Rosvot: Viisinäytöksinen näytelmä

by Friedrich Schiller

TOINEN KOHTAUS.

Vanhan Moorin makuuhuone.
VANHA MOOR nukkuu nojatuolissa. AMALIA.

AMALIA (hiipien hiljaa luo). Hiljaa, hiljaa, hän nukkuu! (Asettautuu nukkujan eteen.) Kuinka kaunis, kuinka kunnianarvoisa! Kunnianarvoisa, kuten pyhimykset kuvissa, — ei, en voi sinulle olla suuttunut! Valkohapsi, en voi sinulle olla suuttunut! Nuku hyvin, herää iloisena, minä tahdon mennä yksin kärsimään.

V. MOOR (uneksien). Poikani, poikani! Poikani!

AMALIA (tarttuu, hänen käteensä). Kuule, kuule! Hän uneksii pojastaan.

V. MOOR. Oletko siinä, oletko todella? Ah, kuinka näytät niin kurjalta!
Älä katso minua noin murheisesti! Minä olen kyllin kurja.

AMALIA (herättää hänet nopeasti). Nouskaa, rakas vanhus! Te vain uneksitte. Herätkää!

V. MOOR (puolihereillä). Hän ei ollut täällä? Enkö pudistanut hänen käsiään? Ilkiö Frans, riistätkö hänet pois unistanikin?

AMALIA. Huomaatko, Amalia?

V. MOOR (elostuu). Missä hän on? Missä? Missä minä olen? Sinäkö siinä,
Amalia?

AMALIA. Miten voitte? Nukuitte virkistävän unen.

V. MOOR. Näin unta pojastani. Miksi en uneksi edelleen? Ehkä olisin saanut anteeksiannon hänen suustaan.

AMALIA. Enkelit eivät kanna vihaa — hän antaa teille anteeksi. (Tarttuu surumielisesti häntä käteen.) Kaarleni isä, minä annan teille anteeksi!

V. MOOR. Ei, tyttäreni, tuo kasvojesi kalmanväri tuomitsee isän.
Tyttö-polo! Minä hävitin sinulta nuoruutesi ilon — oi, älä kiroa minua!

AMALIA (suutelee hellästi hänen kättään). Teitä?

V. MOOR. Tunnetko tämän kuvan, tyttäreni?

AMALIA. Kaarlen!

V. MOOR. Tämännäköinen hän oli kuudennellatoista ikävuodellaan. Nyt hän on erilainen —. Oh, sisälläni polttaa — tämä lempeys on kaunaa, tämä hymyily epätoivoa —. Eikö totta, Amalia, sinähän maalasit hänet syntymäpäivänään jasmiinimajassa? — Oi tyttäreni, teidän rakkautenne teki minut niin onnelliseksi!

AMALIA (katse yhä kuvassa). Ei, ei, hän se ei ole! Jumalan nimessä, hän ei ole Kaarle —. Täällä, täällä (osoittaen sydäntään ja otsaansa) niin ehyt, niin erilainen. Kömpelö väri ei riitä kuvastelemaan sitä ylevää henkeä, joka loisti hänen hehkuvasta silmästään. Pois tämä! Tämä on kovin inhimillistä! Minä olin tuhrija.

V. MOOR. Tämä hellä ja lämmittävä katse — jos hän olisi ollut vuoteeni ääressä, niin minä olisin pelastunut elämään kuolemankin käsistä. En koskaan, koskaan olisi kuollut!

AMALIA. Ette koskaan, koskaan olisi kuollut? Se olisi ollut kuin hyppäys yhdestä ajatuksesta toiseen ja kauniimpaan — tämä katse olisi valaissut teille tietä haudan yli. Tämä katse olisi kantanut teitä yläpuolelle tähtien!

V. MOOR. Se on raskasta, se on murheellista! Minä kuolen, ja poikani Kaarle ei ole täällä — minut kannetaan hautaan, mutta hän ei itke hautani partaalla. Kuinka suloista on, kun oman pojan rukous tuudittaa kuolon uneen — se on kehtolaulua.

AMALIA (haaveellisesti). Niin suloista, taivaallisen suloista on, kun rakastetun laulu tuudittaa kuolon uneen, — ehkä haudassakin näkee edelleen unta, — pitkää, ikuista, loputonta unta Kaarlesta, kunnes ylösnousemuksen kellot kajahtavat. (Hypähtää ihastuneena.) Ja tästä aikain ikuisesti hänen syleilyssään. (Äänettömyys. Hän menee pianon luo ja soittaa.)

"Lähdet, Hektor, — vaan jos kuolemaasi? Monta miestä Akilles jo kaasi jälkimainehiksi Patrokloon. Kuka ohjaa poikas peitsenkäyttöön, kuka jumalien tahdon täyttöön, jos sä kohta vaivut Kokythoon?"

V. MOOR. Kaunis laulu, tyttäreni. Sitä saat soittaa minulle vielä ennen kuolemaani.

AMALIA. Se on Andromaken ja Hektorin hyvästijättö — Kaarle ja minä lauloimme sitä usein yhdessä luutun säestyksellä. (Soittaa edelleen.)

"Kallehin, tuo tuimin peitsistäni, verileikkiin tie on edessäni! Minuun vain voi luottaa Ilion. Poikani mä jätän jumalille! Kaatua voin voitontanterille, tapaat taas mun teill' Elysion."

DANIEL (tulee). Ulkona odottaa teitä eräs mies. Hän pyytää päästä puheillenne, hänellä olisi teille tärkeä sanoma.

V. MOOR. Koko maailmassa on minulle vain yksi asia tärkeä, sinä tiedät sen, Amalia. — Onko se joku apuani tarvitseva onneton? Hänen ei pidä lähtemän täältä huokaus huulilla.

AMALIA. Jos se on kerjuri, tulkoon hän oitis tänne. (DANIEL pois).

V. MOOR. Amalia, Amalia! Säästä minua!

AMALIA (jatkaa soittoaan).

"Koht' on majas mulle mykkä hauta, ruostuin siellä suree kirkas rauta. Lahoo Priamoksen sukupuu. Koht' on Manan virta vuoteenasi, itku ikiyön sun armahasi, — Lethessä sun lempes unhoittuu.

"Kaipuuni ehk' yöhön tummaan nukkuu, aatokseni kaikki Letheen hukkuu, lempeni vain ei. Kuules, aletaan jo verityötä, — murheetta mun kupeheni vyötä! Letheen lempeni mun kuole ei."

FRANS. HERMAN salapukuisena. DANIEL.

FRANS. Tässä se mies on. Kauheita uutisia hän sanoo olevan odotettavananne. Voitteko kuulla niitä?

V. MOOR. Tiedän vain yhden. Tule tänne, ystäväni, äläkä sääli minua!
Tarjotkaa hänelle lasi viiniä.

HERMAN (vieraalla äänellä). Armollinen herra, älkää laskeko minun miespolon syykseni sitä, että lävistän sydämenne vastoin tahtoani. Olen vieras tässä maassa, mutta teidät tunsin aivan hyvin, te olette Kaarle von Moorin isä.

V. MOOR. Mistä sen tiedät —?

HERMAN. Tunsin poikanne —.

AMALIA (hypähtäen). Hän elää, elää? Sinä tunnet hänet? Missä hän on, missä, missä? (Aikoo juosta pois.)

V. MOOR. Tiedät jotakin pojastani?

HERMAN. Hän opiskeli Leipzigissä. Sieltä hän kuljeksi pois, en tiedä kuinka kauas. Hän kierteli ympäri Saksanmaata ja, kuten hän minulle sanoi, pää paljaana, avojaloin, ja kerjäsi leipänsä ovien edessä. Viisi kuukautta sen jälkeen puhkesi uudelleen surkea sota Preussin ja Itävallan välille, ja kun hänellä ei elämässä ollut mitään toivoa enää, niin Fredrikin voitokkaan rummun kaiku veti hänet Böömiin. Sallikaa minun, sanoi hän suurelle Schwerinille, kuolla sankarien vuoteeseen; minulla ei ole enää isää! —

V. MOOR. Älä katso minuun, Amalia!

HERMAN. Hänelle annettiin lippu. Hän riensi mukana preussilaisten voittomarssissa. Satuimme joutumaan saman teltan asujamiksi. Hän puhui paljon vanhasta isästään ja paremmista menneistä päivistään, — ja rauenneista toiveista. Meidän silmiimme kihosivat kyynelet.

V. MOOR (peittää kasvonsa päänaluseen). Vaiti, oh vaiti!

HERMAN. Kahdeksan päivää sen jälkeen oli Pragin tuima ottelu — voin sanoa Teille, että poikanne kunnostautui urhon tavoin. Hän teki ihmeitä armeijan nähden. Viiden rykmentin täytyi vaihtua hänen vierellään, hän jäi paikalleen. Tulikuulia putoili oikealle ja vasemmalle, poikanne ei väistynyt. Kuula ruhjoi häneltä oikean käden, poikanne otti lipun vasempaan ja seisoi yhä —.

AMALIA (ihastuksissaan). Hektor, Hektor, kuulitteko, hän ei väistynyt —!

HERMAN. Tapasin hänet taisteluiltana kuulatuiskun sortamana. Vasen käsi oli verisuihkun tukkeena, oikean hän oli haudannut maahan. 'Veli', huusi hän vastaani, 'rivien läpi kävi kohina, että kenraali on kaatunut hetki sitten —'. 'Hän on kaatunut', sanoin minä, 'ja sinä?' — 'Kunnon sotilas', huusi hän päästäen vasemman kätensä, 'seuratkoon kenraaliaan, kuten minä!' Kohta sen jälkeen puhalsi hän voimakkaan sielunsa sankarin matkaan.

FRANS (käy hurjana Hermania kohti). Surma sinun kirotun kielesi lukitkoon! Oletko tullut tänne antamaan surmaniskun isällemme? — Isä! Amalia! Isä?

HERMAN. Se oli kuolevan toverini viimeinen tahto. 'Ota tämä miekka', korisi hän, 'ja jätä se vanhalle isälleni, hänen poikansa veri punaa sitä, hän on kostettu, hän iloitkoon. Sano hänelle, että hänen kirouksensa hääti minut sotaan ja kuolemaan, minä olin joutunut epätoivoon!' Hänen viimeinen huokauksensa oli Amalia.

AMALIA (kuin kuolonunesta havahtuen). Hänen viimeinen huokauksensa —
Amalia!

V. MOOR (kauheasti huutaen, tukkaansa raastaen). Minun kiroukseni häätänyt hänet kuolemaan! Epätoivoon joutunut!

FRANS (kierrellen ympäri huonetta). Oh, mitä olette tehnyt, isä? Rakas
Kaarle, veljeni!

HERMAN. Tässä on miekka ja tässä on myös eräs muotokuva, jonka hän samalla kertaa veti povestaan. Se on tämän neidin näköinen hiuskarvalleen. 'Tämä on tuleva veljelleni Fransille', sanoi hän, — en tiedä, mitä hän sillä tarkoitti.

FRANS (kuin hämmästyneenä). Minulle? Amalian kuva? Minulle, Kaarle,
Amalia, minulleko?

AMALIA (käyden kiivasti Hermania kohti). Halpa, lahjottu petturi!
(Tarttuu häneen tiukasti.)

HERMAN. Se en ole, armollinen neiti! Katsokaa itse, eikö se ole teidän kuvanne —. Olette kai itse antanut sen hänelle.

FRANS. Herran nimessä, Amalia, sinun kuvasi! Todellakin sinun!

AMALIA (antaa hänelle kuvan takaisin). Minun, minun! Oi taivas!

V. MOOR (huutaen, pusertaen kasvojaan). Voi, voi! Kiroukseni häätänyt hänet kuolemaan! Epätoivoon joutunut!

FRANS. Ja hän ajatteli minua ankarana erohetkenään, minua! Enkelisielu — kun jo kuoleman musta lippu häilyi hänen yllään — minua!

V. MOOR (hervottomasti). Kiroukseni häätänyt hänet kuolemaan, poikani epätoivoon joutunut!

HERMAN. Tätä murhetta en kestä. Voikaa hyvin, vanha herra! (Hiljaa Fransille.) Miksi olettekin tämän tehnyt, nuori herra? (Lähtee nopeasti.)

AMALIA (hypähtäen ylös, hänen jälkeensä). Jää, jää! Mitkä olivat hänen viime sanansa?

HERMAN (ulkoa). Hänen viime huokauksensa oli Amalia. (Pois.)

AMALIA. Hänen viime huokauksensa oli Amalia! — Ei, et ole petturi! Se on siis totta — totta: hän on kuollut — kuollut! — (Horjuen edestakaisin, kunnes kaatuu.) Kuollut — Kaarle on kuollut!

FRANS. Mitä näen? Mitä on tähän miekkaan kirjoitettuna? Verikirjaimin
— Amalia!

AMALIA. Hänen kädellään?

FRANS. Näenkö totta vai unta? Katsos tätä verikirjoitusta: Frans, älä jätä Amaliaani! Katsos, katsos! Ja toisella puolen: Amalia, valasi mursi kaikkivaltias kuolema! — Näetkö nyt, näetkö nyt? Hän kirjoitti sen jäykistyvällä kädellä, kirjoitti sen lämpimällä sydänverellään, kirjoitti sen juhlallisen iäisyyden kynnyksellä! Hänen pakeneva henkensä viipyi vielä liittääkseen yhteen Fransin ja Amalian.

AMALIA. Vanhurskas Jumala, se on hänen käsialaansa! — Hän ei ole minua koskaan rakastanut! (Poistuu nopeasti.)

FRANS (polkien jalkaansa). Kirottua! Tuo jäykkäniska tekee tyhjäksi kaiken taitoni.

V. MOOR. Oh, oh, älä jätä minua, tyttäreni! — Frans, Frans, anna minulle takaisin poikani!

FRANS. Kuka se hänet kirosi? Kuka se hääti poikansa sotaan ja kuolemaan ja epätoivoon? — Oi, hän oli enkeli, taivaan aarre! Kirottu hänen pyövelinsä! Kirottu, kirottu te itse! —

V. MOOR (lyö nyrkillään rintaansa ja otsaansa). Hän oli enkeli, taivaan aarre! Kirous, kuolema ja kirous minulle itselleni! Minä olen suuren poikansa surmannut isä. Minua hän rakasti kuolemaan saakka! Kostaakseen minut hän syöksyi sotaan ja kuolemaan! Hirviö, hirviö! (Raastaa itseään.)

FRANS. Hän on poissa, mitä auttavat myöhäiset voivotukset. (Pilkallisesti nauraen.) On helpompaa surmata kuin tehdä eläväksi. Ette saa häntä koskaan takaisin haudastaan.

V. MOOR. En koskaan, koskaan takaisin haudasta! Poissa, iäksi menetetty! — Ja sinä houkutit kirouksen minun sydämestäni — sinä — sinä —. Poikani minulle takaisin!

FRANS. Älkää ärsyttäkö vihaani! Minä jätän teidät yksin kuolemaan!

V. MOOR. Rietas olento! Hae minulle takaisin poikani! (Ryntää nojatuolista, aikoo tarttua kurkkuun Fransia, joka työntää hänet takaisin.)

FRANS. Raukeat luut! Tohditteko —. Kuolkaa epätoivoonne! (Poistuu.)

V. MOOR. Tuhat kirousta jyrisee jälkeesi! Olet varastanut poikani minun sylistäni. (Heittelehtien epätoivoissaan edestakaisin nojatuolissa.) Oh, oh, kitua epätoivossa, mutta saamatta kuolla! — He pakenevat, hylkäävät minut kuolemassa — hyvät enkelini pakenevat minua, kaikki pyhimykset väistyvät kolkon murhaajan luota. — Oh, oh! Eikö kukaan tahdo kannattaa päätäni, eikö kukaan vapauttaa tuskissaan taistelevaa sielua? Ei yhtään poikaa, ei yhtään tytärtä, ei yhtään ystävää! — Ei ainoakaan ihmisistä tahdo, — yksin, hyljättynä — Oh, oh! Kitua epätoivossa, mutta saamatta kuolla!

AMALIA itkettynein silmin.

V. MOOR. Amalia, taivaan lähettiläs! Tuletko vapauttamaan minun sieluani?

AMALIA (lempeämmin). Olette menettänyt ihanan pojan.

V. MOOR. Surmannut, aioit sanoa. Tätä todistusta kantaen astun Jumalan tuomioistuimen eteen.

AMALIA. Ei niin, onneton vanhus! Taivaallinen isä riisti hänet luokseen. Olisimme olleet liian onnellisia tässä maailmassa. — Tuolla, tuolla ylhäällä aurinkojen takana me näemme hänet jälleen.

V. MOOR. Jälleennäkeminen — oh, läpi sieluni käy viiltävä miekka — kun tapaan hänet pyhänä pyhien joukossa. Itse taivaassa minua tulee ahdistamaan helvetin kauhu, Ikuisen kasvojen edessä kalvamaan muisto: minä surmasin poikani!

AMALIA. Oi, hymyllään hän karkoittaa sielustanne tuskaisen muiston! Olkaahan iloinen, rakas isä, minäkin olen niin kokonaan iloinen. Eikö hän ole jo seraafinharpullaan kaiuttanut taivaallisille kuulijoille kuultavaksi Amalian nimeä, ja taivaalliset kuulijat toistivat sitä hiljaa? Hänen viime huokauksensahan oli Amalia! Eikö hänen ensimäinen riemunsa tule olemaan Amalia?

V. MOOR. Taivaan lohdutus virtaa huuliltasi! Hän tulee hymyilemään minulle, sanot? Antamaan anteeksi? Kaarleni rakastettu, sinun täytyy jäädä luokseni, kun minä kuolen.

AMALIA. Kuolema on lentoa hänen syliinsä. Onnellinen te, teitä täytyy kadehtia. Miksi minun luuni eivät ole jo hauraat, miksi hapseni eivät jo harmaat? Voi nuoruuden voimia! Tervetullut, sinä ytimetön vanhuus, joka olet likempänä taivasta ja Kaarleani!

FRANS (astuu esiin).

V. MOOR. Tule tänne, poikani! Anna anteeksi minulle, jos olen ennen ollut liian ankara sinua kohtaan! Minä annan sinulle kaikki anteeksi. Heittäisin niin mielelläni henkeni rauhassa.

FRANS. Ettekö ole kyllin itkenyt poikaanne? Mikäli minä näen, on teillä vain yksi poika.

V. MOOR. Jaakobilla oli kaksitoista poikaa, mutta Joosefinsa tähden hän itki verikyyneliä.

FRANS. Hm!

V. MOOR. Nouda Raamattu, tyttäreni, ja lue minulle Jaakobin ja Joosefin tarina. Se on aina liikuttanut minua, silloinkin kun en vielä ole ollut Jaakob.

AMALIA. Mitä luen siitä? (Ottaa Raamatun ja selailee.)

V. MOOR. Lue minulle yksinäisen miehen murheesta, kun hän ei enää huomannut häntä lastensa joukossa — ja turhaan odotti häntä yhdentoista poikansa keskellä — ja lue hänen valituksensa, kun hän kuuli, että hänen Joosefinsa oli otettu häneltä iäksi —.

AMALIA (lukee). "Niin he ottivat Joosefin hameen, ja tappoivat kauriin ja tahrasivat hameen vereen. Sitten he lähettivät sen pitkän hameen kotiin isän luo ja sanoivat: tämän me löysimme; tunnustele, onko se poikasi hame vai ei?" (Frans poistuu äkisti.) "Ja hän tunsi sen ja sanoi: tämä on minun poikani hame, paha peto on hänen syönyt; Joosef on raadeltu kuoliaaksi!"

V. MOOR (vaipuu päänaluselle). Paha peto on hänen syönyt!

AMALIA (lukee edelleen). "Ja Jaakob repäisi vaatteensa, ja kääri itsensä säkkikankaaseen, ja murehti poikaansa kauan aikaa. Ja kaikki hänen poikansa ja tyttärensä nousivat häntä lohduttamaan; mutta ei hän tahtonut antaa itseään lohduttaa, vaan sanoi: minä menen murehtien alas poikani tykö hautaan."

V. MOOR. Lakkaa, lakkaa! Minulla on kova tuska.

AMALIA (hypähtää ylös, pudottaa kirjan). Auta, taivas! Mitä se on?

V. MOOR. Se on kuolema! Mustana — maailma — silmissäni, — pyydän — kutsu pastori — antamaan minulle — ehtoollista —. Missä on — poikani Frans?

AMALIA. Hän on paennut! Jumala meitä armahtakoon!

V. MOOR. Paennut — paennut kuolinvuoteeni äärestä? — — Ja kaikki tämä — kaikki — kahdesta toivorikkaasta lapsesta —. Sinä — annoit ne — sinä otit ne — nimesi olkoon —.

AMALIA (äkkiä huudahtaen). Kuollut! Kokonaan kuollut! (Pois epätoivoisena.)

FRANS (syöksähtää riemuisena sisään). Kuollut, huutavat, kuollut! Nyt minä olen herra. Koko linna parkuu: Kuollut! — Mutta jospa hän vain nukkuu! — Se on sentään, ah, se on sentään uni, missä ei koskaan kuulu "hyvää huomenta" — uni ja kuolema ovat vain kaksoisia. Vaihtakaamme joskus nimet! Hyvä, tervetullut uni! Sanokaamme sinua kuolemaksi! (Sulkee vainajan silmät.) Kuka tulee nyt ja uskaltaa haastaa minut lain eteen, tai sanoa minulle päin kasvoja: sinä olet konna! Pois siis tämä hempeyden ja hyveen tukala naamio. Nyt tulette näkemään Fransin sellaisena, kuin hän on, näkemään ja kauhistumaan. Isäni sokeroi vaatimuksensa, muodosti alueensa perhepiiriksi, istui rakkaasti hymyillen portilla ja tervehti heitä veljinään ja lapsinaan. Minun kulmakarvani vaaruvat kuin ukkospilvi yllänne, valtiasnimeni leijuu kuin uhkaava pyrstötähti näiden vuorten yllä, otsani on ilmapuntarinne! Hän hiveli ja siveli niskaa, joka jäykistyi hänen tahtoaan vastaan. Hiveleminen ja siveleminen ei ole minun asiani. Minä isken hammaslaitaiset kannukset kylkiinne syvälle ja koetan rautaruoskan tehoa. — Minun alueellani on päästävä niin pitkälle, että perunat ja laiha olut tulevat juhlatarjokkeiksi; ja onneton se, joka astuu eteeni verevin, täyteläisin poskin! Köyhyyden ja orjanpelon kelmeys on minun tunnusvärini; siihen palvelijanpukuun minä puen teidät! (Poistuu.)