8. MAJURI VON BUTTENHOLT
Poliisit näkyivät itsekin olevan hämmästyneitä nuoren miehen levollisesta käyttäytymisestä samoin kuin numerossa 35 asuvan herran silminnähtävästi nolostumisesta. He kohtelivat vankiaan — yliviinurin kadottua näkyvistä — ainakin hyvin säädyllisesti, eivätkä millään tavalla häirinneet hänen yksityisiä asioitaan. Poliisivirastoon tultua ilmoitettiin hänet myös heti poliisipäällikölle, joka tarkasti hänen papereitaan, luki myöskin Fritzin avaaman kirjeen pankkiiri Sölenkampille ja vielä sai pian saapuneelta kanslianeuvos Brunolta sen vakuutuksen, että pidätetty ei ainakaan matkustanut väärällä nimellä ja että tässä siis oli tapahtunut väärinkäsitys. Sitäpaitsi ilmestyi paikalle heti senjälkeen sähköteitse kutsuttu ravintoloitsija Bonnista ja selitti, ettei hän ollut koskaan nähnyt tätä herraa, joka tosin oli hyvin samaa näköä kuin varas. Poliisipäällikkö kohautteli hartioitaan ja pyysi anteeksi.
»Hyvä herra Wessel», sanoi hän ystävällisesti, »olen pahoillani, kun olen tuottanut teille tällaisen ikävyyden, ja vain tilapäinen yhdennäköisyys jonkun maankiertäjän kanssa lienee syynä koko juttuun.»
»Sehän onkin minun ainoa vastukseni!» huudahti Fritz leikillisessä epätoivossa, »että olen kaikkien ihmisten näköinen ja että minua aina pidetään jonakin toisena. Mutta nyt olen päättänyt kasvattaa itselleni oikein jättiläisparran, kerrankin saadakseni toisenlaiset kasvot, sillä tämännäköisenä en enää aio samota pitkin maailmaa.»
»Vain yhteen kysymykseen pyydän teitä vielä vastaamaan», lisäsi poliisipäällikkö. »Missä suhteissa olitte siihen puolalaiseen perheeseen, jonka palvelijattaren tai seuranaisen laskun te tänä aamuna maksoitte?»
»Mistä te senkin jo tiedätte?»
»Hotellin yliviinuri kävi luonani tänä aamuna.»
»Vai niin», sanoi Fritz. »Sen asian voin teille kertoa muutamin sanoin.»
Lyhyesti ja vakuuttavasti hän kertoi, kuinka oli tavannut puheena olevat naiset, joista hän sitten erosi jo Mainzissa; luonnollisesti hän salasi, ettei se oikeastaan ollut hänen ensi aikomuksensa, että kreivi Vladimirin kiusallinen ilmestyminen oli siihen ollut syynä; itse kreivi hänen kuitenkin piti mainita.
»No tiedättekö mitään tarkempaa tuosta kreivistä?»
»Tarkempaako? En — olen nähnyt hänet vain sen ainokaisen kerran Mainzin asemasillalla — ja silloinkin vain ohimennen.»
»Ja minkä näköinen hän oli?»
»Hyvin ylhäinen ja hieno; hänellä oli pienet viikset ja — enempää en tosiaankaan osaa hänen henkilökohtaisista tuntomerkeistään sanoa. Minkä vuoksi te sitä kysytte?»
»Oikeastaan», vastasi hymyilevä poliisipäällikkö, »ei meikäläisille tehdä kysymyksiä, mutta tällä kertaa ei minun tarvitse asiaa salata. Olemme, nähkääs, tänä aamuna juuri saaneet sähköteitse tietoja, joiden mukaan hän ei suinkaan ole puolalainen kreivi, vaan räätälinsälli teidän omasta syntymäkaupungistanne Hassburgista.»
»Hitto vie!»
»Ja nyt näyttää siltä, että ollaan taas eksytty hänen jäljiltään.»
»Minä voinen teitä auttaa jälleen tolalle!» huudahti Fritz, »sillä vielä toissa iltana näin saman nuoren puolalaisen naisen Emsissä Balzerin hotellissa, ja vaikken nähnytkään kreiviä itseään, niin en ollenkaan epäile hänen olleen naisten mukana.»
»Tosiaanko? Oletteko te ehkä puhunut hänen kanssaan?»
»En», sanoi Fritz ja veri nousi hänen poskiinsa; »tilaisuus ei ollut suotuisa — minun matkakirstuani oli juuri silloin poliisi tutkimassa, koska epäiltiin minun varastaneen hopealusikoita taikka jotakin muuta. Myöskin pelisaleissa minuun tuijotettiin ikäänkuin olisi epäilty minua taskuvarkaudesta ja kirkonryöstöstä. Luonnollisesti on minua taaskin pidetty, hitto ties, kenenä. Voi jospa kerran saisin parran!»
Poliisipäällikkö nauroi, mutta saatu tiedonanto oli niin tärkeä, ettei sitä sopinut jättää heti käyttämättä.
»Hyvä herra», sanoi hän, »minua ei ollenkaan kummastuttaisi, jos havaitsisimme tuon valepuvussa matkustavan räätälinsällin olevan juuri saman veijarin, joka on väärinkäyttänyt teidän nimeänne ja lisäksi on kotoisin samasta kaupungista kuin tekin. Oletteko keksinyt mitään yhdennäköisyyttä kreivi Wladimirin ja itsenne välillä? Ihmeellisempiäkin asioita on sattunut.»
»Ei se mitään kummallista olisi», huokasi Fritz. »Se minua enemmän ihmetyttäisi, ellen olisi hänen näköisensä, sillä minulla lienee niin kirotun tavallinen naama, että se sopii kaikkiin muotoihin.»
»Viivyttekö kauan Kölnissä?»
»Sitä en tosiaankaan vielä tiedä, sillä tahdon teille suoraan tunnustaa, että olen perin kyllästynyt elämään täällä Reinin varrella. Olen tullut tänne huvittelemaan, mutta kohta kun joudun tämän ihanan virran lähelle, en pääse eroon pulista ja ikävyyksistä.»
»Siitä olen totisesti pahoillani!» sanoi poliisipäällikkö, »mutta jos te jäisitte tänne pitemmäksi aikaa tai ehkä tulisitte takaisin, olisin iloinen saadessani tavata teitä uudestaan.»
»Samalla tavalla kuin tänäänkin ehkä?»
»Ei», vastasi toinen nauraen, »vaan vapaaehtoisesti, taikka antaisitte edes tiedon, missä olette tavattavissa, sillä hyvin mahdollisesti tarvitsemme teidän läsnäoloanne.»
»Tällä kertaa», sanoi kanslianeuvos, »tahdon minä ottaa tämän nuoren herran haltuuni, ja jos hän oleskelee Kölnissä, herra poliisimestari, niin pyydän vain lähettämään sanan minun kotiini, jossa hänet tapaatte tai ainakin saatte kuulla, missä hän on.»
»Mutta hyvä herra kanslianeuvos —»
»Ei mitään estelyjä, nuori ystäväni! Nyt menemme ensin hotelliinne, maksakaa siellä laskunne, ja sitten katsotaan, kuinka olonne meillä järjestäytyy — pois en teitä päästä, sillä minä pelkään teidän uudestaan joutuvan poliisin käsiin. Odottakaa siis kauniisti minun luonani, kunnes partanne on kasvanut.»
Fritz vastusteli vielä, mutta se ei auttanut; kölniläinen vieraanvaraisuus on vanhastaan hyvässä maineessa ja nuori mies sai pian tuntea olonsa hänen kotonaan niin hauskaksi kuin olisi siellä elänyt lapsesta saakka. Vanha kanslianeuvos olikin mitä onnellisin ja riippumattomin, ja hänen rouvansa, oikein äidillinen ja hyvä olento, johon Fritz mieltyi heti ensi näkemältä, samoin kuin heidän ainoa, pari viikkoa sitten erään nuoren kauppiaan kanssa kihloihin mennyt tyttärensä, jonka sulhanen jo luettiin myöskin perheeseen kuuluvaksi, tekivät muutenkin herttaisesta kodista oikean paratiisin, jossa Fritzin oli mainion hyvä oleskella.
Kölniltä puuttuu vain yhtä: romanttisia maisemia ympäristössään, ja Fritz oli oikeastaan tullut Reinin tienoille nauttimaan niistä ja laatimaan harjoitelmia, sillä vaimon etsimisestä itselleen hän oli luopunut. Hänen oli siinä asiassa kahdesti perättäin käynyt aika nolosti. Kun hän siis oli lepäillyt kyllikseen viikon verran, viittaili hän siihen suuntaan, että hänen nyt jälleen piti ajatella lähtöä, mutta kohtasi jyrkkää vastarintaa. Vanha kanslianeuvos ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Enintään hän suostui siihen, että Fritz tekisi pikku retkiä Reiniä pitkin ylöspäin, mutta sitten hänen piti jälleen tulla takaisin, ja se lupaus Fritzin olikin lopulta annettava.
Seuraavana aamuna hän matkusti virtaa ylöspäin, viettääkseen ensi kertaa jonkun aikaa Loreleikalliolla ja sikäläisillä ihanilla seuduilla; hänen partansa, jota hän nyt tunnontarkasti kasvatti, oli nyt ehtinyt sille asteelle, että hänen turhamaisuutensa ei mukautunut näyttelemään sitä edes kanslianeuvoksen perheessä, se kun alkoi käydä liian sänkimäiseksi. Niinpä Fritz aikoi kuljeskella pari viikkoa jossakin erämaassa tai kaukaisilla tienoilla, saadakseen partansa niin pitkäksi, että voisi edes nähdä, mitä siitä piti tuleman. Sitten hän tuumi myöskin käydä katsomassa Isänsä vanhinta ystävää Koblenzissa, majuri von Buttenholtia. Isähän oli erikoisesti painanut tämän asian hänen mieleensä, ja siksi hän kyseli jo Kölnissä tietoja tästä majurista, mutta ei saanut kuulla muuta kuin että Buttenholt todennäköisesti vieläkin asui Koblenzissa. Kukaan ei sanonut nähneensä häntä moneen vuoteen, eikä hänestä oltu kuultukaan muuta kuin että hän oli virasta erossa ja eläkkeellä ja että hänelle oli tullut paljon surua ainoasta pojastaan, joka oli tehnyt melkoisia velkoja ja sitten eräässä kaksintaistelussa kaatunut. Mutta Koblenzissa kaiketi saataisiin lähempiä tietoja.
Sinne Fritz ei kuitenkaan suoraa päätä joutunut; mutta olihan tässä hyvää aikaa, koska hän kerran oli päättänyt viipyä vielä muutamia viikkoja Reinin rannoilla.
Laivalla, joka vei häntä virtaa ylöspäin, ei ollut erikoista seuraa: pari ikävää englantilaista, jotka olivat olevinaan hirveän ylhäisiä eivätkä luultavasti sittenkään olleet muuta kuin vaippoihin käärittyjä räätäleitä tai kaupustelijoita, haluten täällä Saksassa kuukauden verran esiintyä loordeina, kunnes sitten Lontoossa jälleen vaipuisivat omaan mitättömyyteensä — pari professoria, jotka lyhyellä loma-ajan matkalla tahtoivat karistaa itsestään koulutomun, ranskalaista roskaväkeä, jota pelipöytä veti kylpypaikkoihin, sekä nuorempia ja vanhempia naisia sekaisin, jotka tuskin laivaan päästyään riensivät hytteihin kaivaakseen koreistaan ja rasioistaan esille mukana tuodun suuruksensa. Sitäpaitsi kulki laiva tavattoman hitaasti vastavirtaa, eikä täällä päin ollut maisemissa mitään mielenkiintoisempaa, niin että Fritz jo katui lähteneensä paluumatkalle vesitse; veturi olisi vienyt hänet paljoa nopeammin vuoristoon!
Ja matka kävi yhä hitaammaksi; erääseen pysähdyspaikkaan he jäivät perin pitkäksi ajaksi ja silloin levisi huhu, että koneeseen oli tullut jokin vika. Laiva jatkoi kuitenkin matkaansa, mutta se eteni työläästi vasten virtaa; ja kun he viimein, määräajasta tuntikausia myöhästyttyään, saapuivat Koblenziin, ilmoitti kapteeni matkustajille, että hänen täytyi jäädä täksi päivää sinne välttämättömän korjauksen takia, mutta tavarat, jos niin vaadittaisiin, hän toimittaisi jäljestäpäin tulevalle saman yhtiön laivalle.
Fritz ei vielä ollut päättänyt, jatkaisiko matkaansa vesitse, ja otti siis matkakirstunsa laiturille. Hän tahtoi myös kerran käydä Ehrenbreitsteiniä katsomassa ja siinä hän ehkä voisi saada apua majurilta, jos tapaisi hänet täällä Koblenzissa.
Hotellissa ei kukaan osannut antaa hänelle tietoja majuri Buttenholtista. Tämä oli tosin monta vuotta asunut Koblenzissa, ja hotellin isäntä tunsi hänet hyvin, mutta majuri kuului lähteneen täältä joku aika takaperin; minne, sitä hän ei tiennyt. Vanha soturi oli joutunut kovin niukkoihin varoihin ja ollut yhtä mittaa sairaloinen. Kenties vieras voisi, jos tahtoi tavata majuria, saada lähempiä tietoja joltakin vanhemmalta upseerilta. Käydäksensä Ehrenbreitsteinillä hänen piti sitäpaitsi hankkia itselleen lupakortti.
Fritz, jolla ei nyt ollut muutakaan puuhaa, lähti siis liikkeelle, ja eräs upseeri, jota hän puhutteli, neuvoi menemään komendanttivirastoon; majuri Buttenholtia hän ei tuntenut.
Komendanttivirastossa, josta hän ilman muuta sai lupakortin, hän tapasi vanhan sotilaan ja kysyi tältä tunsiko hän majuri von Buttenholtin.
»Hyvä Jumala!» huudahti vanha mies, »tunnenko muka hänet? Oikein kelpo päällikkö, olenhan palvellut hänen rykmentissään.»
»Eikö hän enää asu Koblenzissa?» ’
»Koblenzissako? Ei, mutta ei kaukana täältä, pienessä kaupungissa, Mühlheimissä, Moselin toisella rannalla. Sinne ei ole kävelymatkakaan liian pitkä, mutta majuri käy täällä hyvin harvoin, tuskin ollenkaan, enkä minä ole häntä nähnyt ainakaan vuoteen.»
»Jaksaako hän hyvin?»
»Luulen hänen olevan perin ahtaissa oloissa», vastasi vanha mies, »ja hän lieneekin muuttanut pois Koblenzista senvuoksi, että elämä täällä kävi hänelle liian kalliiksi. Surua ja tuskaa hänellä on ollut kylliksi, mutta vain vähän iloa —»
»Pojastansako?»
»Sepä se», myönsi ukko, »se oli sellainen tyhjäntoimittaja, ja lähikaupunkien kirotut pelihelvetit veivät hänet perikatoon. Salaa ja siviilipuvussa hän pujahti Emsiin ja työnsi vähitellen roistojen kitaan isänsä pienen omaisuuden. Kun se oli lopussa, teki hän velkaa niin paljon kuin sai, ja kaiken kehnoutensa lisäksi hän sitten ampui luodin päähänsä.»
»Minun tietääkseni hän kaatui kaksintaistelussa »
»Niin sanottiin. Sellainen sanoma tuotiin myös vanhalle majurille, ettei se asia niin koskisi häneen, mutta minä olin läsnä, kun hänet löydettiin.»
»Vanhusparka!»
»Niinpä kyllä, ja nyt hän maksaa pienestä eläkkeestään hiljakseen niitä velkoja, joita kevytmielinen poika on päätäpahkaa tehnyt, ja oleskelee ypöyksin puutteessa ja surussa, niinkuin äskettäin eräs toveri kertoi.»
»Eikö hänellä ole muita lapsia?»
»On tytär; mutta hänenkin on täytynyt mennä vieraita ihmisiä palvelemaan jotakin ansaitakseen.»
»Ja kuinka paraiten pääsisin Mühlheimiin?»
»Joka lapsikin näyttää teille tietä; menkää vain Moselin sillan poikki, ja kysykää siellä keltä tahansa, te ette voi ollenkaan eksyä.»
Tänään oli kuitenkin liian myöhäistä, sillä hän aikoi ensin käyttää lupakorttiaan ja katsella auringonlaskua Ehrenbreitsteinillä. Mutta seuraavana aamuna se olisi hänen ensimmäinen matkansa — hän tiesi isänsä panevan erikoista painoa tietoihin majurista, ja sitten hän tahtoi taas kerran kirjoittaa isäukolleen, kun ei ollutkaan viikkomääriin antanut itsestään mitään tietoja!
Matka linnoitukseen palkitsi runsaasti vaivat; näky sieltä ylhäältä ihanaan Reinin laaksoon oli totisesti lumoava, ja lisäksi oli taivas mennyt vain kevyihin pilviin ja koristanut kaikki vaihtelevimmilla väreillään, niin että vaeltaja tuskin raskitsi täältä poistua. Tämä näköala korvasi kaiken muun, tehden hänet jälleen Reinin ystäväksi — mitä ikävyyksiä hänellä olikin ollut, ne jäivät sinä hetkenä unohduksiin, ja kun hän illalla istui yksin pöytänsä ääressä hotellissa ja maisteli oivallista Markobrunnerviiniä, muisteli hän mielellään Reiniä ja sen ihania maisemia.
Seuraavana aamuna hän oli varhain jalkeilla ja päätti lähteä kävelylle Mühlheimiin. Vanha, yksinelävä herra ei kaiketi pitänyt väliä erikoisista vastaanottotunneista, niin että hän varmaankin tapaisi ukon jo näin aamullakin hyvällä tuulella, vaikka ehkä vielä aamunuttu yllä ja pitkä piippu kädessä pikku puutarhassaan; sitten he juttelisivat hetkisen, ja keskipäivällä sopisi jatkaa matkaa virtaa ylöspäin.
Tie oli ihmeen kaunis, jatkuen pelkkien viini-istutusten halki, ja hänen vastaansa tuli paljon maalaisia, jotka olivat menossa Koblenziin torille. Suunnasta hän ei voinut erehtyä, ja jonkun ajan kuluttua, pysähdyttyään siellä ja täällä, hän saavutti pienen, hyvin vaatimattoman kaupungin, söi ensin aamiaista eräässä ravintolassa, sillä matkalla oli tullut nälkä, joi lisäksi pari lasillista viiniä ja otti sitten oppaaksensa erään pojan, joka oli valmis tulemaan ja paljasjalkaisena juoksi hänen rinnallaan vanhan majurin asunnolle. Tätä ei hän sentään, kun se lopulta tuli näkyviin, ollut kuvitellut niin vaatimattomaksi, kuin hän nyt huomasi sen olevan.
Se oli pieni, yksikerroksinen rakennus, jossa tuskin saattoi olla enempää kuin pari kolme huonetta; ikkunat olivat matalat ja liuskakivinen katto sammalpeitteinen. Pieni puutarha oli tosin vieressä, mutta se ei suinkaan ollut suurempi kuin neljäkymmentä jalkaa suuntaan ja toiseen; muuten sitä ilmeisesti käytettiin enemmän kasvisten ja perunain viljelykseen kuin kukkia varten; siinä oli vain muutamia hedelmäpuita. Ja täällä eli majuri, joka varmasti oli ennen tottunut parempaan ympäristöön! Vanha sotamies oli oikeassa: majuri kärsi puutetta, eikä hänellä ollut varaa ulkonaiseen loistoon. Sensijaan hän oli kaiketi järjestänyt kodikkaisuuden sitä mukavammaksi.
Fritz avasi ilman muuta ulko-oven, mutta tempaisi äkkiä hatun päästään, kun samassa keksi jo olevansa majurin huoneessa ja hänen edessään. Vanha herra käveli edestakaisin tuvassaan kädet selän takana, pysähtyi kesken kulkuaan ja katsoi kummastuneena ovelle, kun se niin odottamatta avattiin.
»Minun on pyydettävä tuhannesti anteeksi, arvoisa herra», sanoi Fritz säikähtyneenä; »mutta en luullut, että tämä ovi veisi suoraan teidän huoneeseenne, enkä ole edes koputtanut.»
»Ei tarvita mitään anteeksipyyntöjä», vastasi vanha sotilas, kunnianarvoisa, komeavartaloinen mies. Hänen partansa oli lumivalkea ja vielä sotilaallisesti leikattu. »Tahdotteko puhutella minua ja millä voin teitä palvella?»
»Olen tosiaan tullut luoksenne isäni asialla, herra majuri — suvaitsetteko, että esitän itseni hänen kirjeensä avulla?»
»Isännekö?»
»Niin, hän on hallintoneuvos Wessel Hassburgissa.»
»Tekö olette nuori Wessel?» huudahti majuri katsellen häntä suurin silmin, »ja mistä te nyt tulette?»
»Kölnistä, jossa olen viipynyt muutamia viikkoja.»
»Merkillistä — merkillistä!» sanoi majuri ottaen kirjeen ja avaten sen; »mutta ettekö tahdo istua? Pankaa hattunne jonnekin — olkaa kuin kotonanne, älkää kursailko», lisäsi hän ja loi katkeran silmäyksen ympärilleen. »Näettehän, että elämme täällä perin yksinkertaisissa oloissa.»
Fritz silmäili pikaisesti tätä huonetta: hyväinen aika, vanha herra oli totisesti oikeassa — täällä elettiin yksinkertaisissa oloissa, ei edes päiväläinen voinut vaatimattomammin asua kuin tämä eläkkeellä oleva majuri. Seinät olivat vain kalkkimaalilla valkaistut, ja kalustona oli keskellä lattiaa seisova, puhtaaksi hangattu jykevä pöytä ja toinen pienempi, jolla oli kirjoitusvehkeitä, pieni hylly kirjoineen, kolme puistotuolia ja pienoiskokoinen ruskeakehyksinen kuvastin. Entisiltä ajoilta oli vain muutamia kuvia seinillä, ja ikkunalaudalla joitakuita herttaisia, hyvin hoidettuja kukkia. Mutta kaikki näytti niin puhtaalta, vaikka tosin autiolta, ja Fritz istuutui puiselle tuolille ollen enemmän hämillään kuin joutuessaan kaikkein ylellisimpään salonkiin. Majuri joka oli ottanut silmälasinsa kirjoituspöydältä, luki kirjeen, käänsi sen jälleen kokoon, pani sen pöydälle ja tuijotti ainakin puoli minuuttia ääneti eteensä. Lopulta hän sanoi hiljaa:
»Nuori ystäväni, asiaa ei voi auttaa. Tosiseikkoja, jotka itse omin silmin näette, on mahdoton pitää salassa. Minä — en enää elä niissä oloissa, joihin isänne ennen sai tutustua, ja ainoastaan siksi voin helpommin kestää kohtaloani, että olen siihen itse syytön.»
»Arvoisa herra majuri —»
»Pyydän, antakaa minun puhua loppuun. Jos olisi toisin laita, seuraisi itsestään, että rakkaimman nuoruudénystäväni pojan pitäisi asua luonani.»
»Mutta, hyvä herra, olenhan vain ohimennen tullut tervehtimään — tuodakseni vain isäni terveiset ja vihdoinkin voidakseni antaa hänelle tietoja teistä, kun hän ei ole saanut kirjeisiinsä mitään vastausta.»
»Kirjoitin hänelle eilen.»
»Eilenkö?»
»Niin! Minun oli maksettava hänelle muuan velka.»
»Velkako? Siitä hän ei ole koskaan minulle maininnut.»
»Sen uskon — se olikin hiljattain otettu — mutta siitä myöhemmin. Lasillisen maalaisviiniä voin teille kuitenkin tarjota ja voileipää, jotta kerran saisimme keskenämme kilistää — minä olen sitäpaitsi vielä teillekin velkaa.»
»Minulle velkaa! Nyt en ymmärrä vähääkään.»
»Saattepa sen heti tietää, jätän teidät vain hetkiseksi yksin — olkaa niin hyvä, pysykää täällä!»
Fritz ei osannut selittää vanhan herran menettelyä ja toivoi melkein, ettei olisi lainkaan tullut tänne. Majurin piirteissä oli niin syvää tuskaa yhtyneenä hiljaiseen, rautaiseen alistuvaisuuteen, että se nostatti kyyneleet nuoren miehen silmiin. Ja kuitenkin, mitä hän tässä voi auttaa, sillä hän tunsi varsin hyvin, että viittauskin sellaiseen tarjoukseen loukkaisi syvästi vanhaa sotilasta ja joka tapauksessa jyrkästi ja epäämättömästi hylättäisiin.
Ovi aukeni jälleen, ja majuri tuli sisään, mutta hänen jäljestään astui nuori tyttö kantaen pulloa ja kahta lasia ja laski ne pöydälle kainosti tervehtien.
Missä ihmeessä hän oli jo nähnyt nuo kasvot? Nuo suuret, ruskeat silmät ja teräväpiirteiset kulmakarvat! Ja kuinka ihmeellinen tukka tuolla tytöllä oli! Varmaankin hän nyt erehtyi, sillä tuollaiset hiukset hän olisi joka tapauksessa pannut merkille.
Nuori tyttö — luultavasti vasta kahdeksantoista ikäinen — oli sillä välin laskenut käsistään pullon ja lasit ja seisoi yhä selin häneen päin, mutta Fritz huomasi kuitenkin hänen kovasti punastuneen. Oliko heillä täällä niin harvoin vieraita vai häpesikö tyttökin köyhyyttään? Pikku raukka! Sitten tyttö kääntyi äkkiä Fritziin päin kasvot ihan purppuran punaisina, mutta ojentaen kätensä nuorelle miehelle hän sanoi sydämellisesti:
»Olen kovin iloinen saadessani vielä kerran kiittää teitä siitä avusta, jonka minulle Kölnissä hiljattain annoitte! Voi, en ollenkaan tiennyt, kuinka olisin pulasta selvinnyt.»
»Hyvä neiti!» huusi Fritz ihan säikähtyneenä, sillä vasta nyt hän tunsi hotellissa olleen nuoren tytön, »minä en suinkaan aavistanut, että —»
»Että köyhä, avuton tyttöparka, viinurin loukkaama vieras, saattaisi olla majuri von Buttenholtin tytär», jatkoi vanha majuri katkerasti. »Sen kyllä uskon, mutta sitä kunniakkaampi oli teidän menettelynne, ja myöskin minä kiitän teitä sydämestäni siitä turvasta, jota hänelle annoitte, rakas nuori ystäväni.»
»Arvoisa herra majuri —»
»Voitte kuvitella, kuinka hämmästynyt olin», jatkoi majuri, »kun lapsi-parkani palasi kotiin, kertoi seikkailunsa ja antoi minulle nimikorttinne. Onhan itsestään selvää, että olen maksanut velkani niin kiireesti kuin suinkin; ja koska en suinkaan voinut aavistaa, että tulisitte minua eläkkeellä olevaa sotilasvanhusta tänne yksinäisyyteeni tervehtimään, lähetin eilen rahat isällenne ja kirjoitin samalla, kuinka jalosti hänen poikansa oli menetellyt köyhää vierasta kohtaan.»
»Hyvä herra, se viinuri käyttäytyi niin raa’asti ja lurjusmaisesti —»
»Se ei muuta asiaa; lapsiparka oli teille kuitenkin ihan vieras eikä voinut sillä hetkellä pelastaa itseään. Puolalainen perhe on kohdellut häntä häpeällisesti.»
Fritz pysyi ääneti, häntä tuskastutti se ajatus, että vanhan, nimestään ja arvostaan varmastikin ylpeän herran oli ollut pakko päästää ainoa lapsensa vieraisiin ihmisiin palvelukseen, ja että se oli ollut pakollista, sen hän näki kaikesta, mikä häntä ympäröi, ollen todisteena äärimmäisestä köyhyydestä ja suurimmasta säästäväisyydestä. Mutta vanha majuri, joka lienee aavistanut, mitä hän ajatteli, työnsi lasin hänen eteensä ja huudahti väkinäisen hilpeästi:
»Ja nyt ryyppy, rakas nuori ystävä! Tämä on tosin vain silkkaa maalaisviiniä, mutta ei huonointa, ja hyvän tahdon pitäisi myös korvata laatu. Myöhemmin sitten kerrotte vanhasta, oivallisesta ystävästäni, isästänne, ja hänen terveydekseen juomme ensimmäisen lasin!»
Hän kaatoi lasiin, eikä Fritz suinkaan voinut vastustaa näin herttaista kehoitusta. Se oli kuitenkin »pelkkää maalaisviiniä», ja jossakin hotellissa olisi hemmoiteltu nuori mies sen varmasti halveksuen työntänyt syrjään; täällä hän tuskin maistoi, mitä joi, ja kun Margaret toi tuoretta voita ja suuren mustan leivän, laskien ne pöydälle, sitten istui ikkunan ääreen ja otti esille käsityönsä kuunnellakseen keskustelua, kertoi Fritz ensin kotioloistaan, mitä isä puuhasi ja kuinka hän voi — olihan hänellä vain hyvää kerrottavana —, ja johtui sitten omaan matkaansa, jonka pieniä vastuksia hän kuvasi niin leikillisesti ja hullunkurisella tavalla, että vanha majurikin hymyili; pari kertaa tulivat Margaretinkin helmenkaltaiset hampaat näkyviin. Mutta kun hän pääsi Kölnin tapahtumiin ja siihen epäluuloon, joka oli kohdistunut valekreivi Wladimiriin, huudahti vanhus:
»Sittenhän Margaret on kuitenkin ollut oikeassa! Se veijari ei kulje oikeilla asioilla. Siinä on kieroa peliä; kunhan nyt vain päästäisiin sen joukon jäljille! Mutta sellainen sakki osaa tavallisesti pysyä turvassa, ja kirottu suosio, jota pelipöytäin kaitsijat hotelleissa osoittavat tuollaiselle roskaväelle, kun se vain on muukalaista ja esiintyy oikein hävyttömän ylhäisenä, toimittaa sille keinot päästä karkuun, eikä rankaisemisesta tule mitään. Kuinka he ovatkaan kohdelleet lapsiparkaani!»
»Olivatko naiset myös epäystävällisiä teitä kohtaan?»
»Ei vanhempi heistä, mutta nuori kuuluu olleen oikea paholainen.»
»Kreivitär Olgako?»
»Hän oli oikein häijy ja kova minulle», sanoi Margaret hiljaa, »ja minä tein kuitenkin kaikki, mitä hänen silmistään voin nähdä.»
Fritz tunsi näistä sanoista piston sydämessään. Kuinka hiljaisena, kuinka kärsivällisenä tuo hyvässä perheessä kasvatettu lapsiparka olikaan sietänyt huonoa kohtelua — kenties seikkailijattaren taholta, vain säästääkseen isältään huolta, ja kuinka viheliäisesti oli tyhjäntoimittajien joukkio häntä kohtaan käyttäytynyt! Niinpä nuori mies joutui suorastaan vimmoihinsa ajatellessaan sitä lumoavaa olentoa hurmaavine hymyineen, jota hän kerran sokaistuneena oli pitänyt naisellisuuden ihanteena. Kaikkien näiden ajatusten myllertäessä hänen päässään hän ei voinut viipyä vanhan majurin luona; hän tahtoi palata Koblenziin; hän sanoi odottavansa kirjeitä tänä aamuna, mutta lupasi tulla vielä kehrän tänne, jos majuri sallisi, sanomaan hyvästi. Hän oli myöskin luvannut vielä kerran palata Kölniin, ja jos aikaa riittäisi, pysähtyisi hän sitten uudestaan Koblenziin.
Ihan ajatuksissaan hän oli vetänyt taskustaan esiin sikarikotelon sytyttääkseen sikaarin. Nyt vasta hän pani merkille, että vanhalla majurilla ei ollutkaan pitkää piippua, jollaista hän aina oli kuvitellut.
»Ettekö ollenkaan polta?» kysyi Fritz ojentaen hänelle koteloaan. »Nämä sikaarit ovat hyviä.»
»Kiitos, en, olen siitä vieraantunut», vastasi vanha sotilas; »en — sietänyt tupakkaa.»
Fritz näki, että Margaret kääntyi poispäin, tuskan ilme kasvoillaan. Vanha mies sieti kyllä tupakkaa, mutta oli luopunut viimeisestä ja rakkaimmasta nautinnostaan säästääkseen niukkoja varojaan ja säilyttääkseen kunniallisen nimensä, jonka oma poika oli jalkoihinsa polkenut, ja kun Fritz pian senjälkeen taas astui tietä pitkin linnoitukseen takaisin, pyöri kaikenlaisia sekavia ajatuksia hänen päässään, niin että viehättävä maisemakin peittyi kuin paksuun sumuun eikä hän nähnyt mitään muuta kuin tyttären kalpeat, surun rasittamat kasvot ja vanhan sotilaan vakavat, alistuvat piirteet.