ENSIMMÄINEN LUKU.
FRITS JA MARIA.
Isä kertoo heille, miltä maa näyttää.
Eräänä erittäin kauniina iltapäivänä toukokuussa läksi muuan isä molempain lastensa, Fritsin ja Marian kera huvikävelylle kaupungin ympäristöön.
Oli ihana ilma. Aurinko paistoi lämpimästi; taivas oli kirkas ja sininen. Mutta siksipä kaikki, joissa henki oli, iloitsivatkin tuosta kauniista kevätpäivästä. Eivät ainoastaan ihmiset menneet suurin joukoin pelloille, niityille ja metsään, joka vastikään oli alkanut Vihertää; eläimetkin näyttivät iloitsevan siitä, että ankara talvi nyt Vihdoinkin oli ohi, ja piehtaroivat rattoisasti auringonpaisteessa.
Leivoset kohousivat räpyttelevin siivin kedoilta ja lensivät kohti pilviä suloisesti laulaen ja iloisesti liverrellen. Pääskyset lensivät ristiin rastiin joka suunnalla, sieppasivat kärpäsiä ja etsivät oljenkorsia tai sammalia, laittaakseen niistä pesiänsä.
Hiehot oli tänään ensi kertaa laskettu niitylle, missä ne ilakoivat sydämensä pohjasta, hyppivät, leikkivät ja kiistelivät keskenänsä. Pienet lampaat, jotka paimen ajoi laitumelle, tanssivat sulasta riemusta ja juoksivat määkien sinne tänne, niin että paimen koirinensa tuskin kykeni pysyttämään niitä koossa tiellä.
Tekin, lapseni, tiedätte kyllä, miten suloiselta tuntuu, sittenkun koko talvi on istuttu neljän seinän sisälle suljettuna, ja kevät vihdoinkin tulee, tuoden mukanaan vihreyttä, puhjenneita kukkia, leijailevia perhosia, kuoriaisia ja muita siivekkäitä, jotka täyttävät ilman surisevalla äänellänsä.
Olimme talven aikana melkein ennättäneet unhoittaa, että on olemassa joitakin, joita nimitetään perhosiksi ja kuoriaisiksi, kun emme niin pitkään aikaan olleet niitä nähneet, emmekä niistä mitään kuulleet. Sen vuoksi iloitsemme sitäkin enemmän, kun nyt yhtäkkiä tapaamme ne taas, aivan kuin vanhat tuttavat, joita emme ole nähneet moniin aikoihin.
Frits ja Maria olivat melkein yhtä rentomielisiä, kuin pienet karitsat. He riensivät isän edelle, juoksivat riemuiten pitkin tietä eteenpäin ja koettivat ottaa kiinni iloisia varpusia, jotka hiekasta olivat nokallaan tavoittaneet jonkun jyvän, mikä sinne oli joutunut. Mutta varpuset olivat nopeampia kuin he, lensivät oksalle ja istuivat siellä, laulaen ja liverrellen sydämensä pohjasta. Ne tiesivät kyllä, ett’eivät nuo molemmat pienokaiset voineet kiivetä tänne ylös heidän perässään.
Tie kulki suuren, kauniin niityn poikki, jossa oli suunnattoman paljon kukkia ja hilpeästi loriseva puro. Puron yli johti porras, mitä pitkin tultiin vuorelle, jolla kasvoi suuria, varjoisia puita.
Kuljettiin vuorta ylöspäin. Niin nopeasti kuin nuo molemmat lapset juuri äsken olivat rientäneet tietä eteenpäin, niin hitaasti kulkivat he nyt; sillä vuorta ei käy nouseminen yhtä ripeästi kuin kuljetaan tasaista, sileätä tietä. Pienet jalat väsyvät, ja usein on pakko pysähtyä hengähtämään.
Vihdoin toki saavuttiin vuoren huipulle. Ylhäällä oli mukava, leveä ruohopenkki; penkin vieressä oli lähde, jossa oli erinomaisen kirkasta, juoksevaa vettä. Lähteen partaasta riippui myös pieni pikari, joka oli kiinnitetty kapeaan ketjuun, jott’ei se joutuisi hukkaan ja jotta niillä, jotka nousivat vuorelle ja halusivat sammuttaa janoansa, olisi millä noutaa vettä.
Frits olisi kernaasti tahtonut maistaa vettä heti, sillä hän oli kovasti janoissaan. Mutta isä kielsi häntä juomasta. Fritsin oli liian lämmin ja hän olisi tullut sairaaksi, jos olisi heti juonut kylmää vettä.
Lapset istuivat isän kanssa sohvalla, levätäkseen ja vilvoitellakseen. Paikalta, missä he istuivat, oli lavea näköala alapuolella sijaitsevan seudun yli.
Syvällä heidän allaan oli keto, jonka yli he äsken olivat kulkeneet. Sen vasemmalla puolella oli kaupunki, jossa he asuivat, oikealla suuri metsä ja kaukana metsän takana muutamia korkeita vuoria, joille etäisyys antoi sinisen värivivahduksen.
Frits oli kahdeksan vuoden ikäinen, Maria kuusivuotias. Molemmat olivat syntyneet kaupungissa, olivat aina asuneet siellä, eivätkä vielä milloinkaan olleet tulleet kauvemmaksi, kuin tielle, metsään tai tälle vuorelle, jonne isällä usein oli tapana heitä seurata.
»Tahtoisinpa sangen mielelläni kerran kulkea noiden vuorten yli, saadakseni nähdä mitä niiden takana on», lausui Frits. »Voi, miten siellä lieneekään kaunista!»
»Sinä et siellä saisi nähdä mitään muuta kuin täälläkään», vastasi isä, »nimittäin niittyjä, metsiä ja toisia vuoria. Sillä kun kuljet noiden vuorten yli, näet toisia vuoria, saman näköisiä ja aivan yhtä etäällä.»
»Onko isä ollut siellä?»
»Olen, lapseni, kyllä olen.»
»Mutta entäs jos kuljetaan noiden toisten vuorten yli?»
»Silloin on asian laita aivan samoin», vastasi isä hymyillen. »Meidän maapallomme on hyvin suuri, ja mihin ikänänsä menetkin, on siinä vuoria ja tasankoja, metsiä, niittyjä, peltoja ja laaksoja.»
»Laaksoja, mitä ne ovat?» kysyi Maria.
»Laaksoksi, lapseni, nimitetään paikkaa, joka on kahden vuoren välissä. Täällä me olemme vuorella, ja tuolla, ei kovinkaan pitkän matkan päässä, on toinen vuori, jolla näet nuo pienet, valkoisiksi maalatut talot puutarhoinensa. Noiden molempain vuorten välillä olevaa syvää välipaikkaa, jossa puro juoksee, nimitetään laaksoksi. Siellä, missä ei ole vuoria, ei siis myöskään ole laaksoja.»
»Onko sellaisia maita, joissa ei ole vuoria?» kysyi Frits.
»On kyllä. On hyvin suuria maita, jotka ovat aivan tasaiset ja lakeat, suunnattomat matkat kaikkea kasvullisuutta vailla tai sitten ihmiskäden viljelemiä. Se merkitsee, että on muokattu ja kynnetty ja siten saatu ehkä varsin satoisakin viljelysmaa siihen, missä ei ennen mitään kasvanut. On myöskin olemassa suuria tasankoja, joilla kasvaa ainoastaan metsää. Toisekseen taas on olemassa maita, joissa esiintyy ainoastaan korkeita vuoria, joiden välillä on laaksoja. Täällä meillä sitävastoin on vuoria, laaksoja ja tasankoja vuorotellen; ja saman epätasaisen jaon me tapaamme kaikkialla maan päällä.»
»Mutta mistä sitten tulevat vuoret?» kysyi Maria.
»Siihen kysymykseen on vaikea vastata, lapseni, koska on vuoria, jotka ovat keskenään hyvin erilaiset», vastasi isä. »On hyvin korkeita vuoria, joilla lumi mitä lämpimimpänä sydänkesänäkin pysyy sulamatta; toisilla vuorilla taasen, jotka eivät ole niin korkeat, kasvaa mehukasta, ravitsevaa ruohoa, joka lehmille on oivallista. Useilla, ei aivan korkeilla, vuorilla kasvaa lukuisia suuria puita, jotka antavat maalle varjoa ja kesäkuumalla ehkäisevät auringonsäteitä, jottei maa kuivuisi liian paljon. Puiden varjostamilta vuorilta ovat alkujansa nuo kirkkaat lähteet, jotka sitten juoksevat alas laaksoihin ja taivaasta lankeavan sateen kanssa pitävät niityt ja pellot kosteina, jotta karja saapi rehua ja kasvava laiho voi kostua.»
»Ei siihen mitään lähteitä tarvita», virkkoi Frits. »Onhan meillä joki, joka juoksee tuolla alhaalla.»
»Mistä sitten luulet joen tulevan?»
»Mistäkö joki tulee? — sitä en tiedä», vastasi Frits.
»Sano, poikani, etkö ole joskus kaupungissa huomannut, kuinka vesi, silloin kun sataa, valuu alas katoilta? Mutta jott’ei vedeltä puuttuisi kulkuväylää, on kaduille laitettu ojia. Kun nyt kadunkulmassa kaksi sellaista katuojaa kohtaa toisensa, niin juoksee kumpaisenkin vesi yhteen ainoaan katuojaan, laajenee ja tulee yhä syvemmäksi. Mitä useamman katuojan sisällys tällä tavoin juoksee yhteen, sitä suuremmaksi käy virta, joka siten syntyy. Samoin on laita täällä vuoristossa. Tuolla alhaalla olevassa ahtaassa laaksossa juoksee, kuten tiedät, puro. Jos nyt seuraat lähdettä tännepäin, niin huomaat, että se laskee vetensä puroon. Kaikkialta vuoristosta tulee vielä muita lähteitä, jotka kaikki yhtyvät purossa; ja jos seuraat puroa, niin huomaat, että mitä useampia lähteitä se on ottanut itseensä, sitä voimakkaampana ja syvempänä juoksultansa se virtaa eteenpäin. Monet lähteet tekevät siis puron, ja kun sitten monta puroa tulee yhteen, niin ne tekevät joen, tai, kuten sananlasku sanoo: 'monta pientä puroa tekee suuren joen’.»
»Mutta mistä se johtuu», kysyi Frits, »että kaikki lähteet löytävät tien puroon, ja että purot sitten juoksevat yhteen? Jos ne sen sijaan juoksisivat vieretysten, niin eihän meillä olisi ollenkaan jokia.»
»Lähteet eivät oikeastaan virtaa puroihin», vastasi isä, »niiden vesi kerääntyy vain syvimpiin paikkoihin. Vesi ei voi juosta vuorta ylöspäin, sen täytyy aina virrata alaspäin, ja syvimmässä paikassa, vasta siinä, syntyy puro. Joet virtaavat ylipäänsä vain suurissa laaksoissa; kun ne juoksevat tasangolla, täytyy syvimmän paikan olla jossakin siinä. Tänne kerääntyy silloin puroista tuleva vesi ja muodostaa jokia.»
»Niin, mutta kun joki tulee syvän kolon luo, niin juokseehan se alas koloon ja jää sinne», huomautti Frits.
»Niin», vastasi isä, »mutta ainoastaan niin kauvaksi, kunnes se on täyttänyt kolon eli tuon syvän paikan. Jos kaadat vatiin vettä, ei se juokse yli ennen kun vati on aivan täynnä vettä. Jos edelleen kaadat lisää vettä, niin se valuu vadin laitojen yli maahan. Kun puro tiellään tapaa syvän paikan, kerääntyy vesi siihen, ja nyt syntyy se, mitä me nimitämme lammikoksi. Kohta kun lammikko on tullut täyteen, juoksee se vesi, joka ei enään mahdu siihen, eteenpäin, aivan kuten oli vadinkin laita. — Mutta kun joki, joka on paljoa suurempi, saapuu sellaiseen syvennykseen ja täyttää sen vedellään, niin sitä nimitetään järveksi. Kun taas vesi, esim. kovan sateen jälkeen, on pysähtynyt pienempään syvennykseen, josta se ei pääse pois, vaan jossa sen täytyy joko kuivua tai haihtua, niin nimitetään tätä lätäköksi tai rapakoksi. Mutta sellaiset lätäköt eivät koskaan voi tulla sanottavan suuriksi. Kun juokseva vesi tulee alas vuorilta, etsii se aina itselleen tien, raivaa uran alempana olevaan seutuun ja kaivaa sen vuoksi itselleen maahan vaon eli kourun, jolle on annettu nimeksi uoma. Joen-uoma on siis suuri kouru, jossa joki sitten virtaa eteenpäin, ja joen molemmilla puolilla olevaa maata nimitetään sen rannoiksi.»
»Mutta, sanokaa, isä, minne joet lopuksi laskevat?» kysyi Frits.
»Samoin kuin on hyvin korkeita vuoria tässä maailmassa», vastasi isä, »niin on myöskin olemassa hyvin suuria, syviä aloja, jotka ovat paljon alempana, kuin se seutu, jossa me asumme. Joet juoksevat kauvas, kauvas pois, aina kunnes ne saapuvat näihin syviin paikkoihin. Siellä osuu kaikki vesi yhteen — sinun pitää voida ajatella mielessäsi, miten suunnattoman suuria vesimääriä siinä täytyy olla — ja näitä syvimpiä paikkoja maan päällä, joihin kaikki vesi kerääntyy, nimitetään mereksi.
»Mutta jos vesi jää paikoilleen sinne, niin onhan tämäkin lätäkkö», huomautti Frits.
»Ei, lapseni, tästä ei voida käyttää sanaa lätäkkö», vastasi isä. »Ajattele ainoastaan suurta, hyvin suurta huonetta, johon useampia satoja, jopa tuhansia vuosia sitten kaikki suuret joet ovat vuodattaneet sisällystänsä, niin ymmärrät kyllä, että tämän täytyy olla jotakin enempi, kuin tavallinen lätäkkö.»
»Eikö se vieläkään ole täynnä?» kysyi Maria.
»Täysi se kyllä on», vastasi isä, »mutta se ei voi juosta yli äyräittensä, koska suuri osa vedestä uudelleen haihtuu. Olen jo sanonut teille, että lätäkössä oleva vesi vähitellen kuivuu eli haihtuu, ellei ole mitään kulkuväylää. Myöskin siitä suuresta vedestä, jota me mereksi nimitämme, haihtuu paljon, mikä tietysti on varsin luonnollista, koska sillä on niin suuri pinta. Mutta kun joet yhtämittaa valavat siihen sisällystänsä, ei se voi vähentyä. Jumala on viisaudessaan järjestänyt sen niin.»
»Mitenkä se tapahtuu, kun vesi haihtuu?» kysyi Frits. »Voiko sitä nähdä?»
»Ylipäänsä ei sitä voi nähdä», vastasi isä. »Mutta ehkäpä joskus hyvin kylmällä ilmalla olet nähnyt veden höyryävän?»
»Kyllä», ehätti Frits vahvistamaan, »sen olen nähnyt monta kertaa. Se näyttää aivan siltä, kuin vesi kiehuisi.»
»Niin, näetkös, poikani, ne ovat nuo hienot vesihiukkaset eli vesipartikkelit, kuten on tapana kutsua niitä vieraalla sanalla, jotka uudelleen nousevat ilmaan. Me nimitämme tätä sumuksi eli usvaksi. Tuolla ylhäällä ne sitten kokoutuvat ja muuttuvat pilviksi; ja kun useampia pilviä yhtyy, lankeaa usva jälleen maan päälle ja nimitetään silloin sateeksi. Tuuli ajaa pilvet pois sellaistenkin maiden yltä, joissa vettä ei ole paljon; ja sade lankeaa pelloille, niityille ja puihin, pitäen ne kosteina, niin että ne voivat kasvaa ja rehottaa. — Katsokaa, tuolla vuorten yläpuolella nousee juuri sellaisia pilviä; ja koska ne näyttävät synkiltä eli, toisin sanoen, ovat hyvin tiiviitä, on luultavaa, että saamme sadetta tänä iltana. On sen vuoksi parasta, että menemme kotiin, jott’emme kastu läpimärjiksi.»
»Se ei tee mitään», vakuutti Frits; »voimmehan ripustaa vaatteemme keittiöön, lieden eteen, niin ne pian taas kuivuvat.»
»No, mutta ymmärrätkö nyt, mistä se johtuu, että ne kuivuvat jälleen?» kysyi isä.
»Kyllä, isä», ehätti Frits vastaamaan, »sen tiedän — Vesi haihtuu.»
»Aivan niin, Frits hyvä», vastasi isä hymyillen. »Nyt olet ainakin oppinut jotakin tänä päivänä. Mutta nyt luulen ehtineemme sekä vilvotella että huo’ata tarpeeksi. Juokaa nyt tuosta uhkeasta lähteestä ja sammuttakaa janonne; sitten palaamme kotiin, jott’emme tule liian myöhään illalliselle. Voisi muutoin tapahtua, että teekin haihtuisi meiltä, ja siihenpä ette luullakseni taitaisi olla kovinkaan tyytyväisiä.»