ENSIMÄINEN KOHTAUS.
FRANS VON MOOR (mietiskellen huoneessaan).
FRANS. Tämä kestää mielestäni liian kauan. — Tohtori väittää hänen olevan parantumaan päin — vanhan miehen elämä on sentään aivan ikuisuus! — Ja nyt olisi reitti selvänä ja tasaisena, ellei olisi tuota kiusallista sitkeätä lihamöhköä, joka sulkee minulta tien aarteitteni luo kuten maanalainen taikakoira noitasaduissa.
Raukeavatko siis aikeeni maailmanjärjestyksen koneellisten, rautaisten lakien alle? Pitääkö ylväslentoisen henkeni kahliutua aineen etanankulkuun? — Puhaltaisi vain sammuksiin valon, joka ilmankin kituuttaa vain viime öljypisarain turvin — siinä kaikki —. Ja kuitenkaan en itse haluaisi ottaa sitä tekoa omakseni, ihmisten takia. En haluaisi, että hänet surmattaisiin, vaan että luonto lakkaisi toiminnasta. Haluaisin toimia kuin taitava lääkäri, mutta vastakkaisessa tarkoituksessa. — En taittaisi luonnolta tietä väliintulollani, päinvastoin jouduttaisin sen omaa kulkua. Ja voimmehan todella pidentää elämän ehtoja, miksi emme taitaisi lyhentääkin niitä?
Filosofit ja lääkärit opettavat minulle, kuinka yhdenmukaisia hengen liikunnot ja koneiden käynti ovat. Luuvalo-kohtauksia seuraavat aina elimellisten heilahdusten ristiriidat — intohimot ruhjovat elinvoimaa, — raskautettu henki painaa asuntonsa maahan. — No niin, kuka keksisi millä tasoittaa kuolemalle tätä raivaamatonta tietä elämän linnaan? Hävittää ruumista hengen välityksellä? — Ah, ennenkuulumaton teko, — kuka sen panisi toimeen? Verraton teko. — Mieti, Moor! — Se olisi keksintö, joka ansaitsisi sinut keksijäkseen. Onhan myrkynsekoitus koroitettu miltei oikean tieteen arvoon ja kokeilla pakoitettu luonto varmentamaan rajansa, niin että vuosia edeltäpäin lasketaan sydämen lyönnit ja valtimolle sanotaan: "tähän asti, muttei etemmäs!" — Ken ei tässäkin koettaisi siipiään!
Ja miten minun nyt on käytävä juoneen, häiritäkseni tätä sielun ja sen ruumiin suloista, tyyntä sopusointua? Mitkä tunne-alat minun on valittava? Mikä mielenliike on tuhoisin elämän kukoistukselle? — Vihako? Se nälkäinen susi ahmaa liian pian itsensä täyteen. — Suru? Se mato kalvaa liian vitkaan. — Mielipaha? Se tarhakäärme matelee liian laiskasti. — Pelko? Toivo ei salli sen kahlita saalistaan. — Mitä, nämäkö ovat ainoat ihmisen surmat? Näinkö pian kuoleman ase-varasto on tyhjennetty? (Syvissä mietteissä.) — Mitä, hm? Ei! — Haa! (Hypähtäen.) — Kauhu! Mitä ei kauhu mahda? Mitä voi uskonto, järki sen jättiläisen jäistä syleilyä vastaan? — Ja sentään, jospa hän kestäisi tämänkin myrskyn? Jospa? — Oh, tule silloin avukseni, masentumus ja sinä, katumus, helvetillinen kostotar, jäytävä käärme, joka märehtii ravintonsa ja nielee uudelleen oman oksennuksensa; te ikuiset hävittäjät ja myrkyn valmistajat; ja sinä, ulvova itsesyytös, joka hävität oman kotisi ja lyöt haavoja omaan äitiisi. — Ja tekin tulkaa avukseni, itse hyvänsuovat sulottaret, leppoisa menneisyys, ja sinä kukkuraista runsaudensarvea pitävä, kukoistava tulevaisuus, kuvastelkaa hänelle taivaan iloja kuvastimissanne, kun kiitävä jalkanne solahtaa hänen halaavien kättensä välitse. — Niin minä ahdistan juonin ja avoimin hyökkäyksin tätä raihnasta ruumista, kunnes raivotarten lauman vihdoin päättää — epätoivo! Voitto, voitto! — Suunnitelma on valmis — vaikeampi ja taiturillisempi kuin mikään, — luotettava, varma, — sillä (pilkallisesti) ruumiinleikkaajan veitsihän ei löydä haavan naarmuakaan eikä kalvavan myrkyn jälkiä.
(Päättäväisenä.) No hyvä. (Herman astuu sisään.) Ah! Deus ex machina!
Herman!
HERMAN. Palvelukseksenne, nuori herra.
FRANS (ojentaa hänelle kätensä). Sitä et tarjoakaan nyt kiittämättömälle.
HERMAN. Siitä minulla on kokemusta.
FRANS. Ensi tilassa, Herman — ensi tilassa saat vielä enemmän! —
Minulla on sinulle jotakin sanottavaa, Herman.
HERMAN. Kuuntelen tuhansin korvin.
FRANS. Tunnen sinut, sinä olet päättäväinen mies — soturin sydän — uljas ja rohkea. Isäni on sinua kovin loukannut, Herman!
HERMAN. Piru minut periköön, jos sen unohdan!
FRANS. Se kuulostaa miehen puheelta! Kosto sopii miehen sydämelle. Sinä miellytät minua, Herman. Ota tämä kukkaro, Herman! Se olisi kyllä painavampi, jos vaan minä olisin täällä herra!
HERMAN. Sehän on minun ikuinen toivoni, nuori herra, kiitän teitä.
FRANS. Todellakin, Herman, toivoisitko todellakin minun pääsevän isännäksi. — Mutta isälläni on leijonan ydinvoimat ja minä olen nuorempi pojista.
HERMAN. Minä toivon, että te olisitte vanhempi poika ja että isällänne olisi kalvetustautisen tytön voimat.
FRANS. Ah, miten sinua silloin vanhempi poika palkitsisikaan, miten hän nostaisikaan sinut valoon tästä alhaisesta tomusta, joka niin huonosti soveltuu luontoosi ja aateluuteesi! — Silloin sinut, tuollaisena kuin juuri olet, peitettäisiin ylt'yleensä kultaan ja nelivaljakolla ajaa jyristelisit pitkin katuja, — totisesti, sen saisit tehdä! — Mutta unhoitanpa, mitä piti sinulle puhumani — oletko jo unhoittanut neiti von Edelreichin, Herman?
HERMAN. Tuli ja valkeus, miksi sitä minulle muistutatte?
FRANS. Veljeni on pyydystänyt hänet pois sinulta.
HERMAN. Sen hän saa maksaa.
FRANS. Amalia antoi sinulle rukkaset. Luulenpa vallan, että Kaarle heitti sinut rappusia alas.
HERMAN. Sen vuoksi minä sysään hänet helvettiin.
FRANS. Hän sanoi: "käy kuiske, että sinut on tehty hätäpikaa liemen ja paistin välillä, ja ettei isäsi ole koskaan voinut katsoa sinua lyömättä rintaansa ja huokaamatta: 'Herra armahtakoon minua syntistä!'"
HERMAN (hurjasti). Kirous ja kuolema, olkaa vaiti!
FRANS. Hän neuvoi sinua myymään aateliskirjasi huutokaupalla tai paikkauttamaan sillä sukkasi.
HERMAN. Tuhannen perkelettä, minä kynsin silmät hänen päästään!
FRANS. Mitä, sinä kiukustut? Miten voit kiukkuilla hänelle? Mitä pahaa mahdat hänelle? Mitä voi tuollainen rotta leijonalle? Vihasi vain sulostuttaa hänen voittoaan. Sinä et voi muuta kuin purra hampaitasi ja purkaa raivoasi kuivaan leipään.
HERMAN (polkee jalkaa). Minä survon hänet nuuskaksi!
FRANS (taputtaa häntä olalle). Hyi, Herman! Sinähän olet herrasmies. Sinun ei pidä sietää häpeätahraa itsessäsi. Et saa päästää neitiä käsistäsi, et missään nimessä, Herman! Tuhat tulimmaista, minä yrittäisin äärimmäisiä keinoja sinun sijassasi.
HERMAN. En lepää ennenkuin olen saanut sen isän ja sen pojan nurmen alle.
FRANS. Ei niin myrskyisästi, Herman! Tule lähemmä — sinä olet saava
Amalian!
HERMAN. Minun täytyy, vaikka pirulta ottaisin, minun täytyy saada!
FRANS. Sinä olet saava hänet, sanon, ja minun kädestäni. Tule lähemmä, sanon — et ehkä tiedä, että Kaarle on joutunut melkein kuin perinnöttömäksi?
HERMAN (tullen lähemmä). Käsittämätöntä! Ensimäinen sana, minkä siitä kuulen.
FRANS. Kuuntele tyynesti edelleen! Toiste saat siitä seikasta kuulla lisää. — Niin, sanon sinulle: yksitoista kuukautta hän on elänyt suorastaan maanpakolaisena. Mutta ukko katuu jo ennenaikaista askeltaan, jota hän sentään (nauraen) toivoakseni ei itse ole tehnyt. Ja neiti Edelreich saartaa häntä joka päivä tiukasti soimauksineen ja valituksineen. Ennen pitkää hän alkaa etsityttää poikaansa jokaiselta ilmansuunnalta, ja hyvää yötä, Herman, jos hän löytää hänet! Sinä saat hyvin kiltisti pitää päitsistä hänen vaunuhevosiaan, kun hän lähtee Amalian kanssa kirkkoon vihille.
HERMAN. Minä kuristan hänet ristiinnaulitun kuvan juureen!
FRANS. Isä luovuttaa hänelle pian isännyyden ja alkaa elellä rauhassa linnoissaan. Silloin tuolla ylpeällä höyrypäällä on ohjat käsissään, silloin hän nauraa vihamiehiään ja kadehtijoitaan — ja minä, joka aioin tehdä sinusta arvokkaan, suuren miehen, minä itse, Herman, saan niskat kumarassa hänen kynnyksensä edessä —
HERMAN (tuohuksissaan). Ei, niin totta kuin nimeni on Herman, niin ei teille käy! Jos vielä älyn kipinäkään kytee tässä päässä, niin ei teille käy!
FRANS. Estätkö sinä sen? Sinunkin, rakas Herman, hän antaa tuta raippaansa, hän sylkee kasvoihisi, kun kohtaat hänet tiellä, ja onneton olet, jos silloin kohautat olkapäitäsi tai vedät suusi väärään. — Katsos, sillä kannalla ovat kiintymyksesi neitiin, toiveesi, suunnitelmasi.
HERMAN. Sanokaa, mitä minun on tehtävä!
FRANS. Kuule siis, Herman! Jotta näkisit minun ottavan rehellisenä ystävänä sydämelleni sinun kohtalosi — mene, pukeudu salapukuun, tee itsesi aivan tuntemattomaksi, ilmoittaudu ukon puheille, lausu tulevasi suoraan Böömistä, ottaneesi veljeni kanssa osaa Pragin taisteluun, — nähneesi hänen heittävän henkensä sotatantereella.
HERMAN. Uskotaanko minua?
FRANS. Hoho, jätä huoli siitä minulle! Ota tämä käärö. Siinä on selitettynä tarkoin tehtäväsi. Lisäksi asiakirjoja, jotka itse epäilyksenkin saavat uskomaan. — Toimita nyt vain itsesi pois ja huomaamatta! Juokse takaportista pihaan, sieltä puutarhanmuurin yli — jätä minun hoidettavakseni tämän murheellisen ilveilyn ratkaisu!
HERMAN. Ja se tulee olemaan: eläköön uusi herra Fransiskus von Moor!
FRANS (sivelee häntä poskelle). Kuinka ovela olet! — Sillä katsos: tällä keinoin saavutamme kaikki tarkoitukset kerralla ja pian. Amalia luopuu toivostaan häneen. Ukko uskoo poikansa kuolleeksi, ja — hän on raihnas — huojuva rakennus ei tarvitse maanjäristystä sortaakseen soraksi, — hän ei kestä uutista, — silloin minä olen hänen ainoa poikansa, — Amalia on menettänyt tukensa ja on minun tahtoni leikkikaluna, — silloin voit helposti ajatella, — lyhyesti, kaikki menee toiveiden mukaan — mutta sinä et saa peräytyä sanastasi.
HERMAN. Mitä sanotte? (Riemuiten.) Ennen kääntyy kuula takaisin ja syöksyy ampujansa sisuksiin — luottakaa minuun? Antakaa vain minun toimia — Hyvästi!
FRANS (huutaa hänen jälkeensä). Sato on sinun, rakas Herman. — Kun härkä on vetänyt jyväkuorman aittaan, saa se tyytyä heiniin. Sinä saat karjapiian, et suinkaan Amaliaa. (Poistuu.)