KYMMENES LUKU.
MITKÄ OVAT KYLMÄT, MITKÄ LÄMPIMÄT MAAT MAAILMASSA?
Seuraava päivä oli sunnuntai. Koska sää ei näyttänyt erittäin lupaavalta, eivät vanhemmat olleet katsoneet voivansa lähteä aamupäivällä kävelemään ja ottaa lapsia mukaan, kuten muuten oli tapana.
Frits, jonka pää vielä oli täynnä sitä, mitä isä oli kertonut edellisenä päivänä, kulutti kuitenkin aikaansa miten parhaiten taisi. Suuri pöytä sai nyt kuvata valtamerta; tähän rakensi hän kirjoista maanosat, teki paperista suuria sotalaivoja, joilla hänen tinasotamiehensä purjehtivat, ja asetti eri maanosiin neekerien, intiaanien ja muiden villien sijasta mustia ja ruskeita papuja. Merirosvoistakaan ei ollut puutetta. Pähkinänkuorissaan kulkivat he Afriikan rannikolle ja ryöstivät mustia ihmisiä, jonka jälkeen sotalaivat alkoivat ajaa heitä takaa, saavuttivat heidät, heittivät pahat rosvot mereen ja veivät musta-ihoiset raukat takaisin kotiin, missä riemuitsevat omaiset ottivat heidät vastaan.
Jotta hän voisi rakentaa maanosat kunnollisesti, oli isän jälleen täytynyt antaa hänelle kartta; ja nyt tapahtui matkustaminen pääasiallisesti Afriikan ja Ameriikan välillä. Mutta eräs merirosvo purjehti myös Ameriikan eteläisen niemen ympäri saarien keskelle, ja sotalaivoilla oli hirveä työ, ennen kun vihdoin onnistuivat saamaan hänet vangiksi.
Frits oli eteläisessä jäämeressä huomannut tuon punaisen maan, joka näyttää hyvin pitkältä, suurelta saarelta. Hän antoi parin laivansa laskea maihin; mutta kun hän ei tietänyt, keitä asui saarella ja miltä siellä näytti, niin juoksi hän isän luo, joka istui lukien viereisessä huoneessa, ja pyysi häntä sanomaan, mikä maa se on ja asuuko siellä kilttejä ihmisiä.
Maria, joka uskollisesti avusti veljeään leikissä, oli myös tullut huoneeseen, saadakseen kuulla hiukkasen tuosta ihmeellisestä maasta.
»Tuolla alhaalla oleva punainen maa», sanoi isä, »joka on niin lähellä etelänapaa, on kentiesi saari; se on seikka, josta ei vielä olla aivan selvillä. No, sano, Frits, luuletko, että tuossa maassa on hyvin lämmin, vaiko hyvin kylmä?»
»Varmaankin hyvin kylmä, isä», vastasi Frits; »sillä sehän on niin alhaalla päiväntasaajasta, ja isä on kertonut, että molempien napojen luona on hyvin kylmä.»
»Aivan oikein, poikani. Tähän asti siellä ei olekaan tavattu mitään muuta, kuin jäävuoria, jotapaitsi on päästy varmuuteen siitä, että jään alla monin paikoin on kiinteätä maata. Tuolla alhaalla oleva punainen kaistale ei sen vuoksi merkitse mitään muuta, kuin että sillä paikalla, johon se ulettuu, otaksutaan olevan maata, ja ett’ei siellä voida päästä eteenpäin. Mutta ihmisiä ei siellä näytä olevan; eivätkä he voisikaan kestää siellä vallitsevaa kovaa pakkasta.»
»Mutta miksi menevät laivat sinne, kun siellä on niin kylmä?» kysyi Frits. »Eiväthän ne voi mitään ostaa sieltä, eikä suinkaan siellä mitään merirosvojakaan ole.»
»Ei, poikani», vastasi isä; »siinä kyllä olet oikeassa. Mutta näetkös, on tapana silloin tällöin lähettää sotalaiva kaukaisiin seutuihin lähemmin tutkimaan vielä jotensakin tuntemattomia maita, toisin sanoen on tapana lähettää laivoja löytöretkille. Nämä laivat purjehtivat silloin kaikkiin sellaisiin paikkoihin, missä ei kukaan muu ole ollut ennen heitä, ottavat selon siitä, missä asemassa eri maat ovat, keitä ihmisiä niissä asuu, minkälaisia eläimiä, puita ja kasveja niissä on. Kun merenkulkijat sitten tulevat kotiin, merkitsevät he tämän karttoihin ja kertovat kirjoissa, mitä ovat nähneet ja löytäneet.»
»Oi, miten oivallista!» huudahti Frits; »kuinka kernaasti tahtoisinkaan kerran lähteä mukaan!»
»Niin, kyllähän laivat tekevät sekä ihanoita että pitkiä matkoja», sanoi isä. »Monta eri kansaa ja maata saavat he niillä nähdä; mutta sittenpä täytyykin heidän usein kulkea merta monta pitkää vuotta, saavat taistella useata ankaraa myrskyä vastaan, kohdata monia vaaroja ja kestää monta vaivaa ja vastusta.»
»Mutta kun villit lähtevät tuollaiseen kylmään maahan, isä, niin pukevat he kaiketi vaatteet ylleen?» kysyi Maria; »muutenhan heitä viluttaisi vallan hirveästi.»
»Villit eivät sinne lähde», vastasi isä, »ainakin vain hyvin harvoin, ja silloin aina eurooppalaisissa laivoissa, joissa heillä kyllä on lämpimät vaatteet yllään. Villit, etenkin sellaiset, jotka asuvat lämpimässä ilmanalassa, eivät matkustelekaan juuri paljon, vaan pysyvät melkein aina niissä maissa, jotka Jumala on heille asuinpaikoiksi osoittanut. Ne, jotka aina lapsuudesta pitäin ovat asuneet hyvin kylmässä maassa, eivät näet hevin voisi kestää sitä kovaa kuumuutta, mikä vallitsee kääntöpiirien välillä, kun taas toiset, jotka ovat syntyneet kääntöpiirien välillä, kammovat pakkasta vielä enemmän.
»Ainoastaan me, jotka elämme lauhkeassa ilmanalassa, s.o. sellaisessa, joka ei ole liian kylmä eikä liian lämmin, voimme lähteä minne tahdomme ja voimme kaikkialla hyvin, tai ainakin voimme sietää vierasta ilmanalaa. Sen vuoksi tapaakin eurooppalaisia hajaantuneina yli koko asutun maan, päiväntasaajan alla yhtä hyvin kuin napamerillä, jonne he usein lähtevät laivoissaan pyydystämään valaita.»
»Pelkästään valaita pyydystämäänkö, isä?»
»Niin, yksinomaan sitä varten. Valaan rasva keitetään traaniksi, jota laivat sitten tuovat mukanaan Eurooppaan ja muihinkin maanosiin, jotta ihmiset niissä saavat käyttää sitä tarpeisiinsa.»
»Niin, mutta eiväthän he silloin, kun meri on jäässä, voine purjehtia sinne laivoillansa?» huomautti Frits.
»Tiedäthän sinä, että tuolla ylhäälläkin on kesä, joskin lyhyt», muistutti isä. »Tuleepa tänä aikana viheriäistäkin, ja ruohot ja kukat tulevat näkyviin. Tätä ei tosin kestä kauvan, mutta toki niin kauvan, että suuri osa jäästä ehtii sulaa; ja tätä aikaa käyttävät laivat hyväkseen purjehtiakseen sinne. Kun sitten tulee jälleen kylmä, kiiruhtavat he niin paljon, kuin mahdollista päästäkseen pois sieltä ja tullakseen lämpimämpään ilmanalaan.»
»Se on järkevästi tehty», vakuutti pikku Maria; »sen minäkin tekisin heidän sijassaan. Talvella on niin rumaa ja ilkeätä; heti kun menee ulos, rupeaa paleltamaan.»
»Niin, mutta rakas lapsi, eikö talvessa ole paljon sellaistakin, mikä on kaunista ja hupaista?» kysyi isä. »Etkö esim. mielelläsi aja reellä? Ja eikö ole ihanaa, kun lumi valkoisen kimmeltävänä ketoja verhoo?»
»Kyllä, onpa kylläkin», vastasi Maria; »mutta silloin on myöskin niin kylmä, puissa ei ole lehtiä, eikä myöskään näe viheriäisiä niittyjä tai perhosia. Silloinpa on kevät hyvin paljon kauniimpi, kun kaikki alkaa jälleen vihertää, kun pääskyset tulevat ja pikkulinnut, jotka laulavat niin kauniisti.»
»Minä pidän eniten keväästä», vakuutti Frits; »sillä suvella on usein niin kauhean kuuma.»
»Niin, mutta katsokaahan, lapseni, teidän on myöskin iloittava talvesta», sanoi isä; »sillä talvetta ei meillä olisi kevättäkään.»
»Eikö niillä ihmisillä, jotka asuvat lämpimissä maissa, ole ollenkaan kevättä, isä?» kysyi Frits.
»Ei, lapseni, sitä ei heillä ole», vastasi isä. »Kevät voi esiintyä ainoastaan niissä maissa, joissa on talvi, ja joissa talven aikana puut lakastuvat eli nukkuvat. Sitten, keväällä, saavat ne uutta mehua eli mäihää, kuten sitä nimitetään, alkavat uudelleen kostua, ja kaikki ympärillämme peittyy nyt nuoreen vihannuuteen. Me pidämme keväästä niin paljon sen vuoksi, että kaikki silloin herää jälleen eloon, ja sen vuoksi, että muuttolinnut, jotka jättivät meidät syksyllä, silloin palaavat takaisin. Emme ole nähneet niitä koko pitkän talven aikana; ne ovat meille sen vuoksi kahta vertaa rakkaammat, ja me oikein ikävöimme sitä päivää, jolloin saamme ne takaisin. Jos ne aina pysyisivät meidän luonamme, niin että ne aina olisivat silmiemme edessä, niin vähät me niistä välittäisimme. Katso vaan varpusia. Jos katselet varpusta tarkoin, niin huomaat, että sekin on pienoinen, hyvin soma lintu; mutta me emme siitä välitä, syystä että aina näemme sen läheisyydessämme kaiken vuotta. Pääskysistä sitä vastoin iloitsemme.
»Samoin on laita puiden ja kasvien. Puut lämpöisissä maissa ovat tosin hyvin kauniita, ja niillä on myös komeita kukkia; mutta ihmiset eivät siellä kuitenkaan tunne sitä iloa, jota me tunnemme ensimmäisistä vuokoistamme, siitä syystä, että kukat ajan mittaan käyvät heille tykkänään jokapäiväisiksi ja tavallisiksi.
»Ainoastaan puutteen kautta me opimme oikein pitämään arvossa sitä hyvää, mitä Jumala on meille antanut niin runsain määrin. Vasta kun ihminen kerran on ollut sairaana, oppii hän käsittämään, miten suuri syy meillä on kiittää Jumalaa siitä parhaasta, mikä meille voidaan antaa, nimittäin hyvästä terveydestä. — Sen vuoksi onkin se ainoastaan tuon pitkän, kylmän talven takia, kun me täydestä sydämestämme tunnemme, kuinka kaunis kevät on, kuinka ihanaa on kesällä ja syksyllä, kun hedelmät kypsyvät. Sen vuoksi, rakkaat lapset, tulee teidän tyytyä talveenkin, jolloin teidän jonkun aikaa täytyy olla vailla sitä, mikä on hyvää ja hupaista. Kevät jälleen korvaa kaikki, ja me nautimme ja iloitsemme sitä enemmän.»
»Ei kait niillä, jotka asuvat lämpimissä maissa, ole aavistustakaan siitä, miltä lumi ja jää näyttävät?» kysyi Frits. »Ajatelkaas, kuinka he hämmästyisivät, jos joskus tulisivat luoksemme keskellä talvea!»
»Lämpimässäkin maassa voi olla lunta», ilmoitti isä, »kun siellä vaan on oikein korkeita vuoria.»
»Mutta jos aurinko paistaa niin lämpimästi, niin sulaahan lumi heti?» huomautti Maria.
»Ei oikein korkeilla vuorilla, lapseni», vastasi isä; »ilma on siellä hyvin ohutta, mikä vaikuttaa sen, ett’ei lumi voi sulaa. Sen jo tiedätte, että ilmalla on painoa. Niin kevyttä kuin ilma onkin, on sillä kuitenkin painonsa, vaikkakin hyvin vähäinen. Raskaampi ilma pyrkii alaspäin, kevyin ja ohuin ilma on korkeudessa, raskaamman yläpuolella.
»Miksi niin on, sitä en voi selittää teille; te olette vielä liian nuoret voidaksenne oikein ymmärtää tämän asian. Sen kuitenkin tahdon teille sanoa, ett’ei hyvin ohuessa ilmassa koskaan voi olla lämmin. Sen vuoksi pysyy lumi sangen korkeilla vuorilla keskellä kuuminta kesääkin. Siellä ei näet koskaan tule niin lämmin, että se voisi sulaa. Niinpä esim. on maa, joka on Euroopassa, kaukana meistä, nimittäin Sveitsi. Tässä maassa on tavattoman korkeita vuoria, joita nimitetään Alpeiksi. Monella näistä vuorista pysyy lumi kaiken kesää korkeimmilla huipuilla; ovatpa monet paikat kokonaan jään peitossa ja nimitetään jäätiköiksi. Paistakoonpa nyt aurinko miten kuumasti tahansa alhaalla laaksoissa, niin pysyy lumi kuitenkin edelleen noilla korkeilla vuorilla juuri sen vuoksi, että ilma on niin ohutta, että vain pieni osa lumesta sulaa suvella.»
»Siis voidaan siellä kulkea lumessa keskellä suvea?» kysyi Frits.
»Kyllä, lapseni; viherjöiviltä nurmikoilta voidaan nousta kylmän lumen luo ja heti takaisin taas lumen luota nurmikolle, jos niin tahdotaan. Näillä main voidaan sanoa suven ja talven olevan aivan vieretysten, ilman kevättä tai syksyä välillään. Mutta sitä vuorenkukkulaa, jolla on niin kylmä, ett’ei lumi koskaan sula, vaan pysyy koko suven, nimitetään lumirajaksi.»
»Voiko päiväntasaajan luonakin olla lunta?» kysyi Frits.
»Voipa kylläkin», vastasi isä, »nimittäin sellaisilla paikoilla lämpimissä maissa, missä on tavattoman korkeita vuoria. Lumiraja ei, kuten helposti voitte ajatella, ole yhtä korkealla joka osassa maailmaa. Maassa, jossa jo yleensä vallitsee kova kylmyys, ei tarvitse nousta yhtä korkealle saapuakseen lumirajalle, kuin lämpimässä maassa; ja äärimmäisten napojen luona ulettuu lumiraja aina maahan asti. Ne piirit näet, jotka näemme vedetyiksi tuohon kartalle, ja joihin nimet Pohjoisnapa ja Etelänapa on kirjoitettu; ovat ikuisen lumen ja jään peitossa, eikä yksikään ihminen vielä ole niihin jalallaan astunut. Siellä vallitsee ikuinen, kuollut talvi, emmekä me edes tiedä, elääkö siellä mikään eläinsuku.
»Siellä ulettuu siis, kuten äsken sanoin, lumiraja aina maahan asti. Täällä tarvitsisi meidän, jos se muuten olisi mahdollista, nousta kaksi tai kolmetuhatta jalkaa korkealle, ennen kun tulisimme paikkoihin, joissa lumi pysyy suvellakin sulamatta. Kääntöpiirien välillä taas täytyy vuoren olla vähintään viiden- tai kuudentoista tuhannen jalan korkuisen, siis hyvin korkean, jotta lumi voi sillä pysyä sulamatta.
»Näette siis, lapseni, ett’eivät enemmän tai vähemmän suoraan lankeavat auringonsäteet ratkaise maan isompaa tai pienempää lämpömäärää, vaan että myöskin korkeus tai ylipäänsä maan asema on tässä asiassa määrääjänä. On olemassa lämpimiä maita, joissa on hyvin korkeita vuoria. Voi silloin sattua, että niiden juurella ollaan kääntöpiirien välillä, n.s. tropiikeissa, puolivälissä niiden korkeutta tavataan lauhkea ilmanala kaikkine kasvullisuuksineen, ja huipulla lunta, joka ei koskaan sula.»
»Onko vuorillakin juuret, isä?» kysyi pikku Maria nauraen.
»Ei, rakas lapsi», vastasi isä, »mutta vuoren juureksi nimitetään jokapäiväisessä puheessa sitä osaa vuoresta, joka on lähinnä maata, tai toisin sanoen sitä paikkaa, mistä vuori alkaa. Vuoren muuta osaa nimitetään rinteeksi tai, jos se on hyvin jyrkkä, vuorenseinämäksi, ylintä osaa nimitetään vuoren huipuksi. Kun useita vuoria on vieretysten, muodostaen pitkän rivin, niin sanotun jonon, nimitetään tätä vuorijonoksi; kun tällä vuorijonolla on suuria, tasaisia lakeuksia, kuten useinkin on laita, nimitetään niitä ylätasangoiksi.»
»Sanokaa, isä», kysyi Frits, »eikö myöskin puun alinta osaa nimitetä juureksi?»
»Kyllä, aivan oikein, poikani, ja yläosaa nimitetään latvaksi.»
»Ei suinkaan lumirajan yläpuolella asu ihmisiä?» kysyi Frits. »Eikä eläimiäkään, sillä koska ne niin helposti voivat tulla alas sinne, missä on vihantaa, niin eivät kai ne viitsi jäädä lumen keskelle.»
»Vuoristossa ei tosin asu ihmisiä lumirajan yläpuolella», vastasi isä, »vaikkakin ylhäällä pohjolassa useita villejä kansanheimoja asustaa siellä, missä on ainoastaan hyvin lyhyt suvi. Mutta eläimiä elää lumirajan yläpuolellakin vuoristossa; sillä on olemassa monta luotua olentoa, jotka varsin helposti voivat sietää tuota ankaraa pakkasta, ja jotka näkyvät erittäin hyvin viihtyvän lumessa ja jäässä. Niinpä esim. elää jääkarhu ja monta muuta eläintä kaukana pohjoisessa jään ja lumen keskellä; ja vuoriseuduissa asustaa eräs hyvin kaunis lintu, nimittäin riekko, joka kuuluu kanansukuun, ja joka ei milloinkaan jätä lunta tai ainakin mieluimmin etsii sellaisia paikkoja, joissa on lunta. Jumala on laatinut kaikki niin viisaasti ja ihanasti, eikä ainoastaan osoittanut kullekin luodulle olennolle sen paikan tässä maailmassa, vaan myöskin antanut sille sellaisia kykyjä ja ominaisuuksia, että se löytää sieltä ravintonsa ja tulee toimeen.
»Mutta ihmisellä on vielä suurempi etuus siinä, että hän osaa sovelluttaa pukunsa mitä kylmimmän ilmanalan mukaan, minkä vuoksi hän voi elää korkealla kylmässäkin ilmavyöhykkeessä.»
»Mutta miksi siis, kun on niin kylmä, ihmisraukat pysyvät kaukana pohjoisessa?» kysyi Frits. »Jos he kulkisivat hiukan etelämmäksi, niin voisivat he päästä parempaan ilmanalaan.»
»Totta kyllä, mutta sittenkään he eivät sitä tee. Tahtoisitko sinä mielelläsi mennä pois täältä, meidän kaikkien luota, meidän talostamme ja puutarhastamme, niin kauvas pois, ett’et koskaan voisi tulla takaisin?»
Frits empi vastata ja katsoi isään. Tämä oli jotakin, jota hän ei ollut tullut ajatelleeksi.
»Kyllä», vastasi hän vihdoin, »jos te kaikki tulisitte mukaan.»
»Todellakin!» sanoi isä. »Mutta sinä unhoitat, että äidilläsi vielä on elossa vanhemmat, joita hän yhtä vähän tahtoisi hyljätä, kuin sinä meitä.»
»Äidin-isän ja äidin-äidin täytyy myös tulla mukaan, sanoi Frits.
»Mutta sinä unhoitat, että he ovat vanhat ja tuskin kestäisivät pitkän matkan kaikkia vaivoja. Sitäpaitsi on äidin-äidillä elossa sisar, jota hän ei varmaankaan mielellään jättäisi. Näetkös, poikani, tällä tavoin me riipumme kiinni kotipaikallamme monesta meille rakkaasta olennosta, joita emme mielellämme tahtoisi jättää; ja itse sitä maata, josta olemme kotoisin, olemme oppineet rakastamaan sen vuoksi, että se on isänmaamme. Paikka, jossa olette viettäneet lapsuutenne ja nuoruutenne, pysyy teille sitten aina rakkaana; ja tämä meidän rakkautemme isänmaahan on ihanimpia lahjoja, mitä hyvä Jumala on meille antanut.»
»Mutta nuo ihmisethän, isä, jotka äskettäin kohtasimme, menivät
Amerikkaan, ja heillä oli lapsensa mukanaan.»
»Niin, poikani, se on kyllä totta, ja joka vuosi vaeltaa monta ihmistä, s.o. toisin sanoen, siirtyy toiseen maahan, siellä perustaakseen itselleen uuden kodin. Mutta kenpä tietää, miten vaikeata, miten tuskallista on heille ollut, ennen kun he ovat voineet tulla tähän päätökseen? Miten usein tulevatkaan he kaukana vieraassa maassa ajatelleeksi sitä, mikä täällä oli heille rakasta, ja mitä he kenties! eivät enään koskaan saa nähdä!»
»Mutta miksi siis menevät he matkoihinsa?» kysyi pikku Maria.
»Varmaankin vaan siksi, lapseni», vastasi isä, »ett’ei mies ansainnut täällä kotona tarpeeksi, voidakseen, hankkia ruokaa ja vaatteita omaisillensa. Monen köyhän ihmisen täytyy tehdä kovasti työtä, ja jos heillä vielä lisäksi on suuri perhe, paljon lapsia, käynee kylläkin vaikeaksi rehellisesti ja kunnollisesti pitää huolta heistä kaikista. Vieraassa maassa, missä maa ei vielä ole niin kallista ja elintarpeetkin ovat halvempia kuin meillä, voivat he tulla toimeen paremmin, sitä he ainakin toivovat, ja sen vuoksi he jättävät isänmaan ja tekevät tuon pitkän, vaivaloisen matkan.
»Mutta on olemassa toisiakin ihmisiä, jotka matkustavat sen vuoksi, että he tahtovat oppia tuntemaan vähän enemmän meidän suurta, kaunista maailmaamme. Ja te voitte olla vakuutetut siitä, että nähtävänä on monta sekä kaunista että ihmeellistä asiaa.
»Eivät ainoastaan vieraat, värilliset ihmiset omituisine tapoinensa herätä mielenkiintoamme, vaan myöskin monet harvinaiset, villit ja kesyt eläimet, joita siellä tavataan, ja joista te silloin tällöin lienette nähneet muutamia häkissä täällä Euroopassa, esim. leijonia, tiikerejä, elehvantteja, apinoita ja papukaijoja. Kasvikuntakin on luonnollisesti aivan toinen, kuin meillä. Lämpimissä maissa etenkin kasvavat nuo ihanat puut, joita nimitetään palmuiksi, kookkaine, hoikkine runkoineen, joilla ainoastaan latvassaan on leveitä, erinomaisen kauniita lehtiä ja usein koko kimppu makeita, mehukkaita hedelmiä. Sitten on tultasyökseviä vuoria, suunnattomia metsiä, suuria jokia, laajoja tasankoja, joilla asustaa laumoittain villieläimiä, ja tuhansia muita asioita, joita tuntemaan oppiessanne te tulette saamaan paljon hauskuutta.
»Mutta tänään ei meillä enään ole aikaa kertoa kaikesta tästä. Mutta jos teitä on miellyttänyt se, mitä minulla viime päivinä on ollut kerrottavana teille meidän maapallostamme, ja haluatte kuulla lisää, niin tahdon kernaasti kertoa teille niin pitkälti kuin tietoni ulettuvat.
»Nyt on teillä ainakin käsitys maasta kokonaisuudessaan. Te tiedätte, missä asennossa eri maanosat ja meret ovat. Lisäksi tiedätte, miksi muutamissa maissa on kylmä, toisissa kuuma. Voimme nyt siirtyä eri maanosiin ja puhua niistä vuoron perään.»
»Silloinpa kertoo isä meille myöskin Austraaliasta ja saarista — eikö niin, isä?» kysyi Frits.
»Kyllä, kaikista maista, mitä maan päällä on», vastasi isä, »samoinkuin siitä maanosasta, jossa me asumme, ja josta te vasta tiedätte niin vähän, nimittäin Euroopasta. Sitten me kerromme Ameriikasta, Aasiasta, Afriikasta, Austraaliasta ja Polyneesiasta, kääntöpiireistä ja Jäämerestä; ja silloin te opitte oivaltamaan, miten ihmeellisesti Jumala on jakanut maan ja asettanut sekä ihmiset ja eläimet että kasvit kunkin oikealle paikallensa, josta ne ovat kotoisin, ja jossa ne voivat kasvaa ja rehoittaa.
»Sen jälkeen, mitä nyt olen teille kertonut, tulette varmaankin paljoa helpommin ja paremmin käsittämään loput, ja jos se teitä huvittaa, niin saatte vähitellen oppia tuntemaan koko maan.»