähän asti en ole vielä käynyt Nürn—»
Enempää hän ei ehtinyt, sillä samassa antoi hänelle aamunuttuinen ja pitkäpiippuinen herra niin kauhean ja hyvin tähdätyn korvapuustin, että hän varmasti olisi suistunut portailta alas, ellei olisi tasapainoansa säilyttääkseen nopeasti tarttunut johteeseen. Isku tuli niin äkkiä ja täysin odottamatta, ettei hän myöskään voinut sitä torjua tai edes väistää, ja ihan huumaantuneena hän tuijotti töykeään ukkoon. Tämä taas, välittämättä hänestä sen enempää, kääntyi ympäri ja astui levollisesti käytävää pitkin takaisin, ikäänkuin olisi vain lyönyt kärpäsen seinällä kuoliaaksi eikä loukannut nuorta miestä sielun pohjaan saakka.