TOINEN KOHTAUS.
Edelliset ja Julia.
Julia (astuu teeskennellen huoneeseen). Kreivi tarjosi minulle palatsinsa katsellakseni juhlakulkua raatihuoneeseen. Aikani käy ehkä pitkäksi. Huvittakaa minua, rouva, siksi kun shuklaata tulee. (Bella menee vaan tulee heti takaisin).
Leonoora. Jos käskette, niin kutsun tänne seuraa.
Julia. Mokomaakin! Ikäänkuin minun sitä täällä tarvitsisi hakea? Hauskuttakaa te, rouva minua. (Istuu ja nousee, liehakoiden). Jos sen voitte, rouva, sillä minulla on hyvin vähän joutoaikaa.
Arabella (häijysti). Sitä enemmän tällä kalliilla silkki puvulla. Ajatelkaa, kuinka kauheata! ryöstää nuorten teikarien kaukosilmältä tämän kauniin palkan. Ai! sitä helmien salamoivaa välkettä, joka vallan huikaisee silmiä. — Herran tähden, te olette varmaan tyhjentänyt koko meren.
Julia (kuvastimen edessä). Tämä on kai teille harvinaista, neitsyt?
Vaan kuulkaa, neitsyt, oletteko kielennekin palkannut herrasväellenne?
Kaunista tosiaankin, rouva, osottaa palvelijain kautta kohteliaisuutta
vieraillenne.
Leonoora. Onnettomuuteni on, rouva, että minun mielentilani vailentaa minulta huvin teidän läsnäolostanne.
Julia. Rumaa se on, että totuttelette kömpelöksi ja tylsäksi. Reipas, vilkas ja sukkela pitää oleman! Ette myös tuolla keinoin miestänne pitele.
Leonoora. Kreivitär, minä tiedän siihen ainoasti yhden keinon. Antakaa te omanne aina olla myötä-tuntoisena välittäjänä.
Julia (olevinansa huomaamatta). Ja teidän ulkomuotonne, rouva! Hyi! Ulkomuodostannekin pitäkää enemmän huolta. Turvatkaa taiteen neuvoihin siinä, missä luonto on ollut teille äitipuoli. Maalia poskillenne, joissa nyt rumanhaituinen kiilto kytee. Raukkaa! Semmoisenaan ei tuo muotonne löydä ostajaa milloinkaan.
Leonoora (iloisesti Bellalle). Toivota onnea minulle, tyttö! Mahdotonta, että olisin Fieskoni kadottanut, taikka en ole hänessä mitään kadottanut. (Tuodaan shuklaata, Bella kaataa kuppeihin).
Julia. Kadottamisestako jupisette? Mutta Herra nähköön! kuinka, surkeasti kyllä, teidän päähänne pisti ottaa Fiesko? Lapsi parka, miksi niin korkealle, että välttämättä joudutte katseltavaksi, välttämättä vertailtavaksi? — Tosiaankin se mahtoi olla veitikka tai tolvana, joka teidän paritti Fieskolle. (Surkuttelevaisesti tarttuen hänen käteensä). Lintuseni, ylhäisparren seuroissa suvaittu mies ei olisi milloinkaan ryhtynyt teidän kanssanne naimiskauppaan. (Ottaa kupin).
Leonoora (nauraa Arabellalle). Taikka ei hän tahtoisi itseänsä näissä ylhäisparren seuroissa suvaittavan.
Julia. Kreivi on ryhdikäs, tottunut, hieno. Kreivin onnistui päästä korkeitten tuttavuuteen. Kreivi on vilkas, tulinen. Nyt lähtee hän lämpöisenä hienoimmasta seurasta, tulee kotia. Puolisonsa tervehtää häntä arkipäiväisellä helleydellänsä, sammuttaa hänen hehkunsa vetisellä, valjulla suutelolla, antaa hänelle hyväilyjänsä säästelijäästi kuin ruokavieraalle. Kurja aviomies! Tuolla hymyilee hänelle loistava ihanne — täällä inhottaa häntä tuskallinen herkkätuntoisuus. Eikö hän, Herra nähköön, kadota järkeänsä, tai mihinkä hän menee?
Leonoora (tuo hänelle kupin). Teille, rouva, kun hän sen on kadottanut.
Julia. Hyvä. Se piikki pistäköön omaan sydämmeesi. Vapise pilkasta, mutta ennenkuin vapiset, punastu.
Leonoora. Tunnetteko tekin, rouva, sen sanan? Vaan miksi ette?
Kuuluuhan se koristustemppuihin.
Julia. Kas vaan! Tuittupäätä pitää suututtaman, jos mielii sen omantekoista sukkeluutta kuulla. Sillä hyvä. Se oli leikkiä, rouva. Antakaa kätenne sovinnoksi!
Leonoora (antaa kätensä ja silmäilee häntä arvelevasti). Imperiali! — minun vihaltani saatte olla rauhassa.
Julia. Kuinka jalomielistä! Vaan, kreivitär, enkö minäkin voisi olla niin. (Vitkalleen ja viekkaasti). Kun minä kannan jonkun varjoa, tottahan sen alkukuva on minulle kallis? Vai mitä?
Leonoora (punastuu ja hämmästyy). Mitä sanotte? Sen päätöksen luulen liian hätäiseksi.
Julia. Niin minäkin ajattelen. Sydän ei pyydä milloinkaan aistimien apua. Todellinen tunne ei koskaan turvaa koristuksiin.
Leonoora. Taivaan nimessä! Kuinka te siihen totuuteen tulitte?
Julia. Sääliväisyyttä vaan. — Sillä nähkää kuinka se on toisapäinkin totta — ja teillä on vielä Fieskonne. (Antaa Leonooralle hänen kuvansa ja purskahtaa ilkeästi nauramaan).
Leonoora (nousevalla mielikarvaudella). Minun kuvani! teillä!
(Tuskallisena heittääntyy istuimelle). Voi jumalatonta miestä!
Julia (riemastuen). Olenko maksanut? olenko? No, rouva, eikö enää piikkiä valmiina? (Huutaa lujaa näyttämölle). Vaununi esille! Toimeni on loppunut. (Silittäen Leonooran leukaa). Lohduttakaa mieltänne, hyvä lapsi. Kuvan antoi hän minulle hourupäisyydessä. (Menee).