5. PELIHELVETISSÄ
Fritz Wessel jäi vähäksi aikaa samaan asentoon, sillä näin perinpohjaisen yllätyksen sattuessa käy useinkin niin, että hämmästys ja neuvottomuus pitää hetkisen lumoissaan. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli tällainen: »Tuo kirottu tohtori Raspe on pitänyt sinua tietysti ihan toisena, ja korvapuusti oli tarkoitettu jollekin mainzilaiselle Mutterille tai Meierille.» Mutta suuttumus pääsi nopeasti voitolle — kohtelu oli ollut niin halpamaista, ja itse korvapuusti niin ankara, että hän oikein tunsi poskensa turpoavan; rankaisematta ei sentään tohtorikaan saisi niin menetellä. Tosin tässä oli sattunut väärinymmärrys, sillä tuo kysymys: kävittekö jo ennen Nürnbergissä? koski kaikissa tapauksissa jotakin toisen miehen tuottamaa loukkausta, josta hän itse ei mitään tiennyt, mutta silti ei olisi sopinut iskeä, ennenkuin oli ihan varma siitä, että edessä oli juuri tuo syyllinen.
Näin ajatellen Fritz hyppäsi viimeisetkin askelet ylös, rientääkseen ilkimyksen perässä, mutta juuri silloin aukeni ovi hänen likellään, ja sieltä ilmestyi käytävään eräs herra, ruskea päällystakki yllä, silmälasit nenällä ja kirja kädessä, ja kiirehti samoin tuota luultua tohtoria kohti.
»Mitä te täällä ulkona teette, herra kapteeni?» huusi hän. »Ettekö tiedä, että kenraali on antanut ankaran määräyksen, jonka mukaan kukaan hertoista upseereista ei saa lähteä kortteeristaan? Pitääkö minun toimittaa teistä raportti?»
»Pyydän tuhannesti anteeksi», vastasi aamunuttuinen herra.
Sensijaan, että hän äsken oli käyttäytynyt niin raa’asti, esiintyi hän nyt perin arasti, kasvoillaan mitä nöyrin ilme.
»Minä olin niin ajatuksissani, herra tohtori», jatkoi hän puolusteluaan.
Ja sitten hän pujahti kuin iloissaan, että pelastui enemmistä moitteista, sisään eräästä ovesta, joita oli täällä ylhäällä samoin kuin alakerrassa pitkin käytävää. Ruskeatakkinen herra huomasi nyt myös vieraan taikka ainakin kääntyi nyt vasta hänen puoleensa, vaikka olikin ehkä jo ennen nähnyt.
»Mitä te haluatte ja kenen kanssa minulla on kunnia puhua?»
»Onko minulla ilo tavata juuri herra tohtori Raspe?» kysyi Fritz, joka ennen kaikkea tahtoi saada varmuuden oikeasta nimestä, aikoen sitten myöhemmin itse puhua herra kapteenin kanssa, jonka suhdetta tohtoriin hän ei vielä kuitenkaan täysin käsittänyt.
»En tiedä, olenko oikein ymmärtänyt teitä», vastasi silmälaseja käyttävä herra. »Minä olen tohtori Aspelt — tahdotteko puhutella minua?»
»Aspelt?» huudahti Fritz nolostuneena. »Minä haen tohtori Raspea, ja ajuri toi minut tämän talon eteen.»
»Se on siis pelkkä erehdys», selitti tohtori Aspelt kylmästi. »Tohtori Raspe asuu kyllä tämän saman kadun varrella, mutta kuuden tai seitsemän talon verran edempänä vastakkaisella puolella.»
»Sitten pyydän anteeksi, että olen teitä häirinnyt», vastasi Fritz, jota tämä asian käänne ei erikoisesti huvittanut. »Mutta samalla tekee mieleni tietää sen herran nimi, jonka kanssa juuri keskustelitte, ja tahtoisin, ennenkuin lähden talosta, puhua pari sanaa hänen kanssaan.»
»Minkä vuoksi, jos saan kysyä?»
»Hän on loukannut minua mitä karkeimmalla tavalla, ja tahtoisin pyytää häneltä selitystä.»
»Tapasitteko hänet tässä portailla?»
»Tapasin.»
»Ja hän kysyi teiltä, olitteko käynyt Nürnbergissä?» jatkoi tohtori
Aspelt.
Fritzistä näytti melkein siltä kuin toisen huulilla olisi ollut hymyn vivahdus.
»Juuri niin», vastasi Fritz synkkänä rypistäen kulmakarvojaan, sillä hän ei ollenkaan aikonut suvaita itseään vielä ivattavan, »mutta heti sitten, ilman pienintäkään aihetta —»
»Te annoitte kai kieltävän vastauksen?»
»Tietysti.»
»Hyvä herra», sanoi nyt tohtori Aspelt, »ennen kaikkea pitää minun teille huomauttaa, että olette erehdyksestä joutunut yksityiseen mielisairaalaan ja mielipahakseni tavannut erään muutoin ihan vaarattoman potilaani.»
»Onko tämä hulluinhuone?» huudahti Fritz melkein säikähtyneenä.
»On kyllä, ja kapteenilla, vaikka hän muuten on ihan vaaraton, on se ainoa päähänpisto, että hän käy käsiksi jokaiseen, joka kieltää olleensa Nürnbergissä, koska hän väittää, että koko ihmissuku on sieltä syntyisin. Minun ovenvartijani oli niin hölmö, ettei tullut sitä huomauttaneeksi teille, mutta toivoakseni ette kuitenkaan tahdo onnettomalta mieheltä hyvitystä.»
»Entä se tyttö alakerrassa?»kysyi Fritz ihan ymmällä.
»Mikä tyttö?»
»Kuvankaunis nuori tyttö, joka tuli portaita lähinnä olevasta ovesta ja kuiskasi minulle, että minun pitäisi paeta talosta niin pian kuin suinkin.»
»Kreivitär-parkani!» lausui lääkäri. »Hän joutui vanhempiensa kanssa Italiassa ryövärien käsiin ja menetti silloin järkensä. Naispotilaani ovat kaikki alakerrassa.»
»Kohteleeko se kapteeni kaikkia tännetulijoita samalla tavalla?»
»Ei», vastasi tohtori hymyillen. »Jos he vastaavat myöntävästi hänen kysymykseensä, on hän erittäin rakastettava, puristaa kättä ja kutsuu seuraavaksi päiväksi suurille päivällisille, joita hän on aikonut pitää jo kolmen vuoden aikana.»
»Hyvin hauskaa», sanoi Fritz, joka kuitenkin oli hiukan loukkautunut siitä, että tohtori otti asian näin leikilliseltä kannalta.
Mutta hänellä ei ollut erikoista halua jatkaa keskustelua portailla. Sitäpaitsi ei mielenvikaiselta voinut vaatia hyvitystä. Onnettomuus oli kerta kaikkiaan tapahtunut, eikä ollut enää muuta tehtävänä kuin mahdollisimman pian poistua tästä kamalasta talosta.
»Suonette anteeksi, herra tohtori», jatkoi hän kylmän kohteliaasti, »että olen kuluttanut arvatenkin kallista aikaanne.»
»No no, ei se mitään — tohtori Raspen talon löydätte vinosti vastapäätä, numero 32, luullakseni.»
»Kiitos!»
»Pyydän, odottakaa hiukan», jatkoi kuitenkin tohtori ja painoi pientä, salaista nastaa, jolloin Fritz kuuli alhaalta heikkoa kilinää. »Ovenvartijani on ensin avattava, muutoin voisi teille sattua alakerrassa taaskin ikävyyksiä. Siellä on eräitä naisia, jotka meidän oman väen kanssa seurustelevat viattomasti, mutta eivät voi sietää vieraita kasvoja.»
»Kiitän teitä», sanoi Fritz. »Olen saanut yhdestä kohtauksesta ihan kyltikseni, niin että sen muisto säilynee pari päivää.»
»Olen todellakin hyvin pahoillani», sanoi tohtori, Fritzin samalla huomatessa, kuinka hänen oli vaikea pidättää salaista nauruaan.
Hänellä ei ollut muuten erikoista halua sen kauempaa olla tohtorin pilkallisten katseiden alaisena. Alhaalta kuului oven avaamista, ja silloin hän, kumarrettuaan hyvästiksi, riensi portaita alas eikä pysähtynyt alakerrassakaan, jossa vain hätäisesti vilkaisi ympärilleen, olisiko taas vältettävä jotakuta vaarallista olentoa. Mutta käytävä oli ihan tyhjä, ja hän kiirehti alas toistakin porrasjaksoa, jonka päässä hänen kuitenkin piti sisemmällä ovella odottaa hitaasti jäljessä tulevaa sulkijaa.
Ja poskikin teki niin kipeää! Hän saattoi suorastaan tuntea, että se minuutti minuutilta paisui yhä enemmän. — Kirottu kapteeni merkillisine päähänpistoineen!
Ovenvartija tuli nyt alas ja avatessaan katsoi kieroon Fritzin ohitse hyvin omituinen piirre suun ympärillä. Fritz käänsi häneen päin mikäli mahdollista oikean poskensa, jottei toinen huomaisi onnetonta pullistumaa vasemmassa poskessa. Mies ei sanonutkaan mitään, päästi hänet etuhalliin ja avasi sitten varsinaisen ulko-oven. Vasta sitten, kun hän sen avasi, ja ennenkuin Fritz ennätti ulos, kysyi hän kuivalla ivallisella äänensävyllä, suunnaten katseensa taas toiseen suuntaan:
»Te kai ette ole vielä käynyt Nürnbergissä?»
»Piru teidät vieköön!» huusi nyt nuori maalari, vimmastuneena riipaisten oven auki ja rientäen kadulle.
Mitä hänen tarvitsi välittää, vaikka pahanilkinen palvelija nauroi hänen selkänsä takana? Nenäliinaa poskellaan pitäen hän kiirehti jälleen katua pitkin, kunnes kohtasi ajurin ja kapusi vaunuihin. Hän käski ajaa suoraa päätä takaisin hotelliin, sillä kasvojen ollessa tällaisessa kunnossa oli mahdotonta näyttäytyä tohtori Raspelle ja hänen kahdelle tyttärelleen. Eihän hänen sopinut millään ehdolla tehdä itseään naurunalaiseksi.
»O mon Dieu!» sanoi saksalainen viinuri, kun hän astui vaunuistaan maahan, »teillä on kaiketi hammassärkyä?»
»Niin vietävästi», vastasi Fritz. »Kävin juuri hammaslääkärillä.
Kuulkaa, milloin lähtee seuraava juna pohjoiseen?»
»Seuraava junako? Kello puolikaksi.»
»Matkustan sillä; pyydän, tuokaa laskuni.»
»Ettekö tahdo ensin aterioida!»
»Ei, kun poski on näin turvoksissa. Rientäkää nyt vain!»
»Kuten käskette!»
»Ja palvelija tuokoon alas tavarani.»
»Kutsun hänet heti.»
Puoli tuntia myöhemmin istui Fritz Wessel jälleen, jokseenkin pahalla tuulella, aseman tilavassa tarjoiluhuoneessa, odottaen sen junan lähtöaikaa, jonka mukana — samantekevää minne — hänen piti päästä pois Mainzista, ettei vain nyt joutuisi sattumalta tapaamaan joko viehkeätä puolatarta Olgaa taikka oikeata tohtori Raspea ja hänen tyttäriään. Hän olisi mieluimmin matkustanut laivalla; mutta silloin hänen paisunut poskensa olisi kaikkien matkustajien katseltavana, kun sensijaan junassa voisi johonkin vaununnurkkaan painuneena pysyä piilossa, sillä hän ei tahtonut herättää edes matkatoveriensa sääliä.
Minne hän nyt oikeastaan oli matkalla, sitä hän ei itsekään tiennyt; parasta oli ostaa lippu ensin Koblenziin. Sieltä hän ei ainoastaan voisi milloin tahansa jatkaa, vaan saisi matkalla laatia vastaisen varalta suunnitelman. Kaikissa tapauksissa hän oli päättänyt olla vieraassa kaupungissa astumatta lukittuun taloon, ellei olisi edeltäkäsin hankkinut varmoja tietoja. Näin hullusti ainakaan ei saisi uudestaan sattua.
Juna jyrisi pian ihanan Reinin vartta pitkin ja saapui Koblenziin, kun oli vielä kirkas päivä. Mutta Fritz otti perille tultuaan eräässä toisen luokan hotellissa huoneen, kirjoitti vieraan nimen päiväkirjaan ja teki lujan päätöksen pysyä täällä tuntemattomana siihen asti, että hänen vasen poskensa taas olisi tavallisen paksuinen. Hän ei ollenkaan tahtonut joutua vastailemaan kiusallisiin kysymyksiin, joista pääsisi eroon vain hätävalheella, sillä totuutta hän ei voisi kellekään ihmiselle tunnustaa, koska hänelle varmasti olisi kaikkialla naurettu. Suosituskirjeittensä joukosta hän tosin löysi erään, joka oli osoitettu Koblenziin majuri Buttenholtille, hänen isänsä vanhalle ystävälle; mutta sillä ei ollut kiirettä. Nyt hän ei kuitenkaan voinut sitä esittää, sillä todennäköisesti oli sielläkin nuoria naisia talossa — tiesipä hän, mille asialle isä oli hänet lähettänyt, ja sellaisia olentoja hän tahtoi kaikkein vähimmin tavata tässä tilassaan. Ensimmäinen vaikutelma, mikä meihin vieraasta jää, on melkein aina yksin ratkaiseva, eikä hän luullut niin onnettoman näköisenä saavansa suopeata arvostelua.
Seuraavana aamuna hän iloksensa huomasi, että vielä edellisenä iltana pahalta näyttänyt turpoutuma oli tuntuvasti alentunut, mutta hän ei tahtonut vieläkään näyttäytyä kadulla eikä edes ruokasalissa. Siksi hän valitti pahoinvointia ja pysyi huoneessaan, käskipä tuoda ruuankin sinne. Vasta kolmantena päivänä näytti poski niin paljon alentuneen, ettei hän voinut kuvastimen edessä huomata mitään erikoista pullistumista. Tosin tuntui poski jonkun verran aralta, mutta sellainen kipuhan väheni hetki hetkeltä, ja Fritz päätti siis jälleen lähteä Koblenzista ketään tapaamatta, jopa itse kaupunkiakaan katselematta, ja mieluummin matkustaa johonkin kylpypaikkaan, siellä heittäytyäkseen vapaaseen, hauskaan elämään, jollaista niissä vietettiin.
Hänen karttansa mukaan oli Ems lähin kylpypaikka, ja kun hän oli jo aikaisemmin kuullut niin paljon Lahn-laakson kauneudesta, pani hän nopeasti täytäntöön päätöksensä.
Mainz! Että paholainen olikin kiusannut häntä juuri siihen kaupunkiin menemään — mutta se paholainen oli näyttänyt niin hempeältä ja viehättävältä, ettei hän silloin voinut vastustaa. Lisäksi oli kaikki tullut niin nopeasti ja äkkiä — se juuri onkin matkojen ikävä puoli, että yhä joutuu, usein vastoin tahtoaan, kaikenlaisiin yllätyksiin ja kiusoihin ihan kuin niihin paiskattuna, voiden vain poikkeustapauksissa niitä torjua.
Muuten hän oli lujasti päättänyt pitää varansa yllätyksiä vastaan ja tästedes katsella maailmaa järkevältä kannalta. Olihan hän matkoilla vain huvikseen ja saattoi helpommin kuin joku muu väistää epämukavuuksia.
Matka kului nopeasti, ja Fritz ihan hämmästyi saapuessaan Emsiin ja äkkiä huomatessaan ympärillään niin suuria parvia hienosti puettuja ihmisiä, ettei oikeastaan käsittänyt, kuinka he kaikki mahtuivat tälle pienelle paikkakunnalle asumaan. Muuten häh joutui itsekin kokemaan, ettei enää ollutkaan niin helppoa saada asuntoa; sillä hänen täytyi ajaa vaunuissa hyvinkin tunti toisesta hotellista toiseen, ja kaikkialla vastattiin: Nyt oli kylpykausi paraillaan, mutta jos hän tyytyisi pihanpuoliseen neljännen kerroksen huoneeseen, niin voitaisiin ehkä täyttää hänen toivomuksensa — muutoin surkuteltiin. Viinurit eivät muuten viipyneet erittäin kauan hänen puheillaan, antoivat vain vastauksen ja harppasivat hotelliin takaisin ruokaliina kainalossa, jättäen vieraan päättämään, tahtoiko tulla heille vai eikö.
Fritz sai lopulta Balzerin hotellissa sattumalta vapaaksi tulleen, hauskan huoneen toisessa kerroksessa, vaihtoi siellä pukua ja kuljeskeli sitten hitaasti iltamyöhällä sillan poikki kylpylään päin, katsellakseen siellä kaikessa rauhassa ihan läheltä sen paikkakunnan varsinaista elämää ja hyörinää.
Luonnollisesti oli pelihelvetti se paikka, johon koko elämä keskittyi, kuten Kyöpelinvuori Vapun yönä, eikä Emsissä oikeastaan muuta paikkaa ollutkaan Lahnin oikealla tai vasemmalla rannalla, missä olisi voinut viettää iltansa hauskasti! Tosin ei ketään pakotettu pelaamaan; pääsy saleihin ja lukuhuoneeseen oli täysin vapaa, soittoa oli myöskin, ja siellä sai tanssia, jutella, kävellä taikka muuten huvitella, miten tahtoi. Mutta isäntäväki luotti kuitenkin toisenlaiseen soitantoon, joka houkutti heille uhreja — kullan kilinään, joka kajahteli pelisaleista ja veti luoksensa vieraita, ensin uteliaisuudesta, sitten voitonhimosta, eivätkä he siinä suhteessa laskeneetkaan väärin. Pyrkijäin määrä erityisiin saleihin oli ihan suunnaton, eivätkä vain herrat ottaneet osaa peliin, vaan myöskin joukko naisia, jotka asettuivat paikoilleen pöydän ääreen taikka arkoina lähenivät sitä, vain silloin tällöin uskaltaen heittää jonkin panoksen.
Fritz, joka myöskin heti meni rouge-et-noir-pöydän ääreen, huvitteli — koska hän periaatteensa mukaan ei itse pelannut — varsinkin siten, että tarkasteli naismaailman eri vivahduksia, vieläpä hän päätti jonakin seuraavana iltana ottaa pienen luonnoskirjan mukaansa laatiakseen pari harjoitelmaa, mikäli se kävisi päinsä huomiota herättämättä. Aiheita oli täällä kylliksi, etenkin »kauniimman sukupuolen» joukossa.
Itse pöydän ympärillä istui neljä »rouvashenkilöä», jos sellaisia naikkosia voi sillä nimellä kunnioittaa. Heillä oli maalatut, elähtäneet, intohimojen kuluttamat kasvot — lukuunottamatta erästä nuorta täyteläistä naista, joka hyvin avokaulaisena ja huomattavan runsaasti koristeltuna vallattomasti pelasi ranskalaisilla kultarahoilla ja kaiketikin oli pankin palveluksessa viettelijänä, sillä hänen ympärillään tungeskeli joukko nuoria herroja, mutta, kuten Fritz mielihyväkseen huomasi, pelkkiä ranskalaisia, yksi tai pari venäläistä mukana.
Kerrassaan inhoittavaa oli tarkata, kuinka näennäisen kylmäkiskoisesti nuo sievistellyt syöjättäret harjoittivat peliä, ja kuinka ahneesti he kuitenkin sieppasivat haltuunsa kultaa, jos voittivat, ja sitten merkitsivät numeroita vieressään oleville pienille tauluille. Kuuluivatko he ylhäisiin perheisiin? Sitä ei ollut helppo päättää, sillä pelin intohimo oli vienyt kaiken aateluuden heidän piirteistään ja jättänyt sijalle vain julkeuden ja ahneuden leiman.
Toisella puolella seisoi kaksi rouvashenkilöä merkitsemässä pisteitä, mutta eivät näyttäneet oikein viihtyvän tässä seurassa. He eivät olleet vielä menettäneet kaikkea häveliäisyyttään, ja heidän piirteensä ilmaisivat — mitä ei koskaan saa näkyä oikeassa pelaajassa — suurta iloa, jos he voittivat, ja pahaa pettymystä, jos tuli häviö.
Pöydän ympärillä liikkui hienostoa, eikä silloin ollut harvinaista nähdä jonkun nuoren viehättävän naisen hyvin ylhäiseltä näyttävän herran kainalossa kuiskaavan tälle punastuen pari sanaa, jolloin herra hymyillen nyökkäsi suostumukseksi ja astui heti hänen kanssaan pöydän ääreen. Nuori rouva laski sitten arasti, epäröiden silmäiltyään pöytää, kahden taalerin rahan tai louisdorin jollekin ruudulle, ja jos hän hävisi, oli hän aluksi hyvin soma säikähtyessään ja nauroi sitten sydämellisesti, ja jos hän voitti, ei hän ensin tahtonut ollenkaan ottaa rahaa, jota puolison piti hänelle suorastaan tyrkyttää, ja sitten he nauraen ja rupattaen menivät edelleen salien läpi.
Fritz oli tutkinut näitä erilaisia ympäröiviä ilmiöitä niin tarkkaavaisesti, ettei tullut vähääkään panneeksi merkille, kuinka jotkut ihmiset pitivät häntä itseään silmällä, ja että sitten muutamat kuiskasivat jotakin hiljaa toisillensa ja yhä uudestaan katsahtivat häneen päin. Vasta sitten, kun pöydän ääressäkin oleviin oli tarttunut sama harrastus ja he kesken pelinkin tähystivät häntä silmälaseillaan ja oopperakiikareilla, alkoi se herättää hänen huomiotaan, ja nyt hän tarkasteli naapureitaan, olisiko heidän joukossaan joku merkillinen henkilö, jota niin yleisesti silmäiltiin. Mutta hän ei voinut keksiä mitään sellaista, vieläpä hän huomasi olevansa melkein yksinään, niin että vain muuan vanha, hyvin arvokkaalta näyttävä herra vielä oli hänen lähellään, mutta, kuten hän nyt vasta näki, jonkunlainen virkapuku yllä, siis kaikissa tapauksissa kuuluen pelisalien virkamiehistöön.
Mitä hittoa tämä taas merkitsi? Oliko hänen omassa puvussaan, hänen tietämättään, jotakin silmäänpistävää tai epäkuntoon joutunutta? Hän tarkasteli itseään niin paljon kuin kävi päinsä olematta naurettava, ylhäältä alas asti, mutta ei voinut huomata mitään vikaa; sen ohessa kävi kuiskutus yhä kiihkeämmäksi. Vieläpä tuo vanha herra, jolla näytti olevan pankin ylijohto, puheli pelipöydän kaitsijan kanssa, ja tämä taas viittasi luokseen palvelijan, kuiskasi hänelle jotakin ja antoi nähtävästi jonkin tehtävän. Palvelija nyökkäsi myöntävästi, osoittaakseen ymmärtäneensä, ja peräytyi sitten taas ovelle, kadoten jonnekin.
Ei kestänyt ainakaan kymmentä minuuttia, ennenkuin hän tuli parin muun palvelevan olennon kanssa takaisin ja viittasi näille — Fritz piti häntä tarkasti silmällä — ihan varmasti juuri häntä kohti. Molemmat miehet lähestyivätkin hitaasti; mutta kun nuori ystävämme jo toivoi vihdoinkin saavansa jonkinlaisen selityksen, jäivät he vain näennäisesti peliä katsellen hänen läheisyyteensä, ja melkein kaikkien silmät tähystivät häntä, tietenkin nähdäksensä, kuinka hän menettelisi. Vieläpä tulvi lähimmistä saleista muutamia ryhmiä uteliaita katsojia, jotka ilmeisesti pyysivät näyttämään, missä hän seisoi, ja sitten mitä hävyttömimmin tuijottivat häneen.
Se ei ollut enää leikintekoa, ja kun veri nousi hänen päähänsä ja hän oikein tunsi käyvänsä yhä punaisemmaksi, iski hän muutamiin töllisteleviin tuiman silmäyksen, päättäen edes jostakin henkilöstä ottaa selon, mitä tämä kaikki merkitsi, mutta se ei onnistunut. Ne, joihin hän lujasti katsoi, käänsivät joka kerta kasvonsa sivulle; ja samalla hän tunsi kaikkien muiden katseiden olevan itseensä tähdätyt. Viimein hän väsyi olemaan sellaisen huomion esineenä, kääntyi poispäin ja astui seuraavaan saliin. Hänelle annettiin tilaa kohteliaasti, helpomminkin kuin muille, ja kun ihmislauma jäi pelisaliin, luuli hän jo päässeensä eroon kaikesta kiusasta. Mutta kun hän katsahti taakseen, näki hän, että molemmat palvelijat tulivat hänen perässään, ja vaikkeivät he olleet hänestä vähääkään välittävinään, eivät he kuitenkaan päästäneet häntä näkyvistään.
Hän astui suureen saliin, jossa kaikkialla istui hienopukuisia herroja ja naisia ryhmittäin, rupatellen tai kävellen; palvelijat pysyttelivät, vaikka jonkun matkan päässä, kuitenkin hänen lähellään. Hän meni sitten lukusaliin, heittäytyi nojatuoliin ja tarttui johonkin aikakauskirjaan. Eräs palvelija tuli samassa sisään, alkoi siivota pöytää ja pysyi siinä hommassa niin kauan, että Fritz jälleen nousi ja jätti paikkansa. Hän siirtyi nyt ravintolan puolelle, mutta tulos ei ollut sen parempi; päinvastoin oli ihan ilmeistä, että vainoojat kuiskasivat hänestä jotakin ravintoloitsijalle, minkä jälkeen viinurit supattivat toistensa korviin ja sitten taas tarkkasivat visusti kaikkia hänen liikkeitään.
Hän tilasi lasin punssia, maksoi siitä hävyttömän kalliin hinnan ja sai vielä sen kiusan, että hänen heille heittämäänsä taaleria tutkittiin epäluuloisesti, pudoteltiin ja näyteltiin miehestä mieheen.
»Luuletteko minun antaneen teille väärää rahaa?» huusi hän lopulta vihoissaan.
»No no», sanoi ylikellarimestari hartioitaan kohauttaen, »onhan sitä liikkeellä niin paljon väärääkin.»
»Tahdotteko antaa minulle siitä takaisin vai ettekö?»
»Suurimmalla mielihyvällä», vastasi palvelija, jolla oli keskellä päätä jakaus kuin mikäkin viertotie.
Nyt ei Fritzillä ollut enää halua viipyä hetkistäkään kauempaa tässä rakennuksessa; hän pisti kolikot niitä laskematta taskuunsa ja lähti heti palatakseen kortteeriinsa. Hän oli myös vakavasti päättänyt ensimmäisellä aamujunalla poistua Eilisistä. Mutta hotellissa tuli hänelle taaskin yllätys.
Saavuttuaan huoneeseensa hän tapasi siellä kaksi poliisia kärsivällisesti odottamassa. He kysyivät hänen nimeään heti kun hän oli päässyt ovesta sisälle ja pyysivät häntä avaamaan matkakirstunsa.
»Mitä lempoa tämä on!» huusi Fritz nyt oikein suutuksissaan. »Keneksi te minua luulette?»
»Sitä on vielä vaikea arvostella», vastasi toinen omituisen leikillisesti, »ennenkuin edes olemme nähneet matkakirstunne.»
»Mutta kuka on teille siihen antanut oikeuden?»
»Kuulkaapas nyt, me olemme poliisilaitoksesta», selitti mies, »ja poliiseilla on aina oikeus.»
»No olkoon sitten, paholaisen nimessä, minun puolestani», sanoi Fritz epätoivoisella mielellä, »mutta selittäkää sitä ennen kuitenkin, kenen käskystä te toimitte.»
»Hyvin kernaasti», vastasi virkamies. »Herra poliisipäällikön määräyksestä. Älkää vain mitenkään rettelöikö, sillä se ei teitä ollenkaan auta ja voi vain pahentaa asiaanne.»
Fritz tajusi miehen olevan oikeassa ja enempää vastustelematta avasi arkkunsa, hyvin tietäen viattomuutensa mitä tahansa epäluuloa vastaan. Sitten hän pani molemmat sytytetyt kynttilät viereen pöydälle ja heittäytyi lähimpään nojatuoliin kaikessa rauhassa katsellakseen toimitusta. Hän alkoi silmäillä tätä kohtausta leikilliseltä kannalta, ja vasta sitten, kun hän huomasi talonväen käyvän ulkopuolella tarkkaavaiseksi ja pyrkivän tänne, nousi hän vielä kerran, sulki oven ja lukitsi sen. Utelias joukko ei tarvinnut ainakaan tietää, mitä täällä sisällä tapahtui, saatikka olla sitä näkemässä.
Poliisit eivät pitäneet pitkiä puheita; he tiesivät tarkoin, mitä ja kuinka oli tehtävä, ja heti kun arkku oli avattu, aloittivat he läpikotaisen tutkimisensa, mutta ilman minkäänlaista tulosta. Sillä arkusta tavattiin vain piirustus- ja maalausvehkeitä ja kaikenlaista muuta, mitä voi odottaa näkevänsä kenen matkustajan tavaroiden joukossa tahansa. He olivat silminnähtävästi hämillään, sillä poliisimiehelle ei voi tapahtua mitään nolompaa kuin että on pakko pitää kunniallisena miehenä jotakuta, josta poliisipäällikkö epäilee ihan päinvastaista.
Mutta lopulta heillä ei ollut muuta neuvoa. He kysyivät vielä matkustajan papereita, joita Fritzillä olikin yllin kyllin, ei ainoastaan passi, vaan lisäksi matkakreditiivi.
»Eikö teillä ole muita tavaroita?»
»On — piirustussalkkuni tuolla! Ehkä tahdotte tarkastaa sitäkin, sisältääkö se hopeisia lusikoita taikka jostakin kirkosta varastetun kalkin?»
Poliisi loi epätoivoisen katseen ohueen salkkuun.
»Tuolla on vielä keppini ja sateenvarjoni.»
»Ei ole tarpeellista», vastasi mies. »Toivotan teille oikein hauskaa iltaa.»
»Kiitoksia, samaten!» vastasi Fritz ja aukaisi taas oven. Se saattoi olla molemmille poliisimiehille myöskin merkkinä, että he saisivat puikkia tiehensä.
Ulkona portailla käytiin kovaäänisiksi — ne olivat kaiketikin hotellin asukkaita, jotka tulivat kaupungilta ja olivat kysyneet palvelijoilta, mitä yläkerrassa oli tekeillä, sillä Fritz erotti selvästi sanat: »Veijaria epäillään — arkku tarkastettavana.» Se siis vielä puuttui! Mutta hittoako hän huoli vieraista ihmisistä! Mitä tekemistä hänellä oli heidän kanssaan! Vielä tänä iltana kello kymmenen aikaan — sillä nyt hän ei enää viipyisi yhtään neljännestuntiakaan Emsissä — hän voisi matkustaa takaisin Koblenziin.
Toinen poliisimies oli jättänyt silmälasiensa kotelon hänen huoneeseensa. Fritz piti hänelle ovea auki ja kutsui samalla palvelijaa, pyytääkseen laskua. Joku tuli portaita ylös. Juuri silloin, kun poliisi poistui hänen huoneestaan, astui lampun heleästi valaisemana eräs nainen portaista esille, ja Fritz katseli ihan jäykkänä säikähdyksestä — se oli Olga. Tyrmistyneenä hän tuli kuitenkin tervehtineeksi, mutta tyttö ei vastannut siihen ollenkaan, siirsi vain katseensa puolittain halveksivaksi, puolittain ylpeänä poliiseihin, kääntyi sitten poispäin ja riensi käytävää pitkin omaa huonettansa kohti.
Fritz tajusi kyllä, että arvatenkin myös vanha nainen ynnä Olgan puoliso tulivat portaita ylös, mutta hänellä todellakaan ei ollut halua odottaa vielä näitä. Niinpä hän veti oven kiinni, riipaisi kiivaasti soittokelloa, selitti nuolennopeasti saapuneelle palvelustytölle, että hänen piti tuoda lasku ja ajuri, koska hän tahtoi jo seuraavalla junalla lähteä Koblenziin, ja järjesti sitten kiukusta sanatonna sekaiseksi pengotun arkkunsa kuntoon.