6. HOTELLISSA
Fritz oli tosin vielä hetkisen kahden vaiheilla, eikö lopultakin olisi pitänyt, ennenkuin lähti Emsistä, mennä vaatimaan poliisikamarista selitystä tähän ilkeään epäluuloon — ainakin kysymään syytä; mutta pian hän muutti mieltään. Eihän se ollut muuta kuin hänen vanha huono onnensa: häntä oli luultu joksikin muuksi miesparaksi, joka oli hänen näköisensä; se siinä vain kirottua, että kaikki hänen näköisensä eivät olleet kunnollisia ihmisiä, vaan päinvastoin kelvotonta roskaväkeä ja olemassa vain saattaakseen hänet pulaan. Mitä siis auttoi senvuoksi jäädä tänne? Hän saisi vain kokea, että jonkun Schultzen tai Schmidtin epäiltiin varastaneen joitakin kapineita, ja että häntä — huomattavan yhdennäköisyyden vuoksi — pidettiin rikollisena. Sen kiusan hän ainakin tahtoi välttää; ja tuskin puolta tuntia myöhemmin hän jo istuikin rautatievaunussa, joka vei hänet juuri suoritetun matkan jälkeen takaisin Koblenziin.
Siellä hän viipyi vain yön, tällä kertaa toisessa hotellissa, sillä matkustajia kulki tämän kaupungin ja Emsin välillä tuhkatiheään, eikä hän tahtonut joutua epämieluisasti tapaamaan ketään niistä, jotka olivat hänet siellä nähneet ja kaiken edellä tapahtuneen johdosta pitivät häntä huonona ihmisenä. Entä Olga? — No, se nainen ei ollut muuta kuin keimailija, lisäksi vielä huonointa lajia: mitä siitä tarvitsi välittää! Kuitenkin hän tunsi sydämessään pistoksen ajatellessaan sitä katsetta, jonka Olga oli häneen luonut astuessaan hotellissa hänen ohitsensa ja nähdessään poliisien tulevan hänen huoneestaan. Mitä hän lieneekään ajatellut? Eikö näin äkillistä poistumista ollut pidettävä pikemmin pakona kuin hyvän omantunnon todisteena?
Mutta sitähän ei enää voinut auttaa; se oli kerran tapahtunut, ja hänen piti nyt vain toivoa, ettei koskaan eläissään tapaisi tätä kaunista, viekoittavaa naista. Mitä muuta Olga voisi tästedes ollakaan kuin onneton muisto epämieluisista matkaseikkailuista! Mitä pikemmin ne voi uhontaa, sitä parempi.
Koblenzissa hän siis viipyi vain yön, esiintyen nyt oikealla nimellään, sillä viime seikkailu oli tehnyt hänet hiukan epäluuloiseksi; poliisin ei ainakaan pitänyt saada mitään aihetta häntä ahdistaa. Aamujunalla hän matkusti Kölniin.
Siellä hän meni suoraa päätä erääseen hotelliin, josta näki koko ihanan Reinin, ja päätti, ennen kuin veisi suosituskirjeensä kanslianeuvos Brunolle, kaikessa rauhassa vaeltaa parina päivänä pitkin kaupunkia ja silmäillä, mitä nähtävää siellä olisi; sillä jos hän kerran joutui tekemisiin jonkin perheen kanssa, silloin tulisi kummallekin puolelle kiusallisia kutsuja ja uusia tuttavuuksia, ja hänen vapaa elämänsä päättyisi siihen.
Sen päivän hän kuljeskeli ilman päämäärää, mutta sisäistä mielihyvää tuntien vanhanaikaisesti rakennetussa kaupungissa, katseli tuomiokirkkoa ja vielä muutamia muita niistä ihanista rakennusmuistomerkeistä, joita vanha Köln on täynnä, ja palasi illalla oikein tyytyväisenä hotelliinsa, saadakseen siellä palkkioksi tämänpäiväisistä ponnistuksistaan hyvän illallisen ja pullon paremmanpuoleista viiniä.
Hänen vielä istuessaan ruokasalissa nauttimassa maukkaasta annoksesta Reinin lohta toi yliviinuri hänelle vierasten nimikirjan, johon hän päätöksensä mukaan kirjoitti oman nimensä: Friedrich Wessel, maalari Hassburgista, sitten tarkasteli hätäisesti jotakuinkin täytettyä sivua nähdäkseen keitä näinä viime päivinä oli poikennut asumaan hotelliin, mutta jo ensimmäisen nimen kohdalla jäi pala hänen suuhunsa ihmetyksestä, sillä ihan hänen juuri kirjoitetun nimensä »Friedrich Wessel» yläpuolella oli: Friedrich Raspe, Dr. med. Mainzista perheineen; huone numero 35.
Se oli totisesti omituinen sattuma, että hän joutui nyt, vieläpä suorastaan seinän takana, asumaan samassa hotellissa tohtori Raspen kanssa, ja nähtävästi olivat myöskin molemmat tyttäret mukana, ikäänkuin kohtalo olisi toiminut hänen hyväkseen. Hän ei ollut etsinyt tilaisuutta tapaamiseen tai oikeastaan epäonnistuneen yrityksensä jälkeen Mainzissa heti jättänyt sikseen; nyt hän oli osunut viereiseen huoneeseen, ja tätä sallimuksen viittausta hän ei tahtonut laiminlyödä; se oli totisesti liiankin selvä.
Vaistomaisesti hän kouraisi leukaansa, sillä hän oli aikonut kasvattaa itselleen partaa eikä senvuoksi ollut Mainzissa kokemansa seikkailun jälkeen päästänyt partaveitseä likelleen; nyt hän siis kaiketi oli kamalan näköinen. Samalla johtui myös mieleen, että täällä komeasti valaistussa ja koristetussa ruokasalissa istui suuri joukko vieraita, herroja ja naisia; luultavasti oli tohtori Raspe molempien rakastettavien tyttäriensä kera heidän keskellään, kenties ihan hänen läheisyydessään. Hän silmäili varovaisesti ympärilleen, oliko missään sentapaisia henkilöitä nähtävissä; mutta se oli vaikeata, sillä useimmat istuivat pitkän pöydän ääressä, niin ettei voinut hyvin erottaa toisistaan yksityisiä ja seurueita. Mutta paljon nuoria ja vanhoja herroja oli joukossa, ja Fritz vaivasi niin kauan päätänsä saadakseen selville, kutka niistä olivat saman perheen väkeä, mies ja vaimo tai isä ja tytär, että hänen vain puoleksi syöty lohensa ehti ihan kylmetä ja viini laimeni; eikä hän kuitenkaan päässyt mihinkään tulokseen.
Sitten hän äkkiä kuuli takaapäin ääniä.
»Minne me siis istumme, pappa?» kysyi eräs nuori nainen, viehättävä vaaleaverikkö, kuten hän totesi nopeasti käännettyhän päätänsä sinne päin.
»No no, rakas lapsi», vastasi vanhahko herra, joka saattoi nuorta kaunotarta, »onhan täällä vielä kaikkialla tilaa — mieluimmin menemme sellaiseen paikkaan, missä ei ole ikuista vetoa, kun ovia avataan ja suljetaan. Mutta minne Rosa jäi?»
»Hän tulee heti, pappa», vastasi suloinen ääni, ja Fritzin sydämeen oikein pisti, sillä tuon siis täytyi olla Viola.
Kummallista, hän oli kuvitellut tyttöä ihan toisenlaiseksi, jolla piti olla tummanruskeat hiukset ja silmät ja kreikkalainen nenä; tälle Violalle oli kohtalo suonut tosin hyvinkin sievän, mutta samalla pystyn tylppänenän, joka ei kuitenkaan vastannut haikeasti haaveilevan nimen herättämää kuvaa.
— Nuoria tyttöjä pitäisi oikeastaan ristiä sitten, kun ne ovat täyttäneet kuusitoista vuotta, — ajatteli hän itsekseen; — se olisi paljon käytännöllisempää ja estäisi myöhemmin koko joukon väärinymmärryksiä. Tällä nuorella naisella esimerkiksi ei minun mielestäni saisi olla nimenä Viola, vaan Klärchen taikka Blondine taikka paraiten Eva — totisesti olisi Eva oikea nimi — tuollainen ei paljoa välitä kielletystä hedelmästä, mutta saattaa sitten Aatami-poloisenkin pinteesen pystyllä tylppänenällään. Nyt olen vain utelias näkemään, millainen on Rosa, jonka kai täytyy pian tulla. Tohtori Raspe (sillä Fritz ei hetkeäkään epäillyt sitä, että tuo oli hänen isänsä vanha ystävä) oli sillä välin löytänyt mieleisensä paikan ja istuutunut sinne tyttärensä kanssa; mutta he istuivat Fritzistä liian etäällä, joten hän ei voinut juuri mitään kuulla heidän muutenkin hiljaisesta keskustelustaan. Sitäpaitsi hän suuntasi kaiken huomionsa ovea kohti, josta odotetun Rosan piti ilmestyä.
Nyt hän tuli; mutta Fritz oikein säikähti; sillä niin huonoa makua hän ei voinut otaksua ystävällään Klausilla olevan: eihän tuo ainakaan ollut kaunotar! Ihan punainen tukka, vaikka kyllä harvinaisen tuuhea; sen ohella tosin heleä iho, mutta jotenkin korkeat hartiat ja vielä paljoa selvempi tylppänenä kuin sisarella. Kuitenkaan ei voinut sanoa häntä rumaksi, sillä hänen kasvoissaan oli jotakin hyvää ja ystävällistä, mutta kauniin nimeä hän ei ansainnut, eikä Fritz vähääkään kadehtinut Klausia tämän vaalin vuoksi. Viola sitä vastoin oli viehättävä olento, ja hän päätti kaikissa tapauksissa tehdä tuttavuutta.
Mutta kun parta oli tässä kunnossa, ei se suinkaan käynyt päinsä — ennen sitä piti välttämättä ajella leuka puhtaaksi ja sitten vasta huomenna aamulla varhain yrittää. Entä jos hän nyt heti menisi huoneeseensa? Kello oli enintään kahdeksan, ja neljännestunnin kuluttua hän olisi jälleen salissa. — Hyvin uskallettu on puoleksi voitettu! — tuumi hän ja hetkeäkään enää viivyttelemättä nousi pöydästä. Kiireisin askelin hän harppasi ylös suorittaakseen välttämättömän tempun. Jos hän tahtoisi antaa parran kasvaa, kävisi se yhtä hyvin päinsä myöhemminkin.
Kaikki sujui onnellisesti — kuumaa vettä toi viinuri — ja uskomattoman pian, jos ajattelee, kuinka pitkän ajan hän tavallisissa oloissa käytti pukeutumiseensa, hän oli päässyt niin pitkälle, että saattoi moitteettomassa asussa esiintyä naisille.
Perhe oli yhä vielä salissa pöytänsä ääressä. Vanha herra pureskeli vasikankyljystä, ja molemmat naiset olivat saaneet kumpikin puolikkaan kanaa, ja tohtorilla oli vielä lisäksi pullo viiniä. Fritz istuutui aluksi jälleen vanhalle paikalleen ja äkäili sitä, ettei tuo »pieni perhe» vilkaissutkaan häneen; he eivät ollut huomaavinaankaan, että hän oli lainkaan olemassa, ja varsinkin molemmat tytöt hihittivät ja rupattivat keskenään, huolimatta vähääkään naapuristaan.
— Hm, ajatteli Fritz vihdoin ja hymyili itsekseen; — niinpä hämmästytänkin tuota herrasväkeä ja istuudun kaikessa rauhassa heidän pöytäänsä, ikäinkuin kuuluisin samaan joukkoon. Ellei vanha herra sitten muuten usko, kuka olen, annan hänelle kirjeen, ja se kyllä kääntää hänen päänsä! — Hän tunnusteli povitaskuaan; kirje oli siellä, ja enempää miettimättä hän nousi tuoliltaan, silitteli hiukan tukkaansa astui esille, veti erään tuolin pöydän ääreen ja lausui mitä ystävällisimmän näköisenä: »Hyvää iltaa, herrasväki!» ja istuutui Violan viereen, joka äkkiä melkein kuin säikähtäen katsahti häneen.
Molempien nuorten naisten isä päästi hämmästyneenä lautaselle kyljyksen luun, jota paraikaa kaikessa rauhassa kalusi. Rosa katsoi tulokasta myöskin yllätettynä, ikäänkuin aikoisi jotakin kysyä, sillä olihan kuitenkin tavatonta että vieras — kun ei ollut tilan puutetta, vaan vielä oli monta pientä pöytää vapaana — tahtoi tällä tavalla tunkeutua ihan outojen naisten seuraan. Fritz tiesi myös varsin hyvin, mitä he hänestä ajattelivat: että tämä hävyttömyys meni vähän liian pitkälle, ja nautti hetkisen tästä kohtauksesta. Hän ei voinut kuitenkaan liiaksi jännittää tilannetta ja kun hän luuli jo aikaansaaneensa kylliksi suuren hämmästyksen, sanoi hän herttaisesti:
»Ette kai enää tunne minua?»
»Meillä ei todellakaan ole kunnia teitä tuntea», vastasi vanha herra, mutta katseli häntä sentään tarkemmin.
»Eivätkö nämä nuoretkaan tunne?»
»Ikävä kyllä, ei», kuiskasi Rosa, samalla kun Viola pidätti hymyänsä, joka uhkasi tuoda esille kaksi mitä suloisinta poskikuoppasta.
»Niinkö?» virkkoi Fritz, perin tyytyväisenä, kun yllätys oli niin täydellisesti onnistunut. »Ette siis enää muista nuorta vallatonta nulikkaa, joka ei liene esiintynyt erittäin edukseen, kun viimeksi kävitte Hassburgissa?»
»En tiedä, arvoisa herra», vastasi vanha herra kuivan leikillisesti, missä määrin viimeisellä viittauksella tarkoitatte itseänne, mutta voin teille ainakin vakuuttaa, että te minun viimeksi ollessani Hassburgissa — jos muuten silloin vielä olitte syntynytkään — tuskin saatoitte sillä tavalla esiintyä, sillä siitä on jo kolmekymmentä vuotta. Tyttäreni eivät ole koskaan käyneet Hassburgissa.»
»Vai ei koskaan?» huudahti Fritz todella nolostuen. »Eikö minulla siis ole ilo nähdä edessäni tohtori Raspe ja hänen perheensä?»
»Ei likimainkaan», vastasi vanha herra, ja nyt nuoret naiset hihittivät keskenään. »Minä olen arkistoneuvos Homberg Giessenistä.»
»Arkistoneuvos Homberg», änkytti Fritz tuskallisesti hämmennyksen vallassa. »Mutta vieraiden luettelossa — suonette anteeksi — minä uskoin niin varmasti saaneeni ilon tavata tohtori Raspen, niin myös teidän molemmat tyttärenne ovat nimeltään —»
»Minunko molemmat tyttäreni?»
»Niin, tarkoitan: neidit Rosa ja Viola.»
»Te näytätte menevän ihan sekaisin, arvoisa herra», sanoi arkistoneuvos kuivasti. »Rosa on vaimoni, ja Henriette tuossa tyttäreni.»
Henriette ei nyt enää voinut pidättää nauruaan, vaan kikatti ihan vallattomasti, ja vain rouva arkistoneuvoksetar näytti olevan hiukan mielissään siitä, että vieras saattoi pitää häntä »tyttärenä.»
Fritz änkytti nousten hämillään seisaalle:
»Sitten ei minulla ole muuta neuvoa kuin pyytää kohteliaimmin anteeksi, että olen teitä näin häirinnyt.»
»Ei se mitään», vastasi vanha herra, »erehdys on tietysti helppo antaa anteeksi. Kenen kanssa: minulla on kunnia puhua?»
»Minä olen Friedrich Wessel, muotokuvamaalari.»
»Hauskaa tutustua», virkkoi arkistoneuvos lyhyesti ja istuutui taas paikalleen syömään kyljystä.
Fritzillä ei enää ollut muuta tekemistä kuin kunnioittavasti naisille kumarrettuaan poistua näköpiiristä. Hän lähti myös suoraa päätä salista, sillä selväähän oli, ettei hän tämän nolauksen jälkeen kehdannut jäädä arkistoneuvoksen perheen läheisyyteen. Huoneeseensa saavuttuaan hän päätti myös heti mennä levolle; tänä päivänä ei enää ollut soveliasta yrittää muuta, ja hän toivoi, että huomenna olisi parempi onni.
Vuoteessaan hän vielä punnitsi tämänpäiväisen illan tapahtumia ja teki sen johtopäätöksen, että hänestä oli oikeastaan ollut mieluista erehtyä sillä tavalla kuin oli käynyt. Henriette oli ihan toisennäköinen kuin miksi hän oli kuvitellut Violaa — Rosasta puhumattakaan — ja arkistoneuvos — kuinka häijy piirre olikin hänen suunsa ympärillä ja kuin kummallisesti se herra oli häntä yhä katsellut! Hän ei ensinkään pitänyt arkistoneuvoksesta.
Mutta aamulla hänen pitäisi etsiä käsiinsä oikea tohtori Raspe, jonka kanssa hän asui vieretysten. Hm, kenties oli molemmilla nuorilla neideillä huoneensa lähinnä häntä, ja hän voisi kuulla milloin he illalla saapuivat kortteeriinsa. Kaikki oli kuitenkin vielä hiljaista naapurissa; ei liikahdustakaan; mahdollisesti he olivat teatterissa juuri tänään. Hän tahtoi olla valveilla, kunnes he tulisivat kotiin, mutta se oli mahdotonta; silmät painuivat umpeen, ja ennenkuin hän itse tajusikaan, nukkui hän sikeästi ja makeasti, ja seuraavana aamuna paistoi aurinko ikkunasta sisään, ennenkuin hän edes heräsi.
Isä oli pyytänyt häntä välttämättä kirjoittamaan ahkerasti matkalta ja lähettämään jonkunlaisen päiväkirjan, jotta hän aina tietäisi, missä poika oli, ja kuinka hän jaksoi. Tähänastisista seikkailuistaan Fritz ei tosin voinut paljoakaan ylpeillä tai esittää niitä suurenmoisina; mitä hänen siis piti kirjoittaa? Parempi oli jättää kirjoittaminen, kunnes hän tapaisi jonkun isänsä vanhoista ystävistä, siis iltapuoleen; silloin kaiketi olisi jotakin hauskempaa kerrottavaa.
Ettei enää erehtyisi, vaan voisi olla ihan varma, kysyi hän viinurilta, joka toi hänelle kahvia, kuka hänen vieressään asui, ja sai todella vahvistuksen edellisenä päivänä tehtyyn havaintoon: herra tohtori Raspe kahden tyttärensä kera toisella ja muudan viinikauppias Bingenistä toisella puolella. Sen verran oli siis kaikki kunnossa, mutta hän ei tietenkään voinut mennä tervehtimään naisia niin aikaisin aamulla, vaan piti odottaa ainakin kello yhteentoista, ennenkuin pyytäisi ilmoittamaan itsensä taikka menisi itse tapaamaan. Tästä vaihtoehdosta hän ei vielä ollut tehnyt päätöstään. Väliajan hän tahtoi käyttää kuljeskellakseen vielä hiukan Reinin varrella.
Tultuaan hotellin alakertaan hän kuuli erään viinurin tai itse isännän tiuskivan äkäisesti, ja joku nainen puhui pyytelevällä äänellä, ja kun hän uteliaaksi käyden astui lähemmäksi, ainakin nähdäkseen, mitä siellä oli tekeillä, huomasi hän erään siististi puetun nuoren naisen, jonka kasvot tuntuivat merkillisen tutuilta, arkana ja suuret kyyneleet silmissä puolustavan itseään hävytöntä yliviinuria vastaan, joka seisoi tuimana edessä.
»Mitä täällä on tekeillä?» kysyi Fritz, jonka tuli nuorta naispoloista sääli.
»No, ei mitään tavatonta täällä Reinin varrella», huomautti yliviinuri ylpeästi, »tämä mamselli on oleskellut hotellissa muka herrasväkeään odottamassa jo parin päivän ajan ja esiintyy lisäksi ylhäisenä, pitäen nokkaansa kovin pystyssä. Mutta minä kyllä tiedän, mitä se merkitsee, ja ellei hän nyt heti maksa, saa poliisi auttaa meitä perimään saatavamme.»
Nuori nainen oli sillä välin pyyhkinyt kyyneleet silmistään ja katsellut Fritziä tarkkaavaisesti ja hämmästyneenä; nyt hän äkkiä sanoi:
»Tämä herra tuntee minut ja voi todistaa, että olen puhunut totta.»
Fritz silmäili häntä kummastuneena, ja taaskin hänestä tuntui, että hän oli jossakin nähnyt nuo kasvot, mutta hän ei voinut muistaa missä.
»Arvoisa neiti», vastasi hän hämillään, »kyllä te tunnutte minusta tutulta; mutta en voi tällä hetkellä tosiaankaan muistaa —»
»Olemme matkustaneet yhdessä Mainziin; minä olin kreivitär Rosowskan ja hänen tyttärensä Olgan seurassa.»
»Totisesti, niin, nyt minä muistan hyvinkin», huudahti Fritz, joka oli samassa tuntenut nuoren seuranaisen, vaikkei ollessaan hurmaavan olennon kanssa tekemisissä ollutkaan häntä melkein lainkaan pannut merkille. »Mutta kuinka te olette täällä yksin? Oletteko jättänyt seuranne?»
Taaskin täytyi tyttöparan ponnistaa pidättääkseen kyyneliään; lopulta hän sanoi hiljaa:
»Minä melkein pelkään, että he ovat jättäneet minut ja häpeällisellä tavalla työntäneet luotaan.»
»Mitä vielä, vanha juttu», sanoi yliviinuri ylenkatseellisesti, »ei muuta kuin valeita ja juonittelua.»
»Te hävytön mies!» huusi Fritz kiivastuen, sillä häneltä ei jäänyt huomaamatta, kuinka turvaton tyttöparka kävi kuolonkalpeaksi näin julkeasta syytöksestä; »kuinka te ilkeätte sillä tavalla loukata naista?»
»Malttakaa, herra», vastasi yliviinuri, jolla ei ollut pienintäkään arvonantoa yksinäistä matkustajaa kohtaan, joka oli tullut jalkaisin, asui kolmannessa kerroksessa ja oli kirjoittanut porvarillisen, vieläpä saksalaisen nimen, esiintyen maalarina vierasluettelossa; »liikeasioissa lakataan olemasta suotta liian kohteliaita, mutta jos nainen maksaa velkansa, alan minäkin taas käyttää toisenlaista puhetapaa.»
»Herran nimessä!» ärjäisi Fritz, joka muuten oli hidasverinen, mutta joka kuitenkin, niinkuin sellaisille luonteille on ominaista, saattoi äkkiä villiytyä, »minä opetan teidät jo sitä ennen kohteliaaksi. Vielä yksikin hävytön sana — ja hitto minut periköön, ellen silloin tartu kaulukseenne ja heitä teitä alas portaita.»
»No no, herra!» huusi yliviinuri, mutta sittenkin hiukan arastellen ja perääntyen.
»Minkä verran neiti on velkaa?»
»Hm — tahdotteko te siis maksaa?»
»Kysyn teiltä, kuinka paljon hän on velkaa.»
»Hyvä juttu! — Hänellä on ollut kolme huonetta ensimmäisessä kerroksessa tilattuna kaksi päivää, lasketaan siitä halvimman taksan mukaan kaksitoista taaleria, sitten hän on asunut itse täällä, kahvia, päivällistä, illallista, kynttilät ja passaus yhteensä seitsemän taaleria, tekee siis yhdeksäntoista taaleria; sitäpaitsi sähkösanomamaksua kuusitoista hopeagroschenia, siis summa yhdeksäntoista taaleria kuusitoista hopeagroschenia; palvelijan kantovaivat kaksi ja puoli groschenia kuusi pfennigiä.»
Fritz otti sanaakaan virkkaamatta lompakkonsa, kun vieras nainen huudahti:
»Mutta, hyvä herra, enhän voi sitä sallia; kuinka te voisitte ventovieraan puolesta —»
»Rauhoittukaa, hyvä neiti», vastasi Fritz, otti esiin kolmenkymmenen viiden taalerin setelin ja ojensi sen viinurille. »Te olette pyytänyt minua todistajaksenne, ja nyt on teidän myös suvaittava, että lunastan teidät vapaaksi. Minulla on siihen myös omat erikoiset syyni, jotka eivät tietenkään koske teitä, vaan tuota perhettä. Teiltä pyydän», jatkoi hän kääntyen hyvin nöyräksi muuttuneen viinurin puoleen, »asianmukaista laskua kreivittären nimeen — mikä hänen nimensä olikaan, arvoisa neiti?»
»Rosowska.»
»Hyvä; kreivitär Rosowskan nimeen on siis laadittava lasku ja kuitattava. Nyt pyydän, neiti, vain lyhyin sanoin kertomaan hiukan tarkemmin niistä asianhaaroista, joista äsken mainitsitte. Herra yliviinuri, olen pyytänyt kuitattua laskua. Teitä ei keskustelussamme kaivata.»
Hännystakkisen herran kasvot eivät olleet juuri ystävälliset, kun hän vetäytyi konttoriinsa, ja nuori nainen kertoi nyt muutamin sanoin, kuinka oli joutunut seuraneidiksi kreivitär Rosowskan palvelukseen pari kuukautta sitten ja noin kuusi viikkoa matkustellut molempain naisten kanssa Reinin varrella ja lähiseuduilla. Kaksi viikkoa takaperin oli kreivitär tavannut nuoren kreivi Wladimirin ja esittellyt hänet puolisonaan. Hän vakuutti, ettei ollut oikein viihtynyt siinä perheessä, vaan alkanut vihdoin epäillä asioiden olevan toisella kannalla kuin oli hänelle kerrottu, mutta hänen oli omien perheolojensa vuoksi ollut pakko kestää. Palkkaansa, vaikka siitä olikin sovittu heidän kesken, hän ei ollut koko aikana saanut eikä toisaalta uskaltanut vaatia; lopulta oli kreivitär itse ottanut sen puheeksi ja sanonut että heillä oli Kölnissä nostettavana jokin rahasumma; he aikoivat kaikki tulla tänne, mutta Bingenissä he poistuivat junasta, mainiten menevänsä tapaamaan siellä erästä ystävätärtä ja tulevansa jäljestä iltalaivalla. Hänelle oli annettu tehtäväksi sillä välin tilata täällä hotellissa huoneita ja odottaa heitä; tähän asti se oli ollut turhaa, ja nyt hänellä oli kyllin syytä pelätä, että outo herrasväki oli petkuttanut häntä oikein inhoittavalla ja kavalalla tavalla.
»Eikö teillä ole aavistustakaan heidän olinpaikastaan?»
»Ei mitään.»
»Sitten voin antaa teille tarkan osoitteen», sanoi Fritz nauraen.
»Emsissä, Balzerin hotellissa.»
»Emsissä?»
»Siellä näin saman nuoren naisen vielä eilen.»
»Ja mitä hän sanoi?»
»Minulla ei ollut kunnia puhutella häntä», vastasi Fritz, »sillä me tapasimme toisemme hyvin omituisissa oloissa. Mutta minäkin melkein uskon, että teitä on petetty, sillä he eivät nähtävästi aio ollenkaan tulla Kölniin. No, mitä te nyt aiotte tehdä?»
»Enhän minä tiedä — minulla kai ei ole muuta neuvoa kuin matkustaa takaisin Koblenziin.»
»Asutteko siellä?»
»Isäni asuu siellä.»
»Onko hänellä siellä jokin toimi?»
»Ei», vastasi nuori tyttö arasti, ja Fritz pani merkille, että hänen kysymyksensä vaivasi. Viinuri tuli samassa takaisin, tuoden kuitatun laskun ja jäännöksen rahoista.
»Voinko olla teille vielä jollakin tavalla avuksi?» kysyi Fritz ystävällisesti. »Jos teiltä puuttuisi rahaa matkustaaksenne kotiin —»
»Ei — kiitän teitä kaikesta sydämestäni», vastasi tyttöparka kainosti. »Te olette jo tehnyt enemmän puolestani kuin koskaan olisin voinut toivoa. Sitä vain pyydän teiltä: sanokaa osoitteenne, että isäni voi kotiin tultuani suorittaa velkani, johon tänään olen joutunut.»
Yliviinuri pisti molemmat kädet taskuihinsa, kääntyi pois ja meni viheltäen alas portaita, mutta Fritz ei välittänyt hänestä vähääkään.
»Tässä, hyvä neiti», sanoi hän, »on nimikorttini! Mutta älkää Herran tähden olko siitä huolissanne. Vielä yksi asia — enkö saa tietää nimeänne?»
»Nimeni on Margaret», ilmoitti nuori tyttö hiljaa.
»Ja liikanimenne?»
»Margaret», toisti tyttö vieläkin hiljempää kuin ensin.
»No, se riittääkin», vastasi Fritz hyvällä tuulella, »en tahdo tunkeutua yksityisiin asioihinne. Ja nyt, hyvä neiti Margaret», jatkoi hän ojentaen tytölle kätensä, »jääkää hyvästi! Toivoakseni ei kukaan tässä talossa enää tee teille kiusaa.»
Hänen antaessaan tytölle kättä tuli pari nuorta naista yliviinurin saattamina portaita ylös, naureskellen keskenään. He menivät Fritzin ohitse ja katsoivat häneen. Fritzillä oli nyt muuta mielessä, eikä hän siis tarkannut heitä, vaan harppasi portaita alas ja riensi hotellista, mennäkseen aiotulle kävelylleen.