Harhateillä

by Friedrich Gerstäcker

9. LOPPU — JA TIETYSTI HÄÄT

Hän oli juuri saavuttamaisillaan Moselin sillan, kun eräs herra tuli häntä vastaan ja tuijotti ilmeisesti hämmästyneenä. Fritz ei kuitenkaan välittänyt hänestä ja aikoi mennä ohitse, mutta vieras astui hänen eteensä, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:

»Oletko se sinä vai etkö sittenkään ole?»

Fritz, joka ei ollut varsin hyvällä tuulella, loi vain lyhyen silmäyksen outoon herraan ja murahti äreästi:

»Jättäkää minut rauhaan! Minä en ole se mies.» Ja sitten hän lähti eteenpäin.

»Mutta sehän ei voi olla mahdollista!» huusi toinen hänen jälkeensä.
»Wladimir!»

Tämän nimen kuullessaan Fritz hätkähti.

Wladimirko? — Hän melkein pysähtyi.

»No, tiesinhän, etten voinut erehtyä. Sanohan vain, miekkonen, kuinka sinä vielä tulet sen jälkeen, mitä Emsissä tapahtui, tänne preussilaiseen linnoitukseen? Oletko ihan hullu?»

Fritz oli kääntynyt ympäri ja katsoi kysyjään jäykästi ja tarkkaavasti. Toinen lienee myöskin, tarkemmin katsottuaan, havainnut jotakin vierasta hänen piirteissään, sillä hän kävi jälleen epätietoiseksi.

»Mitä te oikeastaan tahdotte?» kysyi Fritz levollisesti. »Enkö jo sanonut, etten minä ole se mies?»

»Hyvä on, herra!» vastasi vieras hämillään. »Mahdollisesti te ette olekaan se, jota tarkoitan, mutta vaikka niinkin on laita, niin sallikaa minun huomauttaa, että teillä on sellaiset kasvot, joita vaanii poliisin kuulutus. Te olette siis hyvin vaarallisesti erään kolmannen henkilön näköinen —»

»Jonka nimi on Wladimir?»

»Aivan niin!»

»Kai puolalainen kreivi ja teidän ystävänne?»

»Edellinen pitää paikkansa, jälkimäinen ei!» huudahti vieras tästä puolinaisesta syytöksestä säikähtyen. Hän oli maininnut kuulutuksen vain siksi, että saattaisi varoittaa, koska kahden vaiheellakin ollessaan piti yhdennäköisyyttä perin merkillisenä, niin että epäili toista sittenkin Wladimiriksi.

»Teidän on suotava anteeksi, mutta en ole ikinäni nähnyt kahta niin toistensa näköistä miestä — se on liiankin ihmeellistä!»

»Ja voitteko ehkä sanoa, missä voisin tavata tuon herra Wladimirin, saadakseni itsekin varmuuden tästä ilmiöstä?» kysyi Fritz kuullakseen jotakin lisää, sillä ensimmäinen viittaus ilmaisi, että luuloteltu kreivi tuskin enää oli Emsissä. Mutta vieras, jos hän asiaa muuten tiesikään, ei mennyt ansaan, sillä hän oli kaiketi nyt itsekin käynyt epävarmaksi.

»Arvoisa herra», sanoi hän kohteliaasti, »koska te ennestään tiesitte, että Wladimir on puolalainen kreivi, on teidän täytynyt edes kerran tavata hänet; minä olen vain ohimennen tullut hänet tuntemaan Emsissä, ja sieltä luullakseni saatte kuulla hänestä lähemmin!» Ja hattuaan nostaen hän kääntyi poispäin, jatkaen matkaansa ja jättäen Fritzin äkäiselle tuulelle.

Kirottu kuulutus! Sillä vaikka hän voi todistaa, kuka hän oli, johtui hänelle siitä kuitenkin ikävyyksiä ja hommia. Entä jos hän nyt ilman muuta poistuisi Reinin varrelta ja matkustaisi pohjoiseen meren rannalle? Eihän hän ollut vielä koskaan nähnyt merta; mutta voiko hän nyt juuri lähteä, kun oli luvannut majurille vielä kerran käydä katsomassa? No, mitä velvollisuuksia hänellä oli majuria kohtaan? Ei suinkaan mitään, mutta sanaansa hän ei voinut syödä. Kirottu puolalainen! Sekö todella hänen haamunaan kuljeskeli kautta maailman? Itse hän ei kuitenkaan, silloin asemasillalla tavatessa, keksinyt vähääkään yhdennäköisyyttä. Tosin sitä osasi itse harvoin arvostella, vaan siihen tarvittiin vieraita silmiä. Ja Emsistä näytti se veijari siis jälleen kadonneen. Mitähän siellä olikaan tapahtunut? Tämä oli suorastaan epätoivoista.

Fritz käveli syvissä ajatuksissa Koblenziin takaisin, mutta hän oli käynyt melkein ihmisaraksi, sillä hän ei voinut katsoa ketään vastaantulevaa silmiin, aina peläten, että häntä puhuteltaisiin ja pidettäisiin jonakin toisena. Hotelliinsa päästyään hän sulkeutui heti huoneeseensa ja alkoi laatia isälleen kirjettä, jossa aikoi selostaa tähänastisia kokemuksiaan. Merkillisen kevyesti ja nopeasti hän sivuutti kaikki edelliset tapahtumat ja kuvasi tarkasti vain kohtauksensa vanhan majurin ja hänen tyttärensä kanssa.

Kun hän oli lopettanut kirjeensä ja pyytänyt lähettämään mahdollisen vastauksen Kölnin kanslianeuvoksen luo, lähti hän retkelle läheiseen vuoristoon ja otti harjoitelmakirjansa mukaan. Hän tahtoi tavata ihmisiä niin vähän kuin suinkin, aikoen siellä luonnossa valita mieluisensa paikan. Oli jo hämärä, ennenkuin hän palasi Koblenziin; seuraavana aamuna hän jo taas oli menossa Mühlheimiin, tarvitsematta tällä kertaa opasta. Sinne hän osasi kyllä yksinkin, ja sitten hän kävi siellä joka päivä, kunnes oli varma itsestänsä, ettei hän — jos kerran piti naida — saisi ketään parempaa ja kunnollisempaa vaimoa koko laajasta maailmasta kuin juuri Margaretin.

Tytön hiljainen huolenpito kodista, rakkaus isään, levollinen hilpeys kaikessa surussa ja köyhyydessäkin, se kaikki sai usein kyyneleet nousemaan Fritzin silmiin, kun hän salaa tarkasteli Margaretia, jolta ei kuulunut valituksen sanaa. Kuinka toisenlaista oli hänen elämänsä kuitenkin täytynyt olla lapsuudessa, jolloin hän, kuten vanhan majurin puheista ilmeni, oli liikkunut onnellisissa oloissa, kun nyt sitävastoin puute oli heillä vakinaisena vieraana.

Entä rakastiko tyttö häntä? Fritz uskoi, että siihen oli vastattava myöntävästi. Hänellä ei tosin ollut muuta todistusta siitä kuin tytön herttainen hymyily ja hiljainen punastus hänen tullessaan — se katse, joka liittyi hyvästijättöön, kun hän sieltä lähti. Mutta hän toivoi, että Margaret voisi hänen rinnallaan olla onnellinen, ja vaikkei hän voinutkaan tarjota loistavaa tulevaisuutta, olisi heidän elämänsä kuitenkin huoletonta.

Näihin aikoihin hän sai isältänsä kirjeen, jossa häntä hartaasti pyydettiin ottamaan lähemmin selkoa majurin asioista ja tekemään kaiken voitavansa ukon aseman parantamiseksi — rahaa hän voisi saada siihen tarkoitukseen niin paljon kuin tarvitsisi, mutta isä pelkäsi, että vanhaa itsepäistä sotilasta olisi vaikea suostuttaa.

Fritz naureskeli hiljaa itsekseen — hän tiesi keinon helpottaakseen majurin tilaa ja marssi heti kirjeen saatuaan Mühlheimiin, mutta hämmästyi siellä koko lailla nähdessään pienen matkakirstun valmiina tuvassa ja Margaretin itkemässä. Niin sydämellisesti kuin majuri olikin aina ottanut hänet vastaan, näytti tänään siltä kuin hän olisi tullut hankalaan aikaan. Ukko tervehti puoleksi hämillään eikä ollut epäilystäkään siitä, että hänellä oli mielessä jotakin, mistä hän ei halunnut puhua vieraan läsnäollessa. Fritz yritti aloittaa huoletonta keskustelua, mutta se ei onnistunut; majuri pysyi vaiteliaana ja antoi vain vältteleviä vastauksia, ja kun Margaret lopulta ilmestyi huoneeseen matkapuvussa, silloin ei enää mikään auttanut — oikeata pääasiaa ei voitu enää välttää, siitä täytyi puhua.

»Te aiotte siis matkustaa, hyvä neiti», huudahti Fritz hämmästyneenä, »ja ellen olisi sattumalta tullut tänne, en olisi edes saanut lausua teille jäähyväisiä!»

»Se tuli niin äkkiä», vastasi Margaret hiljaa.

»Ja saanko tietää, minne menette?» kysyi nuori maalari ja loi tyttöön samalla niin sydämellisen katseen, että hän punastuen painoi päänsä.

Hän ei vastannut sanallakaan, ja nyt tuli hiljaisuus, joka lopulta kävi vanhalle miehelle tuskalliseksi.

»Niin, te saatte sen kyllä tietää», sanoi hän vihdoin, »sillä mikään salaisuushan se ei ole. Eilen illalla Gretchen sai kirjeen, jossa hänelle tarjotaan kotiopettajan paikka tunnetussa, hyvässä perheessä, jos hän voisi heti tulla. Se oli tosin merkillinen yllätys, mutta — sille ei kuitenkaan voi mitään.»

Vanha herra vaikeni ja kääntyi samassa poispäin, sillä nuoren maalarin silmä, joka etsi hänen katsettaan, ei saanut nähdä sitä kyyneltä, joka väkisinkin pyrki esille. Se ei kuitenkaan jäänyt häneltä huomaamatta. Kun Fritzin katse sitten osui tyttöön ja huomasi hiljaista, alistuvaa surua hänenkin rakkailla kasvoillaan, silloin oli mahdotonta hillitä tunteitaan.

»Herra majuri», sanoi hän liikutetulla äänellä, »älkää suuttuko minuun, vaikka olen tunkeutunut perheenne asioihin, mutta minä tahtoisin olla teille enemmän kuin vain vieras, vaeltava maalari, joka ohimennen käy kotonanne ja sitten lähtee kauas. Te olette isäni vanha, koeteltu ystävä. Isä on yhä kiintynyt teihin vanhalla rakkaudellaan ja kirjoittaa minulle juuri tänäänkin, kuinka hän iloitsee siitä, että olen käynyt luonanne, ja kuinka mielellään hän tahtoisi kuulla teistä oikein hyvää.»

»Silloin hänen pitää vielä odottaa vähän aikaa», vastasi vanha sotilas kuivasti. »Nykyinen hetki, kun minun pitää erota ainoasta lapsestani, ei ainakaan ole omiansa sellaisen ilmoituksen antamiseen.»

»Ja ellei teidän tarvitse hänestä nyt erota?» huudahti Fritz vapisevalla äänellä.

»Eikö tarvitsisi erota?» toisti majuri hämmästyneenä; »mitä te sillä tarkoitatte? Minä en ymmärrä!»

»Herra majuri, minä rakastan tytärtänne! Margaret, jos te vähänkin pidätte minusta ja uskotte tulevanne toimeen niin yksinkertaisen miehen kanssa kuin minä olen, niin ojentakaa minulle kätenne ja antakaa myöntävä vastaus! Olkaa varma», jatkoi hän liikutettuna, kun nuori tyttö seisoi tulipunaisena hänen edessään, voimatta saada tavuakaan huuliltaan, »etten aina ole niin saamaton kuin ehkä olen teidän läheisyydessänne ollut. Sydämestäni en suinkaan ole paha, ja jos teette minut onnelliseksi ihmiseksi, tahdon teitä kiittää koko elämäni ajan. Herra majuri, puhukaa puolestani hyvä sana.»

Vanha majuri seisoi sanatonna hämmästyksestä, ja vain hänen katseensa etsi tytärtä. Mutta Fritz oli nyt kerran päässyt vauhtiin. Niin arka, kuin hän muutoin olikin kaikissa tärkeissä elämän kysymyksissä, näytti hän tänään karistaneen pois kaiken arkuutensa. Astuen Margaretin luo ja tarttuen tämän käteen hän sanoi hiljaa ja sydämellisesti:

»Margaret, tahdotko olla rakas vaimoni? Pidätkö minusta edes pikkuisen?»

Silloin tyttö nojasi vienosti päätänsä Fritzin olkaa vasten ja kuiskasi tuskin kuuluvan, mutta kuitenkin autuaaksi tekevän sanan: »Kyllä!» ja Fritz syleili häntä riemuiten oikealla käsivarrellaan ja painoi ensimmäisen pyhän suudelman hänen otsalleen.

Mahdotonta olisi kuvata näiden hyvien ihmisten onnea, ja vanhan miehen kyyneleet vuotivat nyt suurina ja kirkkaina valkoiseen partaan. Fritzillä oli heti kaikenlaisia suunnitelmia valmiina. Tänne ei majuri saisi jäädä yksin asumaan; hänen piti myydä pikku talonsa ja muuttaa tyttärensä ja vävynsä kera Hassburgiin vanhan ystävänsä luo. Hänen asiainsa järjestelyn ottaisi kyllä Fritzin isä toimittaakseen, hän kun oli niin kovin käytännöllinen; hän itse ei ymmärtänyt siitä yhtään mitään, ja että Margaret tuntisi itsensä onnelliseksi hänen luonaan, sen hän takasi sydänverellään.

Majuri hymyili, mutta antoi hänen jutella; kumpusihan puhe onnesta ja autuudesta hänen huuliltaan, kun hän nyt loistavin katsein kertoi, kuinka hänen isänsä nimenomaan oli lähettänyt hänet morsianta hakemaan, jotta hänestä lopulta tulisi itsenäinen järkevä mies — luonnollisesti vaimon avulla.

Margaretin matkasta ei tietysti enää välitetty, hänen piti heti istuutua kirjoittamaan peruutuskirje, ja Fritz itse riensi iltapäivällä todellisessa onnen huumeessa Koblenziin takaisin sähköttämään isälleen ja sitten samana iltana seikkaperäisesti kirjoittaakseen ja pyytääkseen häntä tulemaan itse Koblenziin ja järjestämään kaikki, mitä asiaan kuului, ottaen mukaansa välttämättömät paperit, joita vailla me kuolevaiset raukat kerta kaikkiaan emme voi edes onneamme saavuttaa.

Näinä päivinä, jotka hän luonnollisesti vietti enemmän Mühlheimissä kuin Koblenzissa, hän sai eräänä iltana Kölnistä vanhalta ystävältään kanslianeuvokselta kirjeen, jossa tämä pyysi häntä viipymättä saapumaan päiväksi Kölniin, koska poliisi oli niin vaatinut. Häntä ei viivytettäisi siellä kauan; muuten ei kanslianeuvos käsittänyt, mikä häntä siellä ikävässä pesässä, Koblenzissa, niin kauan piti kiinni, olisihan hän jo aikoja sitten voinut taas pistäytyä ystävällisessä Kölnissä, odottamatta ensin poliisin kutsua.

Vaikkei Fritz mielellään lähtenytkään Mühiheimistä, oli hän kuitenkin taipuvainen matkustamaan vähäksi aikaa Kölniin siksi, että hänellä oli koko joukko ostoksia tehtävänä, jotka hän siellä saisi paremmin toimeen kuin Koblenzissa. Jo seuraavana aamuna, kirjoitettuaan pari selittävää riviä Margaretille, hän lähti aamujunalla ja oli sydämellisesti tervetullut kanslianeuvoksen kotiin, mutta siellä hän hämmästytti kaikkia kertomalla kihlauksestaan, joka kuitenkin hellytti vanhaa ystävällistä herraa ihan kyyneliin asti ja sai hänen täyden hyväksymisensä.

Miksi hänen piti mennä poliisilaitokseen? — Niin, siitä ei kanslianeuvos tiennyt mitään. Poliisipäällikkö oli vain lähettänyt sanan ja pyytänyt, jos kanslianeuvos tiesi herra Friedrich Wesselin osoitteen ja tämä vielä olisi lähitienoilla, kohteliaimmin kehoittamaan, että hän niin pian kuin mahdollista tulisi virastoon, koska poliisipäälliköllä oli hänelle jotakin ilmoitettavaa.

Suoriutuakseen asiasta mitä pikimmin Fritz meni sinne suoraa päätä ja sai tietää, että kreivi Wladimir, toisilta nimiltään parooni von Senken, Friedrich Wessel ja loordi Douglas, oli, niinkuin nyt oli käynyt ilmi, vain räätälinsälli nimeltä Oskar Schullek Hassburgista. Hänet oli vangittu hopeaesineiden varkaudesta ja saatu kaikki tunnustamaan. Muun mukana hän oli kertonut, että häntä oli jo Hassburgissa pidetty taidemaalari Wesselinä, jonka hän hyvin tunsi ulkonäöltä, koska taiteilija tilasi vaatteensa hänen mestariltaan, ja että hän oli toisinaan käyttänyt hyväkseen yhdennäköisyyttä pelastuakseen pulasta. Hän myönsi myöskin nähneensä taiteilijan Mainzissa. Emsissä hän oli yrittänyt varastaa pelipankista, niinkuin sieltä saaduista tiedonannoista ilmeni, mutta se huomattiin ja hänet työnnettiin ulos salista, minkä jälkeen hän heti poistui kaupungista. Se selitti myös, miksi Fritz herätti niin suurta huomiota, kun hän kaikkein viattomimman näköisenä heti seuraavana iltana — kuten luultiin, ajettuaan vain viiksensä — käveli samoissa saleissa, eikä hän enää ihmetellyt sitä huomaavaisuutta, joka oli tullut hänen osakseen.

Entä ne molemmat naiset, kreivitär Olga ja hänen tyttärensä?

Ne olivat pari tavallista petkuttajaa; olivat palvelleet kamarineitinä ja taloudenhoitajana puolalaisessa perheessä, käyttäneet sen nimeä omanaan ja sitten tehneet yhteisen varkauden. Muuan venäläinen virkamies oli seurannut heidän jälkiään ja tuntenut heidät Deutzissa. Nyt he olivat tuon venäläisen saattamina matkalla kotiseudulleen kärsiäkseen siellä ansaitun rangaistuksensa.

Fritz, josta ei yhdennäköisyys suinkaan ollut imarteleva, tunsi kuitenkin rauhoittuvansa tietäessään, että veijari oli saatu kiinni ja tehty vaarattomaksi, joten hänelle itselleen ei enää voisi tapahtua uusia ikävyyksiä. Hän ryhtyi nyt, jotta ei tuhlaisi aikaa, vaan pääsisi pian takaisin Koblenziin, viivyttelemättä tekemään ostoksiaan Kölnissä, ja vanha kanslianeuvos seurasi häntä auttaen valinnassa.

Toisena iltana oli jo kaikkia valmiina ja lähtö määrätty seuraavaksi aamuksi. Illemmällä ihanan sään vallitessa he menivät vielä kävelylle eläintarhaan harhaillen siellä ja katsellen komeita istutuksia ja villejä eläimiä. Siellä Fritz kuuli äkkiä huudettavan nimeään, ja nopeasti käännyttyään ympäri hän näki edessään tohtori Raspen koko perheen, molemmat nuoret neitoset, Rosan ja Violan, ja vanhan ystävänsä Klaus Beldorfin, joka juoksi hänen luokseen ja puristi hänen kättään sydämellisesti.

Sitävastoin eivät nuoret naiset näyttäneet yhtä paljon riemastuneen tästä kohtaamisesta; ainakin he olivat kovin hämillään ja tulipunaiset. Tohtori Raspesta ei myöskään liene tuntunut oikein hauskalta; hän astui kuitenkin Fritziä kohti, ojensi kätensä ja sanoi:

»Se yliviinuri, pässinpää, teki meille aika kepposen; iloitsen sydämellisesti, että te —»

»… etten olekaan mikään konna, vai mitä, herra tohtori?» keskeytti Fritz nauraen, »ja nuoret neidit ovat kai olleet siitä kovin pahoillaan.»

»Mutta tiedätkö, että on vangittu se oikea veijari, joka matkusti sinun niinelläsi?» huusi Klaus.

»Varmasti», vastasi nuori maalari; »olenhan siitä asti ollut poliisien kanssa niin läheisessä yhteydessä, että minulle ilmoitetaan kaikki. Mutta pelkään, että nyt häiritsemme arvoisia naisia —»

»Pyydän teitä hartaasti», jatkoi tohtori, »käymään luonamme, jos vielä tulette Mainziin. Aamulla varhain lähdemme sinne takaisin.»

»Silloin saanen kai ilon liittyä seuraanne Koblenziin saakka», vastasi Fritz, »jonne minä puolestani matkustan myös aamujunalla, ettei morsiameni jäisi yksin kovin pitkäksi aikaa.»

»Morsiamesi?» huudahti Klaus hämmästyneenä. »Saanko kysyä, kuka se on?»

»Tietysti! Neiti von Buttenholt, isäni vanhan ystävän majuri
Buttenholtin tytär.»

»Tosiaanko? »änkytti tohtori. »Sehän on käynyt oikein nopeasti.»

»Vanha tuttavuus», selitti Fritz hymyillen ja loi silmäyksen Violaan, jonka kasvot olivat äkkiä käyneet hyvin vakaviksi ja juhlallisiksi. »Mutta varmaankin häiritsen naisia — arvoisa herra tohtori, olen kovin iloinen, että sain taas tavata teitä. Kuuleppas, Klaus, näemmehän taas toisemme Hassburgissa. Hyvät naiset, minulla on kunnia sulkeutua suosioonne!» Ja hyvin kohteliaasti, mutta myös kaavamaisesti kumartaen hän tarttui kanslianeuvoksen käsivarteen, jota ei ollut edes esitellyt, ja lähti hänen kanssaan eteenpäin pitkin puiston käytävää.

Loppu on pian kerrottu. Kaksi päivää myöhemmin tuli hänen isänsä Koblenziin, ja vanhojen herrojen tapaaminen lasten onnen vuoksi oli oikein liikuttava.

Majuri vastusteli tosin aluksi Hassburgiin muuttamista, mutta se ei auttanut: hallintoneuvos ei hellittänyt. Häitä joudutettiin myös, ja neljä viikkoa myöhemmin matkusti nuori onnellinen pari, isien siunaamana, Hampurin ja Berliinin kautta kotipuoleen, siellä pystyttääkseen oman lieden, ja vasta Hampurissa Fritz ajatti jokseenkin tuuheaksi kasvaneen partansa, sillä Margaret oli niin pyytänyt, hän kun uskoi miehensä jo olevan kaikilta kiusoilta turvassa.