KOLMASTOISTA KOHTAUS.
Edelliset ja Arabella tulee voivottaen.
Arabella. Surmatkaa vaan minut, mitä minulla nyt enää on kadotettavaa? — Säälikää minua, miehet — Tähän jätin armollisen rouvani enkä enää löydä häntä mistään.
Fiesko (lähenee häntä hiljaisella vapisevalla äänellä). Leonoorako on sinun armollinen rouvasi?
Arabella (iloisesti). Oi että te olette täällä rakas, hyvä armollinen herra! Älkää suuttuko meihin; me emme saaneet häntä enää estetyksi.
Fiesko (pikastuu häneen tylysti). Sinä lempo, mistä?
Arabella. Juoksemasta —
Fiesko (tuimemmin) Vaiti! minne?
Arabella. Melskeeseen.
Fiesko (vimmassa). Sinun kielesi puutukoon — Vaatteensa minkälaiset?
Arabella. Tulipunainen viitta —
Fiesko (raivossa hoiperrellen häntä kohden). Mene alimmaiseen tuonelaan! — viitta —
Arabella. Oli tällä paikalla maassa —
Muutamat salaliittolaiset (murisevat). Tässä Gianettino murhattiin.
Fiesko (ihan hervotonna horjuen Arabellan luo). Sinun rouvasi on löydetty. (Arabella menee pois peloissansa. Fieskon silmät pyörivät joka puolelle, sitten hiljaisella vapisevalla äänellä, joka vähitellen kohoaa raivoamiseksi). Totta on se — totta — ja minä olen sen äärettömän konnantyön välikappale. (Raasti hosuen ympärillensä). Pois te ihmisen kasvot — Ah, (Kamalasti irvistäen taivasta kohden) olisi minulla hänen maailmansa näiden hampaiden välissä — minä tunnen itseni halulliseksi musertamaan koko luonnon vornottavaksi hirviöksi, kunnes se on minun tuskani kaltainen — (Toisille, jotka vapisevina seisovat hänen ympärillään). Ihminen! — niinkuin hän nyt on, kurja suku, siunaa ja kiittää itseänsä onnelliseksi, että hän ei ole minun kaltaiseni — minun kaltaiseni! (Syvästi värisevällä äänellä). Minä yksin olen — (Vilkkaammin ja rajummin) Minäkö? Miksi minä? Miks'ei myös nämät minun kanssani? Miks'ei jonkun kanssakumppanin tuska tylstytä minun tuskaani?
Kalkagno (pelonalaisesti). Kallis herttuani. —
Fiesko (syöksee kamalalla ilolla häneen). Oh, tervetullut! Tässä on yksi, jota myös tämä ukkonen iski. (Vimmatusti puristaen Kalkagnon syliinsä). Särjetty veikko! Pidä hyvänäsi hylkäys. Hän on kuollut! Sinäkin olet häntä lempinyt! (Vie hänen väkisin ruumiin luo ja painaa hänen päänsä siihen). Lankea epätoivoon! Hän on kuollut! (Tuijottaa nurkkaan). Voi jos minä olisin kadotuksen portilla, että silmin katselisin kekselijään helvetin monellaisia kidutuksia, korviini imisin piinattujen valitusta. — Jos näkisin ne omat vaivani, kenties minä ne kantaisin. (Kauhistuksella läheten ruumista). Minun vaimoni on tässä murhattuna. — Ei, se on vähän sanottu! Minä, konna, olen murhannut vaimoni. — Oh, hyi! sellaista voi tuskin helvetti tehdä. — Ensiksi se taitavasti heittää minun riemun pyörryttävimmälle kukkulalle, houkuttelee minun aina taivaan ovelle asti — ja sitten alas — sitten — oi jos voisin ruttoa hengittää sieluihin — sitten — sitten murhaan minä vaimoni. — Ei, hänen ivansa on vielä hienompaa — sitten tulistuu (halveksivasti) kaksi silmää ja (hirveällä sanan painolla) minä murhaan — vaimoni! (Katkerasti nauraen). Mestarillista! (Kaikki salaliittolaiset nojaavat liikutettuina aseisiinsa. Muutamat pyhkivät kyyneleitä silmistänsä. Äänettömyyttä. Fiesko uuvuksissa ja tyynemmin katsellen ympärillensä). Itkeekö täällä kukaan? — Totisesti, tyrannin surmaajat itkevät! (Hiljaiseen tuskaan vaipuen) Puhukaa Itkettekö tätä kuoleman kavallusta vai itkettekö minun henkeni syvää lankeemusta! (Vakavassa ja liikuttavassa asennossa ruumiin edessä). Missä kivikovat murhamiehet lämpimiä kyyneleitä vuodattavat, puhkesi Fieskon epätoivo. (Vaipuu itkien hänen viereensä). Leonoora, anna anteeksi. — Ei katumusta vihalla saada! (Hellästi ja surumielisesti). Jo vuosikausia, Leonoora, nautin minä sitä juhlahetkeä, jolloin Genualaisille toisin heidän herttuattarensa. — Kuinka suloisen kainosti näin minä jo sinun poskesi punastuvan, sinun rintasi kuinka ruhtinaallisen kauniisti hopeahunnussa aaltoilevan, sinun kuiskaavan äänesi kuinka vienosti ihastusta kieltävän! (Vilkkaammin) Haa! kuinka hurmaten jo valtava ilonhuuto tulvasi korviini, kuinka rakkauden riemuni loisti laskevasta kateuden auringosta! — Leonoora — hetki on tullut — sinun Fieskosi on Genuan herttua — ja Genuan kurjin kerjäläinen epäilisi vaihtaa vihelijäisyyttänsä minun vaivaani ja purppuraani — (Liikuttavammin) Hänellä on puoliso murheensa jakajana — kenen kanssa jaan minä kunniani? (Itkee kovemmin ja kätkee kasvonsa Leonooran ruumiiseen. Liikutusta kaikkein kasvoissa).
Kalkagno. Se oli kelpo nainen.
Sibo. Älköön kansalle vielä ilmoitettako tätä surutapausta. Se vähentäisi meikäläisten rohkeutta ja enentäisi vihollisten.
Fiesko (nousee ylös tyynesti ja lujasti). Kuulkaa Genualaiset! — Jos ymmärrän Luojan viittausta, haavoitti hän näin minun ainoasti koetellakseen sydäntäni läheisen suuruuden varaksi. — Tämä oli kaikkein rohkein koetus — nyt en enää pelkää vaivaa enkä ihastusta. Tulkaa! Genua odottaa minua, sanoitte! — Minä annan Genualle ruhtinaan, jommoista ei vielä kukaan Eurooppalainen nähnyt. — Tulkaa! — tälle onnettomalle ruhtinattarelle tahdon minä niin pitää maahanpanijaiset, että elämä menettää ihailijansa ja kuolema loistaa kuin morsian. — Nyt seuratkaa herttuatanne! (Menevät lippumarssissa).