NELJÄSTOISTA KOHTAUS.
Andreas Doria ja Lomellino.
Andreas. Tuollapäin he riemuitsevat.
Lomellino. Onni on hurmannut heidän. Porteilla ei ole ketään. Kaikki tulvaa neuvoshuoneeseen.
Andreas. Ainoasti nepaatani totteli ratsu. Nepaani on kuollut. Kuule,
Lomellino. —
Lomellino. Mitä? vieläkö? vieläkö te, herttua, toivotte?
Andreas (vakavasti). Vapise sinä henkesi tähden, että minua herttuaksi pilkkaat jos en uskalla edes toivoa.
Lomellino. Armollinen herra — metelinen kansa on Fieskon vaa'assa. —
Mitä on teidän?
Andreas (ylevästi ja lempiästi). Taivas!
Lomellino (ilkeästi nostaen olkapäitänsä). Siitä asti kuin kruuti keksittiin eivät enkelit taistele enää.
Andreas. Kurja ivaaja, joka epätoivoiselta vanhukselta otat vielä hänen Jumalansakin! (Vakaasti ja käskevästi). Mene! ilmoita, että Andreas vielä elää, Andreas, sanot sinä, pyytää lapsiansa, ett'eivät he hänen kahdeksantenakymmenentenä vuotenansa aja häntä ulkomaalaisten luo, jotka eivät Andreaalle milloinkaan antaisi anteeksi hänen isänmaansa kukoistusta. Sano heille se ja että Andreas pyytää lapsiltansa noin paljon multaa isänmaansa noin paljoille luille.
Lomellino. Minä tottelen, mutta epäilen (on menevinänsä).
Andreas. Kuule! ja ota tämä lumivalkoinen hiussuortuva myötä. — Se oli viimeinen, sanot sinä, minun päässäni ja se lähti irti kolmantena Tammikuun yönä siitä kuin Genua irkeni minun sydämestäni, ja on kestänyt kahdeksankymmentä vuotta ja paljaan pääni jättänyt kahdeksantenakymmenentenä vuonna — se on haurastunut, mutta sentään kyllin tukeva side hoikan nuorukaisen purppuraan. (Peittäen kasvonsa menee pois. Lomellino vastapäiselle kadulle. Kuuluu metelistä ilohuutoa torvien ja rumpujen täristessä).