7. TOHTORI RASPE PERHEINEEN
S Fritz ei tuntenut olevansa oikein tyytyväinen itseensä, kun äskeistä kohtausta ajatellen käveli pitkin Reinin rantaa, sillä hän uskoi varmasti taaskin tehneensä jonkin tyhmyyden. Hän ei voinut mielestään karkoittaa yliviinurin kirottua vihellystä; tiesihän sen, mitä se mies sillä tarkoitti. Entä jos hän nyt taaskin oli antanut vetää itseään nenästä? Mutta nuori tyttö näytti niin perin somalta ja hyvältä — vaikka siltähän »kreivitär» Olgakin oli näyttänyt — mutta tällä oli niin uskolliset, rehelliset silmät, eikä hänen koko olennossaan ollut mitään keimailevaa, ei niin hitustakaan, kun taas toisaalta hänen piirteissään näkyi ikäänkuin salaista murhetta.
»Niin, murhetta muutamat teeskentelevät silläkin tavalla», sanoi hän itsekseen, »ja jos koko juttu oli keksitty — niinkuin yliviinuri ainakin näytti ajattelevan — vähät siitä», lisäsi hän itseään lohdutellen, »silloin olen vain kahtakymmentä taaleria köyhempi ja saan ainakin uskoa tehneeni hyvän työn — mutta Olga? Minäpä menen ainakin vielä kerran takaisin Emsiin! Hitto vieköön, pitäähän itse poliisinkin siellä antaa minulle hyvitystä, ja kenties saan myös lähempiä tietoja Rosowskan perheestä. En ole vielä unohtanut sitä katsetta, jonka armollinen kreivitär minuun loi nähdessään poliisien tulevan huoneestani.»
Hän oli lähtenyt liikkeelle nauttimaan komean, vanhan virran näköaloista, mutta ajatukset risteilivät niin sekaisin ja kirjavina hänen päässään, että hän kulki rannalla kuin unissaan tosiaankaan näkemättä muuta kuin polun, jolle jalkansa laski. Virtaa alaspäin kiitävä höyrylaiva palautti hänet tajuihinsa; ja koska kello oli sillä välin ehtinyt yhteentoista, päätti hän kääntyä ja palata kaupunkiin, mennäkseen tervehtimään Raspen herrasväkeä, joka ainakin nyt jo oli noussut makuulta.
»Onko tohtori Raspe kotona?» kysyi hän ovenvartijalta, astuessaan jälleen hotelliin. »No? Oletteko ymmärtänyt? Kysyin teiltä, onko tohtori Raspe kotona», toisti hän kysymyksensä, kun ovenvartija vastausta antamatta tuijotti häneen niin hävyttömästi kuin suinkin.
Mies tulikin vihdoin järkiinsä ja sanoi sitten hieman hämillään:
»Pyydän anteeksi — jaha! Te kaiketi asutte itsekin tässä hotellissa?»
»Kyllä.»
»Numero 36?»
»Niin — mutta miksi sitä kysytte? Onko joku tahtonut minua tavata?»
»Ei — ei vielä!» vastasi ovenvartija kirotun kaksimielisesti hymyillen. Mutta Fritz ei aluksi välittänyt siitä, ja vasta sitten, kun toinen kääntyi poispäin, muisti hän nuoret naiset ja kysyi vielä kerran:
»Voitteko sanoa, ovatko naisetkin yläkerrassa?»
»Molemmat neidit ovat myös siellä», vastasi ovenvartija. »Tunnetteko sen perheen?»
»En, mutta tahtoisin heihin tutustua. Ehkä viitsitte ilmoittaa minut heille vai onko minun pyydettävä siihen jotakin viinuria?»
»Ei tarvitse, kyllä minä toimitan sen itse», huudahti ovenvartija, käyden äkkiä tavattoman kohteliaaksi. »Onko teillä ehkä nimikortti?»
»On tässä. Olkaa niin hyvä ja sanokaa herra tohtorille, että tahtoisin käydä häntä tervehtimässä. Menen nyt huoneeseeni, ja te voitte tuoda minulle sinne kohta vastauksen. Tohtorillahan on huoneet kolmekymmentäneljä ja -viisi, eikö niin?»
»Juuri niin, herra Wessel», vastasi ovenvartija,, katsellen korttia.
»Minä toimitan asianne täsmällisesti.»
Fritz ei välittänyt hänestä sen enempää, kääntyi ympäri ja astui hitaasti portaita ylös huoneeseensa.
Ovenvartija taivutti heti vieraan poistuttua erään sanomalehden kiireesti kokoon, pisti sen povitaskuunsa ja riensi sitten ruokasaliin, jossa tiesi tapaavansa isännän. Tälle hän näytti erästä kohtaa lehdessä ja saamaansa nimikorttia, ja he kuiskuttelivat hetkisen keskenään. Sitten ovenvartija nousi yläkertaan toimittaakseen Fritzin asian.
Noin kymmentä minuuttia myöhemmin hän koputti numero 36:n ovelle ilmoittaen, että tohtori Raspe ottaa hänet vastaan: hänen sopi vaikka heti tulla tohtorin huoneeseen.
Fritz oli vielä kahden vaiheilla, antaisiko heti isänsä kirjeen vai aluksi esittelisi itsensä — hän inhosi kaikenlaisia suosituskirjeitä, ja vaikka hän kotona salli isänsä melkein kokonaan johtaa itseään, oli hänestä kuitenkin vastenmielistä täälläkin matkoilla, missä hänen oikeastaan oli esiinnyttävä itsenäisesti, olla riippuvainen kirjoitetusta paperilapusta, joka yksin toimittaisi hänelle ystävällisen vastaanoton. — Ei, hitto vieköön, — tuumi hän itsekseen, — mies on mies, esittelenpä juuri senvuoksi itseni, ja ellei minua oteta ilman syntymätodistuksen varmennusta sydämellisesti vastaan, niin olkoot ottamatta, enkä minä ole heidän takiaan mitään menettänyt.»
Näin päätettyään hän otti hattunsa ja hansikkaansa, seuratakseen kehoitusta. Ovella hän kysyi vielä kerran:
»Kuulkaahan, ovenvartija, onko se nuori nainen, jonka kanssa yliviinuri äsken riiteli, poistunut hotellista?»
»Onpa kyllä, herra Wessel», selitti mies. »Heti kun etelään päin menevä laiva huusi, riensi hän laiturille ja lähti sen mukana, mutta minne, sitä en tiedä.»
»Hyvä on!» vastasi Fritz, astui nyt seuraavalle ovelle ja koputti hiljaa.
»Sisään!»
Fritz avasi ja näki heti yhdellä silmäyksellä edessänsä Raspen perheen. Isä, vanhanpuoleinen herra, joka, jos hän aina oli sennäköinen kuin nyt, ei ollut kovinkaan miellyttävä olennoltaan, istui lasit nenällä nojatuolissa ikkunan ääressä, pidellen sanomalehteä kädessään — samaa, jonka ovenvartija oli äsken tuonut hänelle — ja viereisen ikkunan ääressä rinnattain, oveen päin kääntyneinä, seisoivat nuoret neidit, tietenkin hänen molemmat tyttärensä Rosa ja Viola, ja Fritz nautti jo etukäteen siitä arvaisiko hän, kumpi oli Rosa ja kumpi Viola, uskoen muuten siinä helposti onnistuvansa.
Mutta vastaanotto ei ollut niin ystävällinen kuin hän olisi voinut odottaa, sillä hänen lähettämästään nimikortista olisi heidän pitänyt edes tietää, kuka hän oli. Vanha tohtori istui kuitenkin yhä lujasti tuolillaan, sanomalehti kädessä, ja katseli häntä vain tutkien silmälasiensa ylitse, samalla kun nuoret naiset painautuivat lähemmäksi toisiaan ja jotakin keskenään kuiskailivat. Fritz, joka tuli tänne vieraana, tunsi olevansa velvollinen aloittamaan keskustelun, sillä läsnäolijat eivät näyttäneet olevan siihen taipuvaisia ja tahtoivat kaikissa tapauksissa ensin nähdä, kuinka hän esittelisi itsensä. Muuten Fritz ei ollut lainkaan ujo. Niinpä hän kohteliaasti kumartaen ensiksi naisille, johon tervehdykseen he vain puolittain — toinen ei ollenkaan — vastasivat, astui suoraan vanhaa herraa kohti, ojensi hänelle kätensä ja sanoi sydämellisesti:
»Hyvä herra tohtori, sallikaa minun esitellä teille erään vanhan ystävänne poika ja samalla tuoda häneltä sydämelliset terveiset. Myöskin toiselle näistä nuorista neideistä minulla on erikoiset terveiset — nimeni on Friedrich Wessel», lisäsi hän sitten vielä kovemmalla äänellä, huomattuaan ihmeekseen, ettei vanha herra ottanutkaan ojennettua kättä niin auliisti vastaan kuin sitä hänelle tarjottiin, »hallintoneuvos Wesselin poika Hassburgista.»
»Hyvin hupaista tutustua», sanoi tohtori Raspe kohteliaasti, mutta kuitenkin merkillisen kylmästi ja vaikkei hän nyt enää voinut olla tarttumatta tarjottuun käteen, ei hän kuitenkaan vastannut sen puristukseen, samalla kun nuoret naiset olivat sen näköisiä kuin olisivat mieluummin halunneet livahtaa ulos huoneesta.
— Hm, — ajatteli Fritz, — heidän ilonsa minut nähdessään ei näytä olevan erikoisen suuri, ja nämä ihmiset tekeytyvät sellaisiksi kuin ei isääni olisi olemassakaan.
»Sanokaahan, hyvä herra Wessel», huomautti tohtori, katsellen häntä terävästi, »minusta tuntuu kuin te olisitte huomattavasti muuttunut siitä lähtien, kun viimeksi tapasimme, vai kuinka?»
»Sehän on hyvinkin mahdollista», vastasi Fritz hymyillen, »sillä sikäli kuin minä tiedän, on siitä jo kulunut kahdeksan tai kymmenen vuotta. Luulen voivani sanoa samaa nuorista neideistä.»
Nuoret neidit eivät edes hymyilleet; he näyttivät kovin avuttomilta eivätkä kuitenkaan kääntäneet katsettaan hänestä. Somia he myös olivat, sitä ei voinut kieltää, molemmat; mutta oliko sitten syy koleassa vastaanotossa, Fritz pysyi heitä kohtaan aivan kylmänä, ja ensi kertaa hän sai kokea sitä vastenmielistä tunnetta, joka valtaa mielen, kun joutuu ympäristöön, johon ei tunne olevansa tervetullut. Fritz ei siis ollut edes istuutunut, kun hän jo ajatteli vetäytyä takaisin; hän ei vain ollut heti selvillä, kuinka voisi säädyllisesti, olematta suorastaan epäkohtelias, päästä heistä eroon.
Vanha tohtori ei ollut antanut minkäänlaista vastausta hänen viimeiseen huomautukseensa, vieläpä hänellä näytti olevan erikoinen halu jatkaa sanomalehden lukemista, sillä hän otti jälleen lehden käteensä ja katsoi siihen.
— Kas hittoa,— ajatteli Fritz silloin, — jos ukolla on noin vähän ihmistapoja, ei minunkaan tarvitse paljon kursailla. Tässä minä nyt kuitenkin olen, ja jos juoksen suoraa päätä tieheni, pitävät he minua kaiketi narrina. Sopiipa siis ensin lähemmin katsella noita nuoria neitosia.
Noudattaen päähänpistoaan ja jättäen vanhan herran omiin hoteisiinsa hän läheni molempia neitejä, otti mukaansa tuolin, laski hattunsa pöydälle ja jäi seisomaan heidän eteensä:
»Nyt, hyvät naiset, pitää minun ensin toimittaa teille terveiset. Kun en vielä tiedä kummalle teistä, niin sallittehan, että koetan arvata, kumpi teistä on morsian — mutta ettekö halua istua?»
Kumpikaan ei vastannut sanaakaan; pikemmin tuntui siltä kuin he olisivat väistäneet häntä. He säikkyivät ja painuivat toisiaan lähemmäksi niin arkoina, että Fritz nauraen kysyi: »Mutta pelkäättekö te minua? Olenko tosiaan niin vaarallisen näköinen ja oletteko todella unohtaneet, että jo lapsina tunsimme toisemme?»
»Ei, me emme ollenkaan pelkää», vastasi toinen heistä, ja Fritzistä tuntui kuin hänen tummanruskeat silmänsä olisivat samalla säkenöineet ja liekehtineet, mikä hänelle sopikin erittäin hyvin, »emme vähääkään, herra Wessel.»
»Mutta, Viola!» sanoi sisar.
»Voi, nyt te olette ilmaisseet itsenne», sanoi Fritz nauraen, »nyt tiedänkin, kumpi teistä on morsian. Neiti Rosa, minulla on teille kaikkein herttaisimmat terveiset joltakulta, joka varmaankin kipeästi minua kadehtisi, jos tietäisi, että minulla tällä hetkellä on onni nauttia seurastanne.»
»Luuletteko tosiaan?» kysyi Viola, mutta niin omituisen ivallisesti katsoen ja niin pilkallisella äänelläkin, että Fritz suorastaan hätkähti.
»Tosiaankin, neiti», vastasi hän, »vai luuletteko, että puhun perättömiä?»
»Hyvä Jumala», arveli Viola hartioitaan kohauttaen, »kun jotakin sanotaan perättömäksi, on se niin venyvää, ja sitä voidaan vääntää niin monella tavalla toiseen muotoon, ettei sitä juuri enää tunnekaan.»
»En ymmärrä tarkoitustanne.»
»Olisin siitä pahoillani — ellei tuo taas olisi jokin uusi käänne.»
»Mutta ettekö voi minulle selittää väitettänne?»
»No miksi ei», vastasi nuori sievä tyttö, ja omituinen, melkein uhmaava ilme tuli hänen huulilleen. »Sana valhe ilmaisee tosin paremmin ja tarkemmin, mitä tarkoitan, mutta seuraelämässä sanotaan jotakin vain perättömäksi ja siten heikennetään sen merkitystä, mutta siitä emme nyt välitä sen enempää. Useissa tapauksissa kuulostaa kohteliaiden ihmisten kesken pahalta sekin, että väitetään toisen sanoja perättömiksi; suokaa anteeksi, sanotaan silloin, minä olen käsittänyt asian niin ja niin, taikka: te näytätte erehtyneen, se on varmaankin väärinymmärrys — eihän juuri kukaan kehtaa vasten silmiä sanoa, että toinen väärentää totuutta, koska se tuntuu niin töykeältä. Vieläpä mennään niinkin pitkälle, että pidetään suoranaisia valheita imarteluina ja kohteliaisuuksina, vaikka meidän pitäisi sellaisia loukkauksia — enpä voi keksiä niille muuta nimeä», lisäsi hän melkein halveksivasti keikauttaen kiharaista pääkköstään, »torjua inhoten ja suuttuen.»
Nuoren ystävämme onnellista mielenlaatua vasten kilpistyi tämä suoraan tähdätty isku perin tehottomana, sillä hän oli kokonaan unohtanut, mikä oikeastaan oli syynä tähän viisastelevaan esitelmään, ja koko ajan vain hartaasti verrannut kahta nuorta naista toisiinsa. Hän ei voinut päästä selville, kumpi heistä oli vanhempi; sillä jos hän aluksi pitikin Rosaa vanhempana, oli tämän koko olemuksessa toisaalta jotakin ujompaa ja nuorekkaampaa, kun taas Viola esiintyi niin päättävästi ja melkein rohkeasti, ettei se ollut tavallista hänen iälleen.
»Olette ihan oikeassa, hyvä neiti», sanoi hän niin levollisesti kuin suinkin eikä edes huomannut, että tohtori, vieläkin sanomalehti kädessään, oli astunut hänen taakseen; »ihmiskieli osaa kiertää asioita tavattoman moninaisesti, ja minusta se onkin hyvin mukavaa, sillä siten voimme oikeastaan ilmaista kaikkea, näennäisesti sanomatta mitään. Mutta palatakseni asiaani, aioin kysyä —»
»Suonette anteeksi», keskeytti tällä hetkellä tohtori, iskien salaa silmää Violalle, joka tahtoi äkäisesti vastata, »sallitteko minun lukea teille lyhyen kirjoituksen tästä lehdestä?»
Kysymys tuli niin äkkiä ja tehtiin ilman minkäänlaista syytä niin kummallisella äänenpainolla, että Fritz kääntyi vanhaan herraan päin melkein arkana, sillä Mainzissa saamiensa kokemusten nojalla hän oli tosiaan käynyt epäluuloiseksi. Mutta Viola, joka oli pitänyt häntä tarkasti silmällä, innostui jälleen huomatessaan nuoren vieraan näennäisen pelästyksen ja huudahti:
»Oi, älkää yhtään pelätkö, herra Wessel. Mitä isä nyt tahtoo lukea, se vain lähemmin selittää, mitä itse juuri lausuitte.»
»Tosiaanko, neiti?» sanoi Fritz hätkähtäen tällaisesta jatkosta; »jos te sen jo edeltäpäin tiedätte, on se vain omansa herättämään uteliaisuuttani nähdäkseni, kuinka kauas teidän aavistelukykynne ulottuu.»
»Aavistuskyvystä ei tässä voi olla puhetta», sanoi tohtori kuivasti, »koska olen lukenut tyttärilleni tämän kirjoituksen juuri ennen teidän astumistanne huoneeseen. Sallinette siis, että luen?»
»Suurimmalla mielihyvällä!» vastasi Fritz ja käänsi päänsä taas tohtoriin päin tarkkaavaisena.
»Hyvä», jatkoi tohtori, sovittaen silmälasit paikalleen. »Siis kuulkaa: Tämän kuun kolmantena päivänä varastettiin hotellinomistaja Braunilta Bonnissa yhdeksän hopealusikkaa ja hopeinen silinterikello, jossa oli kultareunus ja sekuntiviisari. Kello on yhdeksäntoista linjaa läpimitaten — mutta sen lähempi kuvaaminen saa kai jäädä sikseen. Eteenpäin siis: Lisäksi hävisi eräältä matkustajalta ihan uusi päällystakki. Näiden esineiden varastamisesta epäillään vahvasti erästä nuorta miestä, joka poistui hotellista maksamatta melkoista laskuaan. Viranomaisia kehoitetaan siis pitämään rikollista silmällä seuraavien tuntomerkkien mukaan, ottamaan kiinni, jos tavataan, ja hänen hallussaan olevien esineiden kera toimittamaan tänne. Bonn, 5:ntenä päivänä heinäkuuta 18—. Yleinen syyttäjä.»
Fritz nauroi.
»Mutta, arvoisa tohtori», sanoi hän, »luuletteko siis, että tämä tyylillisesti kenties hyvinkin laadittu kuulutus voi minua tai näitä nuoria naisia vähääkään huvittaa?»
»Pyydän, kuulkaa edelleen», sanoi tohtori. »Tuntomerkit ehkä huvittavat teitä enemmän. Siis — tuntomerkit: Ikä noin kaksikymmentäkahdeksan, enintään kolmekymmentä vuotta, pituus viisi jalkaa yhdeksän tuumaa, tukka tummanruskea, kasvot soikeat, ihonväri terve, vartalo tavallinen, pienenpuoleiset viikset, erikoistuntomerkkejä: sujuva ja hyvin säädyllinen käytös.»
»Nuo tuntomerkit sopivat ainakin kymmeneen tuhanteen mieheen!» huomautti Fritz nauraen.
»Matkusti viimeksi», jatkoi tohtori, »Hassburgista nimellä Friedrich
Wessel —»
»Jopa nyt hitto!» huusi Fritz säikähtäen. »Pyydän tuhannesti anteeksi», lisäsi hän kiireesti, »mutta te myöntänette, ettei sellainen kaima voi olla minulle erittäin miellyttävä.»
»On myöskin», jatkoi tohtori levollisesti lukemistaan, »antanut aihetta siihen perusteltuun epäluuloon, että hän mukavuudekseen vaihtaa nimeä. Tähän asti on hänen pyrkimyksenään ollut hännystellä kunnollisia perheitä, ollen erittäin kohtelias naisille, mutta hän odotti vain tilaisuutta, tehdäkseen jonkun tuntuvamman varkauden, ja katosi sitten jäljettömiin.»
»Näppärä mies!» myönsi Fritz.
»Hänen tuntemistaan voisi kenties vielä helpottaa», lopetti tohtori yhä lukien lehdestä, »että hän jonkun aikaa oli tekemisissä erään puolalaisen perheen kanssa ja varsinkin Bonnissa tilasi heille kortteerin, mutta ketään ei tullut. Myöhemmin häntä ei ole heidän seurassaan nähty, mutta kaikissa tapauksissa on häntä katsottava vaaralliseksi ja yleistä vahinkoa tuottavaksi olennoksi. Vasta Mainzissa on päästy jälleen hänen jäljilleen, siellä hän kirjoitti hotellin luetteloon taas toisen nimen — tällä kertaa hän oli parraton — ja sitten katosi ties minne. Viidenkymmenen taalerin palkinto on mainitun hotellin isännän puolelta luvattu hänen kiinniottajalleen.»
Tohtori vaikeni, ja Fritz, joka sattumalta katsahti naisiin, huomasi, kuinka heidän silmänsä olivat tuskallisessa ja odottavassa jännityksessä suunnatut häneen. Koska hän ei voinut muuta uskoa kuin että hekin tajusivat hänen asemansa kiusallisuuden, kun hänellä oli sama nimi kuin jollakin ihmisellä ja poliisin etsiskelemällä veijarilla, taikka ainakin käytetään hänen nimeään väärin, virkkoi hän olkapäitään kohouttaen:
»Niin, mitä sille voi? Nimi Wessel ei tosin liene kovin yleinen; mutta se mahdollisuus on kyllä olemassa, että se on myös hänen nimensä, ja siinä tapauksessa voin vain toivoa pääseväni pian poliisin avulla eroon tästä kaimasta.»
»Ettekö te itse tiedä mitään noista puolalaisista naisista?» sanoi Viola, ja hänen katseensa tuijotti häneen niin tutkivasti kuin etsivä poliisi.
»Mistä puolalaisista naisista, hyvä neiti?» kysyi Fritz, nyt tosiaankin ensi kerran ymmällä.
»No niistä», vastasi nuori tyttö, »joiden kamarineidolta te tänä aamuna otitte niin hellät jäähyväiset portailla ja jonka puolesta maksoitte lisäksi hotellilaskun.»
»Jopa nyt jotakin!» huusi Fritz katsellen nuorta naista kummastuneena. »Kysymys tuntuu kai epähienolta, mutta sittenkin: kuinka vanha te olette, arvoisa neiti?»
»Se kysymys», vastasi nuori Juno majesteettisen vihaisena, »ei ole ainoastaan epähieno, vaan hävytön!»
»Minun täytyy itse pyytää teitä lopettamaan tämän keskustelun, hyvä herra», sanoi nyt tohtori »sillä täytyyhän teidän käsittää näyttelevänne täällä sen jälkeen, mitä teille juuri olemme ilmaisseet, hyvin epäkiitollista osaa.»
Fritz nauroi nyt avomielisesti. »Te siis pidätte minua tuona veijarina, joka käyttää minun omaa nimeäni? Sitten on totisesti jalomielistä teidän puolestanne, ettei mielenne tee ansaita niitä viittäkymmentä taaleria, jotka Bonnin ravintolan isäntä on luvannut kiinnniottamisestani.»
Viola katsoi Fritziin julmistuneena, mutta ennen kuin hän ennätti mitään vastata — sillä hän tässä näytti puhetta johtavan — koputettiin ovelle hyvin kovasti, ja tohtorin huudettua: »sisään!» astui kaksi poliisimiestä yliviinurin ohjaamina huoneeseen.
»Tuossa on se herra, jota etsitte», sanoi yliviinuri hyväntahtoisesti hymyillen ja osoittaen Fritziä. — »Ikävä vain, että se mamselli jo aamulla ehti matkustaa, sillä minä luulen melkein, että tämä pari kuuluu yhteen.»
»Sinä kirottu lautasia nuoleva hännysherra!» karjaisi nyt Fritz, unohtaen naisten läsnäolon, vihansa vimmassa, »jos vielä uskallat sanoa yhdenkään sanan —»
»Pyydän, hyvä herra», keskeytti toinen poliisi, »teitä seuraamaan meitä; jos saan antaa neuvon, niin tulkaa, sillä muutoin asemanne vain pahenee.»
»Mainiota!» vastasi Fritz nauraen ja Laski leikillisyytensä taas valloilleen, sillä olihan tämä juttu etusijassa hullunkurinen. »Sehän vielä puuttuikin. Älkää pelätkö, ankaran oikeuden arvoisa valvoja, että tahtoisin tuottaa teille pienintäkään vaikeutta; sallinettehan vain, että annan tälle herra tohtorille isäni suosituskirjeen, vaikkei siinä tarkoituksessa, että hän voisi oikeudessa todistaa, kuka minä olen. Tässä, arvoisa herra; koska en sitä enää aio käyttää, kelpaa se teille ehkä kahtena puoliskona. Se voinee sittenkin vakuuttaa sekä teille että lempeälle tyttärellenne, neiti Violalle, että minä olen juuri se, joksi itseäni sanon, taidemaalari Friedrich Wessel.»
Samalla hän otti taskustaan kirjeen tohtori Raspelle, repi sen keskeltä kahtia ja laski sen sitten kohteliaasti pöydälle. Hän lausui myös naisille kunnioittavat jäähyväiset, eikä häneltä jäänyt huomaamatta, että Rosa katsahti häneen arkana ja ikäänkuin hämillään, mutta Viola seisoi yhä uhmaten; sitten laskien levollisesti kätensä hiukan hämmästyneen poliisin käsivarrelle hän astui ovesta ulos käytävään.
Hänen tavaransa piti tietysti myös viedä poliisikamariin tarkastettavaksi; hän tilasi hevosen, mutta samalla myöskin kaupunginpalvelijan, joka sai tehtäväkseen rientää kanslianeuvos Brunon luo mukanaan avoin kirjelappu. Siinä hän pyysi kanslianeuvosta saapumaan viipymättä poliisikamariin ottaakseen siellä vastaan erään kirjeen ja vapauttaakseen hänet epämieluisasta tilanteesta, koska he olivat persoonallisesti tuttuja.