VIIDES NÄYTÖS.
Jylhä metsä. Etäällä kolarinmajoja. On varsin pimeä.
Kovaa jyrinää ja ukontulta, sillä välin ammutaan.
Ensimmäinen Kohtaus.
KOLARI ja KOLARIN VAIMO.
Kolari.
On Herran ilma: taivas, tulta lyöden,
On niinkuin virtaellen maahan vuotais,
Ja valko päivänä on täysi yö,
Niin että tähdet nähdä voisi. Niin-
Kuin irtipäässyt horna myrsky raivoo,
Maan pohja täräjää, ja vonkuen
Nää ikivanhat saarnet notkuvat.
Tää ilmapiirin raivo kauhea,
Jok' itse metsänpedot taltuttaa,
Niin että luolissansa piilevät,
Ei ihmisiä rauhaan taivuta —
Ma tuulten raivotessa, myrskyn kesken
Voin ampumista kuulla; sotajoukot
On toisiaan niin läsnä, että heidän
Vaan metsä erottaa, ja joka hetki
Voi verenvuodatusta julmaa tuoda.
Kolarin vaimo.
Voi, Herra auttakoon! Ol' vainolaiset
Jo lyötynä ja hajallansa. Kuinka
Nyt meidän kimppuhumme taasen käyvät?
Kolari.
He kuningasta eivät enää pelkää.
Kun neitsyt Rheims'in kaupungissa velhoks'
On muuttunut, ja horna meit' ei auta,
Käy kaikki taaksepäin.
Kolarin vaimo.
Ken tuolta tulee?
Toinen Kohtaus.
EDELLISET. RAIMOND ja JOHANNA.
Raimond.
Ma mökkilöitä näen. Täällä suojaa
Me myrskyn julmuudelta saamme. Eemmäs
Te ette jaksa. Kolme päivää ootte
Jo kiertänynnä, ihmisiä karttain
Ja metsän juuret ruokananne.
(Hyrsky asettuu, taivas seestyy ja kirkastuu).
Täällä
On armiaita kolareita. Tulkaat!
Kolari.
Te hoivan tarpehessa ootte, näyttää.
Min huonehemme tarjoo, teidän on.
Kolarin vaimo.
Miks' hennon neidon rautatamineessa
Ma nään? Vaan onpa juuri moinen aika,
Ett' nainenkin jo pantsaria kaipaa!
Its' Isabella rouva, mainitaan,
Käy miekka vyöllä Brittiläisten luona,
Ja neitsyt nuori, paimentyttö halpa,
On kuninkaamme eestä taistellut.
Kolari.
Miks' tässä juttelette? Mökistämme,
Jo neitsyelle virvotusta.
(Kolarin vaimo menee majaan).
Raimond (Johannalle).
No, näätte sen, ei kaikki julmia,
Ja korpikaan ei sydämiä puutu.
Oi, reippautta siis! On myrsky laannut,
Ja rauhallisna päivä mailleen käy.
Kolari.
Te kuninkaamme luokse matkustatte,
Sen asustanne nään. — Vaan varotkaat,
On Brittiläisten leiri aivan läsnä,
Ja heitä metsä vilisee.
Raimond.
Voi meitä!
Kuin täältä sitte päästään?
Kolari.
Jääkäät siksi,
Kuin poikani on kaupungista tullut,
Hän teitä johdattaa, niin ettei syytä
Oo peljätä. Me polvut kaikki tiemme.
Raimond (Johannalle).
Pois kyperänne, tamineenne pankaat:
Ne ilmi saattavat, ei teitä suojaa.
(Johanna pudistaa päätänsä).
Kolari.
On neitsyt huolissaan — Ken tuolta tulee?
Kolmas Kohtaus.
KOLARIN VAIMO, tulee, pikari kädessä, majasta. KOLARIN POIKA.
Kolarin vaimo.
Se poika on, jot' ootetaan.
(Johannalle).
No juokaat!
Teill' onnea!
Kolari (pojallensa).
Anet! No, mitä kuuluu?
Kolarin poika (on tarkasti silmäillyt neitsyttä, joka juuri panee pikarin huulillensa; hän tuntee Johannan, astuu hänen luoksensa ja sieppaa pikarin pois).
Voi äiti, äiti! Mitä teette? Ketä
Te kestitätte? Orleansin velho
On tuo.
Kolari ja Kolarin vaimo.
Oi Herra, meitä auta!
(Tekevät ristinmerkin ja pakenevat).
Neljäs Kohtaus.
RAIMOND. JOHANNA.
Johanna (tyynesti ja lempeästi).
Mua kammoo seura, kaikki karkaavat:
Pie huolta itsestäs ja karkaa myös.
Raimond.
Ma karkaisinko? Nytkö? Kenpä teitä
Sitt' johdattais?
Johanna.
En johdatusta puutu.
Sa jyristyksen pääni päältä kuulit.
Mua kohtaloni johtaa. Määrän päähän
Mä pyrkimättänikin ennätän.
Raimond.
Minn' mennä voitte? Tuolla Brittiläiset,
Jotk' uhriks' teidät pyytävät, ja tuolla
Taas meikäläiset, jotka teidät hylkäs.
Johanna.
Jos kuinka käy, en siitä päästä voi.
Raimond.
Ken teitä ruokkii? kenpä eläimiltä
Ja ihmisiltä, julmemmilta, suojaa?
Ken sairahana teitä hoitelee?
Johanna.
Ma kaikki kasvit, kaikki juuret tunnen:
Ma lampahista syötävät ja hyljyt
Oon oppinut — Ma tähtilöitten retket
Ja pilvilöitten kuivun ymmärrän
Ja vesisuonten juoksun kuulen. Suurta
En kaipaakaan, ja täynnä eloa
On luonto.
Raimond.
Se syytös julma teidän vaikahutti?
Nyt haastaa voitte, kuninkaamme eessä
Kun haastaa tarvittiin, te hämmästyitte?
Johanna.
Ma äänetöinnä taivuin kohtaloon,
Jon mestarini, taivon Herra, sääsi.
Raimond.
Ei vastausta teillä isällenne!
Johanna.
Min isä lausui, Herra lausui myös,
Ja isällistä kärsin.
Raimond.
Taivas itse
Ol' teitä vastaan!
Johanna.
Taivas haastoi: siksi
En hiiskunut.
Raimond.
Yks' ainokainen sana
Ois teidän voinut puhdistaa, ja mailman
Tän hairauksen valtaan hylkäsitte?
Johanna.
Ei hairausta tuo, vaan sallimusta.
Raimond.
Sen häväistyksen kaiken viatoinna
Te suvaitsitte, valitusta teiltä
Ei kuulunut! Ma teitä hämmästyn,
Oon säikyksissä; sydämeni kääntyy!
Niin kernahasti uskoisin: sill' työläs
Ol' teitä syylliseksi luullakaan.
Vaan aavistinko ees, ett' ihmissydän
Vois ääretöintä äänetöinnä kantaa!
Johanna.
Oi kelpaisinko Herran käskyläiseks',
Jos umpi-silmin hänt' en tottelis?
Niin huono enpä oo, kuin arvelet,
Ma kurjuudessa oon, vaan säätyäni
Ei loukkaa tuo; ma hylkyläisenä
Ja karkurina oon, vaan erämaassa
Sain itseäni tuta. Urhon loiste
Kun mua ympäröitsi, rinnassani
Ol' riita; kurjan kurja olin silloin,
Kun onneani mailma kiitti — Nyt
Oon toipunut, ja luonnon myrsky, joka
Maa-ilmaa uhkas, ystäväni ol':
Se luonnon puhdisti ja munkin myös.
Mull' rauha on — Nyt tulkohon jos mikä
En heikkoutta tunne ensinkään!
Raimond.
Oi rientäkäämme, puhtauttanne
Maa-ilman kaiken eessä julki saamaan.
Johanna.
Ken vimman tuotti, siitä päästää myös!
Ei kypsymättä onnen heelmä kirpoo!
Mull' puhdistuksen päivä koittaa kerta,
Ja jotka nyt mun hylkäs, hurjuutensa,
Ne vielä huomaavat, ja kyyneleitä
Mull' itketään.
Raimond.
Ma tyynnä, äänetöinnä
Nyt oottaisinko, kunnes sattuma —
Johanna (tarttuen, hellästi hänen käteensä).
Sie kappaleitten ulkopuolen näät,
Ja luonnon verho silmäs himmentää.
Mie näillä silmin henkimaaliman
Oon nähnyt — Jumalitta hiustakaan
Ei ihmiseltä lankee — Näätkös, kuinka
Tuoll' aurinkoinen laskee — Aivan niin
Kuin huomeltain se öiset usvat voittaa,
Niin totuudenkin päivä vielä koittaa!
Viides Kohtaus.
Kuninkaatar, ISABELLA SOTAMIESTEN kanssa, ilmestyy perällä.
Isabella (vielä näyttämön takana).
Tää tie on Brittiläisten luo!
Raimond.
Voi meitä!
Nuo vainolaisia!
(Sotamiehet tulevat esiin, huomaavat, perällä ollen,
Johannan ja horjuvat säikähdyksissä taaksepäin).
Isabella.
Miks' seisahdatte?
Sotamiehet.
Kies auta!
Isabella.
Aavehia näättekö?
Te sotureitako? Ei pelkureita!
(Tunkee toisten välitse, astuu esiin
ja säikähtää, kun huomaa Johannan).
Oh, mitä näänkään!
(Malttaa äkkiä mielensä ja astuu häntä vastaan).
Vankini sa olet!
Johanna.
Niin olen.
(Raimona, pakenee osottaen epätoivon tuskaa).
Isabella (sotamiehille).
Rautoihin hän kohta pankaat!
(Sotamiehet lähestyvät neitsyttä peljäten;
hän tarjoo kätensä ja pannaan kahleisin).
Tää mahtava ja julma onko, joka
Kuin lampahia joukkojanne seuhtoi,
Jok' itseään ei suojata nyt voi?
Hän ihmehiä toimittaako, missä
Hänt' uskotaan, vaan naiseks' muuttuu kun
Hän miehen kohtaa?
(Neitsyelle).
Miksi joukkos heitit?
Miss' Dunois, sun ritaris, nyt on?
Johanna.
Oon karkotettu.
Isabella (astuen hämmästyksissä taaksepäin).
Karkotettu? Kuinka?
Dauphinin luota?
Johanna.
Ällös tiedustelko?
Oon vallassas, mun kohtaloni määrää.
Isabella.
Oot karkotettu, siekö, joka hänen
Oot turman suusta auttanunna, joka
Oot kuninkaaksi hänen tehnyt itse?
Oot karkotettu! Poikani ma tunnen!
— Hän leiriin saattakaatte. Armeijalle
Tuo kouko kammoksuttu näyttäkäät!
Hän taikuriko? Hänen taikanansa
On hulluutenne, arkuutenne vaan!
Hän narri on, jok' eestä kuninkaansa
On itsens' uhrannut ja oivan palkan
Nyt saapi. — Lionelin luo hän viekäät —
Ma Franskan onnen kahlehissa
Häll' annan.
Johanna.
Lionelin luokse? Ennen
Mua kohta, tappaos, kuin hänen luo
Mun työnnät.
Isabella (sotamiehille).
Totelkaat. Hän poijes viekäät!
(Menee).
Kuudes Kohtaus.
JOHANNA. SOTAMIEHET.
Johanna (sotamiehille).
Englantilaiset! Älkäät kynsistänne
Mua päästäkö! Mull' kostakaatte! Miekat
Mun sydämeeni syöskäät! Hengetöinnä
Ma päällikkönne luokse laahatkaat!
Oi aatelkaat, ett' teidän mainoimmat
Ma surmasin, ett' teit' en säälinyt,
Ett' brittiläistä verta virrottain
Ma vuodatin, ett' urhopojiltanne
Ma paluupäivän riemun ryöstin pois!
Mun vertani nyt etsikäätte! Nyt
Oon vallassanne: heikkona kuin nyt
En aina liene —
Sotamiesten Päämies.
Me käsky täytetään!
Johanna.
Oi täytyneekö
Viel' kurjemmaks' kuin nyt mun muuttua!
Oi hirmuneitsyt! Lyöntis kirveltää!
Oi, ootkos tykkänään mun hyljännynnä?
En jumalaa, en enkeleitä nää;
On ihmeet poissa, taivas peittynynnä.
Franshan leiri.
Seitsemäs Kohtaus.
DUNOIS ARKKIPIISPAN ja Du CHATELLIN välissä.
Arkkipiispa.
Tuo synkkä mieli voittakaatte, prinssi!
Luo kuninkaanne kääntäkäätte taas,
Oi, älkäät heittäkö nyt asiaamme,
Kun, ahdingossa ollen uudestaan,
Me urhomiekkoanne tarvitaan.
Dunois.
Miks' ahdingossa ollaan? Miksi noussut
On vainolainen taas? Ol' kaikki tehty,
Ol' Franska voittanut ja sota loppu
Te auttajamme karkotitte: itse
Nyt auttajanne olkaat! Leiriä
En nähdä tahdo, miss' ei häntä löydy.
Du Chatel.
Oi malttakaatte! Moista vastausta
Meill' älkäät antako!
Dunois.
Du Chatel, vaiti!
Ma teitä kammon, teit' en kuulla voi:
Te ensimmäisnä häntä epäilitte.
Arkkipiispa.
Ken eikö eksynyt ja horjununna
Sin' inhopäivänä, kun kaikki
Vaan häntä vastaan todistusta kantoi!
Me hurmoksissa oltiin, heijahtain
Se puuska sydäntämme kohtas — Kenpä
Ois tutkimahan ehtinynnä silloin?
Nyt malttia me saamme uudestaan;
Me hänen näämme semmoisna kuin täällä
Hän kulki, moittimista emme löydä —
Me väärin tehnehemme peljätään —
On kuninkaamme katumuksissaan,
La Hire on lohdutoinna, itseään
Burgundi syyttää, kaikki murheesen
Nyt sulkeuu.
Dunois.
Hän pettäjäkö? Totuus
Jos näkyväisen muodon ottaa tahtois,
Sen hänen katsantonsa kantaa täytyis!
Jos puhtautta, vakavuutta maassa
On niissäkään — ne hänen huulillaan
Ja hänen silmissänsä olla täytyy!
Arkkipiispa.
Meit' ihmehellä taivas johtakoon
Ja salaisuuden ilmi tuokoon, jonne
Ei kuolevaisen silmä tungekaan,
Vaan kuinka tuota selvitän ja suorin,
Me jomminkummin oomme rikkoneet:
Me hornan juoniloilla taistelimme,
Tai pyhän karkotimme, kummallai
Me taivon rankaistusta kartutimme
Tän kurjan maamme päälle uudestaan.
Kahdeksas Kohtaus.
Eräs AATELISMIES. EDELLISET, sittemmin RAIMOND.
Aatelismies.
Yks' nuori paimen teitä etsii, prinssi,
Teit' itseä hän puhutella tahtoo,
Hän neitsyeltä viestit tuopi —
Dunois.
Joudu!
Hän tänne saata! Hältä viestit tuo hän!
(Aatelismies avaa oven Raimondille.
Dunois rientää häntä vastaan).
Miss', miss' on neitsyt!
Raimond.
Onni teidän, prinssi!
Ja minun myös, ett' hurskaan arkkipiispan,
Tän pyhän miehen, sorretuitten turvan
Ja hyljätyitten isän, täällä nään!
Dunois.
Miss', miss' on neitsyt?
Arkkipiispa.
Lausu, poikani!
Raimond.
Hän ilki-taikuri ei oo; Sen vannon
Ma Jumalan ja pyhimysten kautta.
On kansa eksyksissä. Puhtauden
Te hylkäsitte; Herran valikoitun
Te karkotitte!
Dunois.
Missä on hän? Lausu!
Raimond.
Hänt' Ardenneissa kierrellessään
Ma seurasin; hän sydämensä mulle
Toi ilmi. Vaivoihin ma kuolla tahdon.
Ma autuudenkin panen altihiksi,
Jos virheetöin ja puhdas ei hän oo!
Dunois.
Ei taivon päiväkään oo puhtahampi!
Miss' on hän? Lausu!
Raimona.
Oi, jos sydämenne
On Herra kääntänyt — niin joutukaat,
Hänt' auttakaat! Hän Brittiläisten luona
On vankina.
Dunois.
On vankina?
Arkkipiispa.
Se raukka!
Raimond.
Kun Ardenneissa suojaa etsittiin,
Sai kuninkaatar hänen kynsihinsä,
Ja Brittiläisten valtahan hän joutui.
Oi, auttakaatte hirmukuolemasta
Teit' auttanutta!
Dunois.
Aseisihin kohta!
Nyt torvet soikohon! Nyt rummut käyköön!
Kaikk' kansat, koko Franska nostakaat!
Pois poijes! Panttina on kunniamme,
On särkymäisillänsä valtikkamme.
Nyt verta uhratkaat ja henki myös!
Me ennen iltaa hänen kirvotamme.
(Menevät).
Vartiotorni, ikkuna ylhäällä.
Yhdeksäs Kohtaus.
FASTOLF. ISABELLA. JOHANNA. LIONEL. ERÄS KAPTEINI.
Fastolf (äkkiä sisään tullen).
On mahdotointa kansa hillitä.
Se raivokkaana neidon surmaa vaatii,
Hän tappakaat ja hänen päänsä maahan
Tän tornin harjakkeelta viskatkaat.
Ei verta näkemättä joukot tyynny.
Isabella (tulee).
He tikapuita tuovat, tänne käyvät.
Jo myöntykäätte! Onko oottamista,
Siks' kunnes koko tornin raivossaan
He saartavat, ja surman saamme kaikki?
Hänt' ette auttaa voi. Hän altiiks' pankaat.
Lionel.
He ryntää koittakoot! He melskatkoot!
Tää linna vahva on, sen raunioihin
Ma ennen jään, kuin heille lannistun.
— Oi, vastaa mulle, neitsyt! Ollos mun,
Ja koko maalimalta sua suojaan.
Isabella.
Hyi, ootteko te mies?
Lionel.
On omaises
Sun hyljänneet; oot tehtävästäs päässyt
Nyt isänmaatas kohtaan. Kosiaskin,
Nuo pelkurit, on sinun jättäneet;
Sun kunniaas he eivät puoltaa tohdi.
Vaan mie mun kansaltani ja sunkin myös
Sua suojelen. — Mun kerta luulla annoit,
Ett' henkeni sull' kallis ois! Ja silloin
Sun vainolaisna taistelussa näin:
Nyt ystäväs oon ainokainen.
Johanna.
Oot maani vainolainen. Yhteyttä
Ei meidän keskenämme olla taida.
Sua lempiä en voi, vaan sydämes
Jos mulle taipuu, anna siunausta
Sen kansoillemme tuoda. — Sotajoukkos
Vie isänmaani tantereilta pois,
Kaikk' avaimemme työnnä kaupunkeihin,
Jotk' anastitte, ryöstöt kaikki korvaa,
Saa vangit irti, pyhän liiton panttia
Käy antamaan, niin kuninkaani eestä
Ma sulle rauhaa tarjoon.
Isabella.
Tahdotkos
Meill' kahlehissa lakiloita säätää?
Johanna.
Tee aikanaan, min tehdä täytyy toki
Englannin ruoskaa Franskan maa ei kärsi.
Ei, eipä koskaan! Sotajoukoillenne
Se haudaks' muuttuu ennen. Kaatuneet
On parhaimpanne, paluuretkeä
Jo aatelkaatte; kunnian ja vallan
Te hukkasitte tok'.
Isabella.
Oi, voitteko
Tuot' uhmausta kuulla?
Kymmenes Kohtaus.
ERÄS KAPTEINI (tulee äkkiä).
Kapteini.
Joutukaatte!
Oi joutukaatte joukkojamme viemään!
Tänn' Franskalaiset lippunensa käyvät,
Ja heidän miekkojansa laakso vilkkuu.
Johanna (innostuksissa).
Tänn' Franskalaiset käyvät! Taisteluun
Englantilaiset korskat! Urhoutta
Nyt koitetaan!
Fastolf.
Sun riemus, hurja, häädä!
Tän päivän loppua et nähdä saa.
Johanna.
Mun maani voittaa, kuolla taidan! Urhot
Mun kättäni sen koommin eivät kaipaa.
Lionel.
Ma noita pelkureita ilkun. Heidän
Kaks' kymmenesti karkotimme, ennen-
Kuin urhoneitsyt heidän eellään kulki!
Ma yhtä vailla koko kansaa hyljin,
Ja senpä heittivät. No, Fastolf, käydään!
Crecyn ja Poitierin päivä uusi
Me heille hankitaan. Te, kuninkaatar
Tänn' neidon vartiaksi jääkäät, siksi
Kuin tappelusta päästään! suojaksenne
Viis' kymment' urhoo ma torniin heitän.
Fastolf.
Kuin? Vihollista vastaan lähdetäänkö,
Tää hurja selkähämme jättäen?
Johanna.
Naisvankia sa kauhistutkos?
Lionel.
Lausu,
Ett' poijes, neitonen, et päästä pyydä!
Johanna.
Pois päästä ainoa on toivoni.
Isabella.
Häll' kolmet raudat pankaat! Hengelläin
Ma vastaan, ettei karkuhun hän pääse.
(Hänen uumillensa ja ranteimiinsa pannaan raskahammat kahleet).
Lionel (Johannalle).
Sen tahdot! Meitä vaadit! Viel' on aika:
Sie Franska heitä, liity Englantiin,
Ja irki pääset, ja ne hurjat, jotka
Nyt vertas etsivät, sun mieltäs noutaa.
Fastolf (vaatimalla).
Pois, poijes, päällikkömme!
Johanna.
Sanas säästä!
Tänn' Franskalaiset käyvät! Miekkaan ryhdy!
(Torvet soivat. Lionel rientää pois).
Fastolf.
Te tehtävänne, kuninkaatar, tiette!
Jos meistä onni luopuu, armeijamme
Jos pakosalla näätte —
Isabella (paljastaen tikarin).
Älkäät surko,
Hän tuhoamme näkemään ei jää.
Fastolf (Johannalle).
Sun määräs tiedät. Ano kansalles
Nyt onnea!
(Hän menee).
Yhdestoista Kohtaus.
ISABELLA. JOHANNA. SOTAMIEHIÄ.
Johanna.
Sen tehdä tahdon juuri!
Siit' eipä kenkään estä — Kulkaat, Kulkaat!
Se Franskan marssi on! Kuin rohkeana
Se sydämeeni soi ja voitollisna!
Englantilaisten turma! Meidän voitto!
No urhokkaani! Nouskaat! Teitä läsnä
On neitsyt: edellänne niinkuin ennen
Hän lippua ei kanna — raudat raskaat
Hänt' estävät; vaan tyrmästään kuin lintu
Pois soiton lentimillä henki kiitää.
Isabella (yhdelle sotamiehelle).
Käy tannerpuolisehen vahtimoon,
Ja mulle virka, kuinka onni kääntyy.
(Sotamies nousee vahtimoon).
Johanna.
No, rohkeutta, kansa! Viime puuska
Nyt on! Yksi voitto vaan, ja vaino vaipuu!
Isabella.
No, mitä näät?
Sotamies.
He yhteen sattuvat,
Yks' hurja, yllä talja tiikerin,
Tuoll' Berber-ratsullansa eellä syöksee.
Johanna.
Se Dunois on! Rohkeutta, urho!
Sun kanssas voitto on!
Sotamies.
Burgundilainen
Käy siltaa vastaan.
Isabella.
Sata keihoa
Sen pettoniekan rintaan tunkekoon!
Sotamies.
Lord Fastolf miesnä häntä vastaan hyökkää.
He maahan astuvat, mies miestä vastaan
Käy herttuan ja meidän joukot.
Isabella.
Etkös
Dauphinia voi nähdä? Etkös tunne
Siell' kuninkuuden merkkilöitä?
Sotamies.
Kaikki
On tomun peittehessä.
Johanna.
Multa jos
Hän silmät saisi, tai jos tuolla oisin,
Ei pienen pientä huomaamatta jäisi
Mie viiriäiset taivon alla luen
Ja haukan ilman äärilöiltä tunnen.
Sotamies.
On kaivannolla suuri tunko; siellä
Ma mahtavimmat näen.
Isabella.
Kannetaanko
Viel' lippuamme?
Sotamies.
Korkealla aivan.
Johanna.
Jos muurin halkeemasta nähdä voisin,
Ma silmin tappelua johtaisin!
Sotamies.
Voi mua, mitä näänkään! Päällikkömme
On saarroksissa.
Isabella (sivaltaa tikarin Johannaa vastaan).
Kuole, onnetoin!
Sotamies (äkkiä).
Hän vapaaks' pääsee. Fastolf vihollista
Käy selkähän — hän heidän parveen hyökkää.
Isabella (vetää tikarin takaisin).
Sen lausui enkelis!
Sotamies.
He karkaavat!
Isabella.
Ken karkaa?
Sotamies.
Franskalaiset ja Burgundit.
On tanner täynnä karkulaisia.
Johanna.
Voi Herra! Niinkö minun ylön-annoit!
Sotamies.
Tuoll' haavotettu viedään. Kansa häntä
Käy auttamaan, hän ruhtinaalta näyttää.
Isabella.
Hän brittiläinenkö?
Sotamies.
Nyt kyperän
Hält' ottavat; kreiv' Dunois se on.
Johanna (rytkäisee vavahtaen kahleitansa).
Ja mie oon kahlehdittu nainen vaan!
Sotamies.
Ken sinilevätissä, kultareunus
Ymp' ympärillä käy?
Juhanaa (vilkkaasti).
Se kuninkaani!
Sotamies.
Hält' orhi säikähtää — se nousee — kaatuu —
Hän irki ponnistaa —
(Johanna noudattaa näitä sanoja kiihkeillä liikenteillä).
Sinn' meikäläiset
On täyttä vauhtia jo luotumassa —
Hän kiinni saadaan — ympäröitään —
Johanna.
Eikö
Nyt enkeleitä taivahalla ookaan?
Isabella (irvistellen).
Nyt aika on! Sie auttaja, nyt auta!
Johanna (lankee polvillensa ja rukoilee erinomaisen hartaalla äänellä).
Mun kuule, Herra hädän hieverissä!
Sun puolees, sainehesti rukoellen,
Sun taivahases sieluni ma nostan.
Sie hämmähäkin siimat kestäviksi
Kuin laivanköydet tehdä voit; sun mahtis
Voi tukevimmat vaskikahlehet
Kuin hämmähäkin siimat pirstata —
Sie tahdot, ja nää raudat kirpovat,
Tää muuri halkee — Simsonia autoit,
Kun sokeana, kahlehissaan seisoi
Ja pöyhkeöiltä vainolaisiltaan
Sai irvistystä. — Sinuun luottaen
Hän pylvähisin voimakkaasti tarttui
Ja tempasi, ja huone raukes.
Sotamies.
Eija!
Isabella.
No mitä?
Sotamies.
Vankina on kuningas!
Johanna (kavahtaa ylös).
No, Herra suuri, mua auta!
(On molemmin käsin ja kaikin voimin tarttunut kahleisinsa ja repinyt ne rikki. Hyökkää samassa silmänräpäyksessä lähimmäisen sotamiehen päälle, temmaa häneltä miekan ja kiiruhtaa ulos. Kaikki tuijottavat hänen peräänsä hämmästyneenä).
Kahdestoista Kohtaus.
EDELLISET paitsi JOHANNAA.
Isabella (pitkän äänettömyyden jälkeen).
Kuin? Unta näinkö? Kuinka pois hän pääsi?
Kuin kahlehensa mursi? Koko mailma
Mua tuota uskomaan ei saisi, ellen
Sit' itse nähnyt ois.
Sotamies (vahtimosta).
Häll' siivet onko?
Vai veikö tuulenpuuska hänen maahan?
Isabella.
Hän maassa onko? Lausu?
Sotamies
Tappelussa
Hän kulkee — näköäni vikkelämmin —
Nyt tuolla on hän — ja nyt tuolla taas —
Yht' aikaa hänen moniaalla nään!
Hän joukot jakaa — Kaikki häntä karkaa;
Hän Franskalaiset taasen järjestää!
— Voi mua! Meikäläiset aseitaan
Jo heittävät, ei lippujamme näy —
Isabella.
Hän voiton varman meiltä tempaiseeko?
Sotamies.
Hän kuningasta kohden ryntää — hänen
Hän saattaa — tappelusta hänen vie.
— Lord Fastolf kaatuu — Päällikkömme vangiks'
On käynyt.
Isabella.
Vaiti, vaiti! Alas täältä!
Sotamies.
Oi paetkaatte! Teidän kimppuhun
Jo luotuvat, päin torniamme käyvät.
(Astuu alas vahtimosta).
Isabella (paljastaen miekkansa).
Niin taistelkaatte, kurjat!
Kolmastoista Kohtaus.
La HIRE saapuu SOTAMIESTEN kanssa, hänen tullessansa
Kuningattaren väki heittää aseensa.
La Hire (lähestyy häntä kunnioituksella).
Herran tahdon
All' taipukaatte — Ritarinne meille
On autaunna, vastustaa ei auta!
Teill' apuani tarjoon. Määrätkäät,
Minn' teidät viedä saamme?
Isabella.
Vaikka minne,
Miss' en Dauphinia vaan kohtaa.
(Antaa miekkansa pois ja seuraa häntä sotamiesten kanssa).
Näyttämö muuttuu tappelukentäksi.
Neljästoista Kohtaus.
Perällä SOTAMIEHIÄ liehuvilla lipuilla. Enemmän etupuolella
KUNINGAS ja BURGUNDIN HERTTUA, molempain ruhtinasten käsivarsilla
JOHANNA, kuolinhaava rinnassa, aivan tunnotoinna. Astuvat verkan
eteenpäin. AGNES SOREL syöksee sisälle.
Sorel (lankee kuninkaan kaulaan).
Te vapaa ootte — Teidät jällen saan!
Kuningas.
Ma vapaa oon — Oon moisen hinnan eestä!
Sorel.
Johanna! Voi, hän loppuu!
Burgund.
Hän on kuollut!
Hän enkelinä lähtee! Tuskatoinna
Kuin nukkuvainen laps' hän tässä lepää.
On taivon rauha hänen kasvoissaan;
Ei rinta nouse, mutta henkeä
Tok' hänen lämpimässä käissään tunnen.
Kuningas.
Hän mennyt on — ei valvehille nouse,
Hän maata matalaa ei koskaan nää.
Hän tuonne kirkkahana siirtyy, hän
Ei suruamme nää.
Sorel.
Hän silmänsä
Jo aukaisee, hän jällen hengittää.
Burgund (hämmästyksissä).
Hän tuonelasta palajaako vielä?
Hän nousee taas! Hän seisoo!
Johanna (seisoo varsin suorana ja katselee ympärillensä).
Missä olen?
Burgund.
Sun omaistes, sun kansalaistes luona!
Kuningas.
Sun ystäväis, sun kuninkaasi kanssa.
Johanna (häntä kauvan tarkasteltuansa).
En, velho enpä oo, en tottakaan!
Kuningas.
Sa hurskas oot kuin Herran enkeli;
Vaan meidän silmiämme yöhyt peitti.
Johanna (katselee ympärillensä iloisesti hymyillen).
Oi, oonko tottakin nyt omaisissa,
Mua eikö kammota ja hyljätä,
Mua eikö sadatella, katsotaanko
Mua leppeästi? — Nyt ma kaikki tunnen.
Tää kuninkaani on! Nää Franskan liput!
Mun lippuain en näe vaan — Miss' on se!
En ilman lippua ma tulla tohdi!
Sen mestarini mulle antoi, sen
Mun hänen istuimelleen tuoda täytyy;
Sen näyttää voin, sen uskollisna kannoin.
Kuningas (silmät pois käännettynä).
Häll' lippu antakaat!
(Hänelle kurotetaan lippu. Hän seisoo varsin suorana
lippu kädessä. — Rusottava hohde valaisee taivasta).
Oi, näättekö te, ilman kaarta tuolla?
Nyt taivas kultaporttilonsa avaa.
Siell' enkeleitten seurueessa loistain
Hän poika kallis paarmoillansa seisoo
Ja helmojansa armahana tarjoo.
Kuin minun on? — Mua pilvet nostavat —
Mun haarniskani siipiverhoks' muuttuu.
Pois täältä — pois — maa taantuu — lyhykäinen
On tuska — ijankaikkinen on rauha!
(Lippu lankee hänen kädestänsä, hän uupuu kuolleena sen päälle maata. — Kaikki seisovat pitkän aikaa äänettömässä mielenliikutuksessa. — Kuningas viittaa hiljaa, ja kaikki liput lasketaan hänen päällensä, niin että kokonaan peittävät hänen).
End of Project Gutenberg's Orleans'in neitsyt, by Friedrich von Schiller