KAHDESTOISTA KOHTAUS.
Julia ja Fiesko puhuvat keskenänsä.
Julia (kovin hajamielisenä). Tauvotkaa, kreivi, teidän lemmellisyytenne ei enää mene läpi korvien, vaan kuohuvaan vereen. — Missä olen? Täällä ei ole muuta kuin viekoitteleva yö! Minne olette houkutellut minun varomattoman sydämmeni.
Fiesko. Sinne, missä arka lemmeninto rohkenee, missä hehku vapaammin hehkua puhuttelee.
Julia. Lakkaa jo Fiesko! kaiken pyhyyden nimessä, älä enää! Jos ei yö olisi näin synkkä, näkisit sinä minun tulipunaiset poskeni ja armahtaisit minua.
Fiesko. Erehdys Julia! Juuri silloin minun tunteeni huomaisi sinun tunteesi tulilipun ja sitä rohkeammin karkaisi sen tykö. (Suutelee tulisesti Julian kättä).
Julia. Ihminen, sinun kasvosi palavat kuumasti niinkuin sanasikin! Ah, minunkin lyö, minä tunnen sen, rajua vallatonta tulta. Menkäämme valoon, minä pyydän. Kiihtyneet aistit taitaisivat huomata tämän pimeyden vaarallisen viittauksen. Mene! nämä paisuvat kapinoitsijat voisivat kainon päivän seljän takana tehdä jumalattomia kujeitansa. Mene ihmisten joukkoon, minä pyydän sinua.
Fiesko (kiihkeämmin). Kuinka turha on huolesi, minun helläni! Milloinka pelkää haltija orjaansa?
Julia. Voi teitä miehiä ja sitä alituista vastaan sanomista! Ikäänkuin te ette olisi vaarallisimpia voittajia juuri silloin kun antautte vangiksi meidän itserakkaudellemme. Pitääkö minun tunnustaman sinulle kaikki? että ainoasti vikani varjeli minun siveyteni, että ainoasti ylpeyteni nauroi sinun kujeitasi? että ainoasti tähän saakka kesti minun lujuuteni? Sinä epäilit viekkauttasi ja otat pakosi Julian vereen. Tässä se minun jättää.
Fiesko (kevytmielisen rohkeasti). Ja mitä häviäisit sinä sen jättämisestä?
Julia (kiihkeänä ja tulisesti). Jos minä naisellisen pyhyyteni avaimen sinulle hellittäisin, joten sinä mielesi mukaan saisit minun häpeästä punastumaan! Mitä minä muuta häviäsin kuin kaikki? Tahdotko enemmän tietää, sinä pilkkaaja? Sen tunnustuksen tahdot kai vielä, että meidän sukupuolemme koko salainen viisaus on vaan viheliäinen taito eroittaa kuoleva puolemme, jota ainoaa kuitenkin teidän valanne vihdoin saartavat, joka (sen minä punastuen tunnustan) niin mielellänsä haluaa valloitettaa, joka niin usein, siveyden hiukankin sivullensa kurkistaessa, petollisesti ottaa vihollisen vastaan? että kaikki meidän naisellinen taitomme ainoasti tämän turvattoman puolen edestä taistelee, niinkuin shakkilaudalla kaikki miehet puoltavat turvatonta kuningasta? Jos äkisti karkaat sen päälle — lop! huudat sinä ja levollisesti sekoitat koko laudan. (Vähän vaiti oltuansa vakaasti). Siinä on kerskaavan vajavaisuutemme kuvaus. Ole jalomielinen!
Fiesko. Ja kuitenkin Julia — missä paremmin talletat tämän aarteen kuin minun äärettömässä lemmessäni?
Julia. Varmaan en missään paremmin enkä missään huonommin — Kuule, Fiesko, kuinka kauvan tämä äärettömyys kestää? — Voi, liian onnettomasti olen jo menetellyt uskaltaakseni vielä viimeisenikin. — Rohkeasti luotin, Fiesko, hempeyteni sinun kietovan, mutta epäilen sen kaikkivallan voivan sinua pidellä. — Hyi, mitä sanon? (Astuu takaperin ja pitää käsiänsä kasvojensa edessä).
Fiesko. Kaksi syntiä yhdessä henkäyksessä. Epäluulo minun mielihaluani tai majesteetinrikos sinun armauttasi vastaan. — Kumpi on vaikeampi antaa anteeksi?
Julia (raukeana, perääantavalla liikuttavalla äänellä). Valheet ovat manalaisten aseita — niillä ei Fieskon enää tarvitse Juliaansa langettaa. (Vaipuu uupuneena sohvalle, vähäisen vaitioltuansa juhlallisesti). Kuule, suo minun sanoa vielä sana sinulle Fiesko. — Me olemme sankaria — kun tiedämme vielä siveytemme varjelluksi — lapsia kun sitä puolustamme (jäykästi ja hurjasti hänen eteensä) raivottaria kun sitä kostamme. — Kuule! Mitä jos sinä minun kylmästi kuristaisit?
Fiesko (ottaen vihaisen äänen). Kylmästi! Kylmästikö? Totisesti! mitä vaatiikaan naisen rajaton turhamaisuus kun hän näkee miehen ryömivän edessänsä ja vielä epäilee? Haa! minä tunnen, jo herään taas! (Muuttaen äänensä kylmäksi). Vielä hyvään aikaan aukenevat silmäni. — Mitä tahdoinkaan kerjätä? — Kelvotonta on miehen pienin alentuminen naisen suurinta suosiota vastaan! (Kumartaen hänelle syvään ja kylmästi). Tointukaa, rouva! Nyt olette turvassa.
Julia (hämmästyen). Kreivi, mikä muutos?
Fiesko (aivan huolettomasti). Ei, rouva! Teillä on ihan oikein, meidän kummankin kunniamme on ainoasti yhdenkerran vaarassa. (Kohteliaasti suudellen hänen kättänsä). Minun on hupaista teille osoittaa kunnioitustani seurassa. (Aikoo mennä nopeasti).
Julia (juoksee hänen perässänsä ja tempaa takaisin). Älä mene! Oletko raivossa? Viivy! Täytyykö minun siis sanoa — tunnustaa mitä kaikki miesväki polvillansa — kyyneleissä — piinapenkillä ei saisi pakoitetuksi minua ylpeydeltäni sanomaan. Voi! Tämäkin synkkä pimeys on liian valoisa peittämään tulenhohdetta, jonka tämä tunnustus poskilleni tuo — Fiesko — ah, minä puhkaisen kaikki sukupuoleni sydämmet — koko naissuku vihaa minua iäti — minä rukoilen sinun rakkauttasi, Fiesko! (Lankee hänen eteensä).
Fiesko (astuu kolme askelta takaperin jättäen Julian paikoillensa, nauraa riemuiten). Sitä minä surkuttelen, rouva. (Soittaa, kohottaa seinäverhoja ja tuo Leonooran näkyville). Tässä on minun puolisoni — jumalainen vaimo! (Lankee Leonooran kaulaan).
Julia (hyppää kirkaisten maasta). Ah! uskomattomasti petetty!