KOLMAS KOHTAUS.
Böömin metsät.
SPIEGELBERG, RAZMANN, joukko rosvoja.
RAZMANN. Sinäkö siinä, sinäkö todella? No annas kun puserran sinut puuroksi, rakas Moritz-veikko. Tervetuloa Böömin metsiin! Oletpa kasvanut ja vahvennut. Sata sarvipäätä! Tuotpa rekryyttejäkin koko katraan, kunnon värvääjä!
SPIEGELBERG. Eikö niin, veli, eikö niin? Ja aimo poikia vielä ovatkin! Et usko, että Jumalan ilmeinen siunaus on kanssani: olin köyhä, nälkäinen hylky, ilman muuta omaisuutta kuin tämä sauva, kun kuljin Jordanin yli, ja nyt meitä on kahdeksankahdeksatta, enimmäkseen haaksirikkoisia kamasaksoja, poispotkittuja maistereita ja kirjureita schwaabilaisista maakunnista. Siinäpä on sinulla miekkosia, veli, kauniita poikia, sanon sen, jotka varastelevat toisiltaan napit housuista ja ovat toisiltaan turvassa vain ladattu pyssy vierellään ja voivat hyvin, ja nauttivat neljänkymmenen penikulman alalla sellaista mainetta, ettei uskoisi. Etpä tapaa sanomalehteä, missä et näkisi artikkelia Spiegelberg-ketusta — sen takia yksinomaan minä niitä pidänkin. Kiireestä kantapäähän ne ovat esittäneet minut, vetäneet minut aivan silmäisi eteen — eivät ole unhoittaneet takkini nappejakaan merkitä. Mutta nenästä me niitä narreja vedämme että sääliksi pakkaa. Meninpä tuonaan kirjapainoon, ilmoitan nähneeni sen mainion Spiegelbergin, ja sanelen muutamalle siellä istuvalle töhertäjälle ilmielävän muotokuvan eräästä sikäläisestä matotohtorista; ryhdytään asiaan, miekkonen vangitaan, häntä tutkitaan lujasti, ja tyhmyydessään ja pelossaan hän tunnustaa, — kuules, piru vie! — tunnustaa olevansa Spiegelberg —. Tuhat tulimmaista! Olin juuri lähdössä maistraattiin antamaan ilmi itseni, jottei tuo kanalja minun nimeäni siten pilaisi — kolmen kuukauden kuluttua hän killui maan ja taivaan välillä. Pitipä minun työntää nenääni aika annos tupakkaa kulkiessani sitten hirsipuun ohi ja nähdessäni Spiegelbergin sijaisen komeilevan siinä kaikessa kunniassaan — ja sillä välin kun Spiegelberg killuu, hiipii Spiegelberg hyvin hiljaa ansasta ja näyttää takaapäin rikkiviisaalle oikeudelle aasinkorvia, niin että sääliksi käy.
RAZMANN (nauraa). No sinä olet yhä entisesi lainen.
SPIEGELBERG. Olen kyllä, kuten näet, sekä sielulta että ruumiilta. Houkka, eräs pila minun vielä täytyy kertoa sinulle, minkä tuonaan panin toimeen Cecilian luostarissa. Iltahämärissä kuljeksiessani tapaan luostarin, ja kun sinä päivänä en ole sattunut ampumaan laukaustakaan — tiedäthän, että vihaan 'diem perdidi' kuolemaan saakka —, niin oli yön kunniaksi toimitettava vielä kepponen, vaikka itse pirulta korvat siepattava! Pysymme alallamme myöhään yöhön. On hiirenhiljaista. Valot sammuvat. Arvelemme nunnien jo päässeen patjoilleen. Otan mukaani toverini Grimmin, käsken muiden vartoa portin luona, kunnes kuulevat pillini äänen — sieppaan kiinni luostarinvahdin, otan häneltä avaimet, hiivin piikain makuuhuoneeseen, haalin heidän vaatteensa kokoon, — ja mytty ulos portille. Kuljemme edelleen kammiosta kammioon, puhallamme sisarelta toisensa jälkeen vaatteet, viimeksi abbedissaltakin. — Sitten minä vihellän, ja mieheni alkavat ulkona rynnistää ja rymytä kuin tulisi viimeinen päivä — ja oikopäätä petomaisesti ulvoen sisarten kammioihin. — Hahaha — olisipa sinun sietänyt nähdä sitä hoppua, millä nuo elikko-parat pimeässä hapuilivat hameitaan ja miten he tekivät surkeita eleitä, olivat kuin pirulta riivatut, ja me sillä välin heidän kimpussaan kuin ampiaiset, ja miten he hädissään kääriysivät lakanoihin tai piilivät kuin kissat uuniin, toiset taas sydäntuskassaan priiskoittivat huoneen niin että siinä olisi sopinut opetella uintia. Entä sitä parkunaa ja vaikerrusta, — ja lopulta itse vanha hyrrä, abbedissa, puettuna kuin Eeva ennen lankeemusta — tiedäthän, veikko, ettei minulle koko taivaankannen alla ole mitään niin mieltä etovia olioita kuin hämähäkki ja vanha akka, ja kuvittelehan nyt tuollainen mustanruskea, hyllyvä, siivoton rääsy hyppäämässä edessäni ja manaamassa minua neitseellisen siveytensä kautta. — Piru vie, olin jo aikeessa kyynärpäälläni töytäistä sekaisin hänen suolistonsa — lyhyt päätös: joko luostarin aarteet, hopeat ja kirkkaat kultarahat käsiimme, tai — mieheni ymmärsivät minut jo —. Sanonpa sinulle: haalin luostarista saalista toista tuhatta taaleria arvoltaan, — lisäksi tuli tuon kepposen ilo, — ja mieheni jättivät jälkeensä heille muiston, jota he saavat yhdeksisen kuukautta kannella mukanaan.
RAZMANN (polkee jalkaa). Lempoko minut piti sieltä poissa!
SPIEGELBERG. Kas niin, sanopas, eikö se olekin riihatonta elämää? Ja siinä vasta pysyy reippaana ja voimissaan, ja ruho on vielä koossa ja paisuu päivä päivältä kuin rovastin vatsa. En tiedä, kai minussa on jotakin magneettista, joka vetää kaikki hulttiot Luojan luomakunnasta luokseni kuin teräksen ja raudan.
RAZMANN. Kaunis magneetti olet! Mutta hitosti haluaisin tietää, mitä taikuutta sinä käytät —.
SPIEGELBERG. Taikuutta? Se ei ole tarpeen. Päätä pitää olla. Eräs vissi asiallinen tunnus, jota tosin ohraleipä ei tuo mukanaan — sillä katsos, minun on tapani aina sanoa: säädyllisen miehen rakentaa vaikka pajunoksasta, mutta veijariin on tarvis puuroa. Siihen lisäksi tulee oma omituinen kansallisnerouskin, jonkunlainen, niin sanoakseni veijari-ilmasto, ja siksi minä neuvon sinua matkustamaan Graubündeniin, se on nykyään konnain Ateena.
RAZMANN. Veikko, minulle on yleensä kehuttu koko Italiaa.
SPIEGELBERG. No niin, eihän keltään saa evätä etujaan, kyllä Italiakin voi tuoda esiin miehiä, ja jos Saksa edistyy kuten se on hyvässä alussa ja äänestää Raamatun kokonaan rajainsa ulkopuolelle, niinkuin voimme kauniisti uskoa, niin voi Saksastakin ajanpitkään tulla jotakin hyvää. — Mutta yleensä, se minun on sanottava, ei ilmastostakaan riipu erikoisen paljon, nero kasvaa missä tahansa, ja mitä muuhun tulee, veikko — eihän metsäomenasta, kuten tiedät, tule paratiisissakaan ikinä millään yrityksellä ananasta. — Mutta jatkaakseni, — mihin jäinkään?
RAZMANN. Neuvokkuuteen.
SPIEGELBERG. Aivan niin — neuvokkuuteen. Kun siis saavut kaupunkiin, niin ota ensiksi kerjäläisvoudeilta, poliisilta ja vanginvartijoilta selkoa, kutka ahkerimmin tekevät heille sen kunnian, että etsivät heidän hoivaansa, ja ne henkilöt sinä etsit käsiisi — sitten sinä pesiydyt kahviloihin, porttoloihin, ravintoloihin, vainuat, urkit, kuka ylimmin on äänessä halpamaisesta ajasta, viidestä prosentista, poliisin toimeenpanemien parannusten tuhoavasta rutosta, kuka enin morkkaa hallitusta tai intoilee naamataulu-tiedettä vastaan j.m.s. Veikko, siltä tasolta on alettava! Rehellisyys horjuu kuin ontto hammas, kajoahan siihen vain hammaspihdeillä — tai paremmin ja lyhemmin: menet ja heität avoimelle kadulle täyden kukkaron, lymyät jonnekin ja katsot tarkoin, kuka sen nostaa maasta — hetken perästä lennätät hänen jälkeensä, etsit, parut ja kysyt noin vain sivumennen: 'Onkohan herra sattunut löytämään rahakukkaroa?' Jos hän myöntää — no, piru sen on nähnyt silloin; mutta jos hän kieltää: 'Anteeksi, herra, — en minä ole nähnyt — valitan!' (Hypähtää.) Veikko, voitto, veikko! Sammuta lyhtysi, ovela Diogenes! Olet tavannut oikean miehen.
RAZMANN. Oletpa täysoppinut ammatissasi.
SPIEGELBERG. Jumaliste — olisinko itse sitä koskaan epäillyt. — No kun sinulla siten on mies haavissasi, täytyy sinun myös ovelasti käydä käsiksi häneen nostaaksesi hänet ylös! — Katsos, poikani, minä suoritin sen näin: Kohta kun olin jäljillä, tartuin ehdokkaaseeni kuin takkiainen, ryyppäsin veljenmaljat hänen kanssaan — ja notabene, laskut on sinun suoritettava, — siihen kyllä liukenee sievoinen summa, mutta siitä sinä viisi. — Sinä käyt etemmä, viet hänet pelipaikkoihin ja irstaisiin seuroihin, kiedot hänet tappeluihin ja konnankujeisiin, kunnes häneltä on kuivunut väki ja voima, kukkaro ja kunnia ja omatunto, sillä kiertelemättä minun täytyy sinulle sanoa, ettet toimita mitään, ellet saa ruumista ja sielua turmelluksi. — Usko minua, veikko: varmasta kokemuksesta olen viisikinkymmentä kertaa tehnyt sen johtopäätöksen, että kun rehellinen mies on kerran ajettu ulos pesästään, niin on piru siellä pian herrana. Silloin askel on niin helppo, — oo, yhtä helppo kuin hyppäys portosta nunnaksi. — Kuules, mikä paukku se oli?
RAZMANN. Ukkonen, jatka pois.
SPIEGELBERG. On vielä lyhempi, parempi tie: rosvoa valitultasi talo ja tavara, niin ettei hänelle jää paitaa selkään, sitten hän taipuu sinuun itsestään —. Kyllä se jutku osataan, veikko — kysyhän tuoltakin vaskinaamalta tuolla. Lempo soi! sen minä näppärästi sain ansaani. Minä houkuttelin häntä neljälläkymmenellä dukaatilla, jotka hänen piti saaman, jos hän otti painaakseen minulle vahaan herransa avaimet — ajattelehan! se pöllö tekee sen, tuo avaimet minulle, piru vie, ja pyytää rahat —. 'Monsieur', sanoin minä, 'kuulkaas: nyt minä vien oikopäätä nämä avaimet poliisimestarille ja hankin teille vapaan asuinpaikan hirressä!' — Tuhat tulimmaista! olisitpa nähnyt, miten miekkonen silloin räväytti silmänsä auki ja alkoi pyristellä kuin märkä villakoira — —. 'Taivaan tähden, ymmärtäkäähän toki, herra! Minä tahdon — tahdon —'. 'Mitä tahdotte? Tahdotteko nyt oitis panna tupen heilumaan ja lähteä kanssani pirun luo?' — 'Oh, mielelläni, sydämen ilolla!' — Hahaha, velipaha, läskillä saa hiiret loukkuun — Eikö sille sovi jo nauraa, Razmann! Hahahaa!
RAZMANN. Sopii, sopiipa kyllä, se täytyy myöntää. Kirjoitanpa tämän opetuksen kultakirjaimin aivojeni tauluun. Saatana näkyy tuntevan miehensä, kun teki sinusta välittäjänsä.
SPIEGELBERG. Eikö niin, veli? Ja kun minä tuon hänelle kymmenen miestä, niin saanen kai itse käydä vapaana — antaahan jokainen kirjankustantajakin asiamiehelleen kymmenennen kappaleen palkkioksi, miksi sitten piru olisi niin juutalaisittain? — Razmann, täällä hajahtaa ruudilta —.
RAZMANN. Helkkarissa, minunkin nenääni se on jo kauan kärynnyt. — Ollaan varuillamme, täälläpäin on jotakin tekeillä. — Niin niin, sanon sinulle, Moritz, olet päälliköllemme rekryytteinesi tervetullut — hänkin on saalistanut jo kelpo poikia.
SPIEGELBERG. Mutta nämä, minun mieheni — heh —!
RAZMANN. No jaa, kai niillä lie liukkaat näpit, — mutta vakuutan sinulle, että päällikkömme maine on jo vietellyt rehellisiäkin miehiä.
SPIEGELBERG. Sepä olisi hullusti!
RAZMANN. Leikki pois! Ja he eivät häpeile palvella hänen käskiessään. Hän ei murhaa ryöstääkseen, kuten me — rahasta hän ei enää näytä välittävän, kun hänellä on sitä kylliksi, lahjoittaapa hän orvoille hyvin ansaitsemansa kolmanneksen saaliista tai toimittaa sillä köyhiä, lahjakkaita nuorukaisia opin tielle. Mutta jos hän pääsee kuppaamaan jotakin maalaisjunkkaria, joka nylkee alustalaisiaan kuin nautaa, tai jouduttamaan vasaramarkkinoille jotakin kultahetaleista konnaa, joka vääntää kieroon lain pykälät ja peittää hopealla oikeuden silmät, tai muuta senkaltaista roskaherrasväkeä — auta armias! silloin hän on elementissään ja touhuaa tuohuksissaan, niinkuin hänen jokaisessa hiussuonessaan asuisi raivotar.
SPIEGELBERG. Hm, hm!
RAZMANN. Tuonaan kuulimme kapakassa, että sitä tietä piti matkustaa erään rikkaan Regensburgin kreivin, joka oli asianajajansa jutkujen avulla voittanut muutaman miljoonajutun. Päällikkö istui juuri aterialla. — 'Kuinka monta meitä on?' kysyi hän minulta, nopeasti nousten. Näin hänen purevan alahuulensa hammasten väliin, kuten hän tekee vain kiihkeimmillään ollessaan. — 'Vain viisi', vastasin. — 'Siinä on kylliksi', sanoi hän, heitti emännälle rahat pöytään, jätti tilaamansa viinin koskematta. Läksimme. Koko aikana hän ei sanonut sanaakaan, riensi yksinään tiensyrjää, vain silloin tällöin kysäisi meiltä, emmekö olleet vielä mitään huomanneet ja käski meidän painaa korvamme maata vasten. No, vihdoin ajelee kreivi vastaamme, vaunut raskaasti kuormitettuina, asianajaja vierellään, edessä ratsumies, vierellä kaksi ratsastavaa renkiä — olisitpa silloin nähnyt hänen, kädessään kaksi pistoolia, syöksevän päin vaunuja, huutaen huikeasti: 'Seis!' — Kuski, joka ei tahtonut pysähdyttää, sai kieriä alas istuimelta, kreivi lensi kuin paukku vaunuista, ratsurit hävisivät. — 'Rahasi, kanalja', huusi jyläytti hän. Kreivi makasi kuin härkä teurastuspenkillä. — 'Sinäkö konna se teet oikeuden ostettavaksi portoksi?' Asianajaja vapisi niin että hänellä hampaat kalisivat. Tikari upposi hänen ruhoonsa kuin seiväs viinimäkeen. — 'Olen tehnyt tehtäväni!' huusi hän ja kääntyi ylpeästi poispäin meistä, 'ryöstö on teidän asianne.' Ja samassa hän painui metsään.
SPIEGELBERG. Hm, hm! Veikko, se mitä tähän saakka olen sinulle kertonut, jää meidän väliseksemme, hänen ei sitä tarvitse tietää. Ymmärrätkö?
RAZMANN. Oikein, oikein, ymmärrän.
SPIEGELBERG. Sinähän tunnet hänet. Hänellä on omat oikkunsa. Sinä ymmärrät minua.
RAZMANN. Ymmärrän, ymmärrän.
SCHWARZ (täyttä juoksua).
RAZMANN. Kuka siellä? Mitä nyt? Matkustajiako metsässä?
SCHWARZ. Joutuin, joutuin! Missä muut ovat? — Tuhat tulimmaista, siinä te seisotte jaarittelemassa! Ettekö sitten tiedä — ettekö ensinkään tiedä —? Ja Roller —.
RAZMANN. Mitä, mitä?
SCHWARZ. Roller on hirtetty, ja neljä muuta lisäksi —.
RAZMANN. Roller? Piru vie, milloin — mistä sen tiedät?
SCHWARZ. Jo neljättä viikkoa hän on istunut kopissa, emmekä me tiedä mitään, jo kolmilla käräjillä on hänet käytetty, emmekä me kuule mitään, häneltä on kiduttamalla koetettu kiristää tieto, missä päällikkö on. — Kelpo poika ei ole tunnustanut mitään, eilen on hänet tuomittu ja tänä aamuna hänet on lähetetty ylimääräisellä kyydillä helvettiin.
RAZMANN. Kirottua! Tietääkö päällikkö sen?
SCHWARZ. Vasta eilen hän sai siitä tiedon. Hän on kuohuksissaan kuin metsäkarju. Tiedäthän, että hän on aina enimmän pitänyt Rollerista, ja nyt kidutukset ja kaikki. — Köysiä ja tikkaita vietiin jo tornin seinämälle, ei auttanut; hän itse hiipi jo kapusiininkaavussa vangin luo ja tahtoi vaihtaa osaa hänen kanssaan; Roller hylkäsi jyrkästi tarjouksen; nyt hän on vannonut valan, niin että vilunväreet pudistelivat maksaamme, että hän sytyttää Rollerin kunniaksi hautajaissoihdun, jommoisella ei vielä ainoatakaan kuningasta ole kunnioitettu ja joka on polttava ruskeansinertäväksi heidän selkävuotansa. Minä pelkään kaupungin puolesta. Hän kantaa jo vanhaa kaunaa sitä vastaan, se kun on niin hävyttömän ulkokullattu, ja tiedäthän, että kun hän sanoo: minä teen sen, niin se merkitsee yhtä paljon kuin jos joku meistä olisi sen jo tehnyt.
RAZMANN. Se on totta! Tunnen päällikön. Jos hän olisi luvannut pirulle lähtevänsä helvettiin, niin ei hän taipuisi rukoilemaan, vaikka puolet isämeitää pelastaisi hänet taivaaseen! — Mutta ah, Roller-parka, Roller-parka!
SPIEGELBERG. Memento mori! Mutta se ei liikuta minua. (Hyräilee.)
"Kun mestuupaikan kautta kuljen, niin silmäni vain oikean ma suljen, ja meistä narriks sinut arvioin, kun hirress' yksin kiikut noin!"
RAZMANN (hypähtää pystyyn). Kuules, laukaus!
(Ammuntaa ja melua.)
SPIEGELBERG. Taas yksi.
RAZMANN. Vielä yksi! Päällikkö!
(Laulua näyttämön takaa.)
"Mies Nürnbergin pyöveliltä nenän eestäkin pelastuu." (Da capo!) [Alusta!]
SCHWEIZER, ROLLER (näyttämön takaa). Hohoi, hohoi!
RAZMANN. Roller, Roller! Sata sarvipäätä!
SCHWEIZER, ROLLER (näyttämön takaa). Razmann, Schwarz, Spiegelberg,
Razmann!
RAZMANN. Roller, Schweizer! Tulta ja tulikiveä! (Rientävät heitä vastaan.)
Rosvo MOOR (ratsain). SCHWEIZER, ROLLER, GRIMM, SCHUFTERLE
(rosvojoukko pölyn ja lian peittämänä tulee esiin).
Rosvo MOOR (hypähtää alas satulasta). Vapaus, vapaus! — Olet kuivalla maalla, Roller! — Viehän pois Mustani, Schweizer, ja pese se viinillä. (Heittäytyy maahan.) Se oli ankara yritys!
RAZMANN (Rollerille). No Manalan pätsin nimessä, oletko astunut alas hirrestä?
SCHWARZ. Oletko hänen henkensä? Vai olenko minä narri? Vai oletko sinä todella sinä itse?
ROLLER (hengästyksissään). Olen kyllä. Ilmielävänä. Eheänä. Mistä luulet minun tulevan?
SCHWARZ. Kysy sitä noidalta! Tuomiosihan oli jo julistettu.
ROLLER. Oli todella, jo enemmänkin. Tulen oikopäätä hirrestä. Annahan minun hengähtää ensin. Schweizer saa sinulle kertoa. Tuokaa minulle lasi viinaa! — Sinäkin jälleen täällä, Moritz? Luulin tapaavani sinut muualla —. Tuokaahan toki lasi viinaa minulle. Koko luurankoni hajoo. — Oo, päällikköni, missä on päällikköni!
SCHWARZ. Kohta, kohta. — Mutta puhu, kerro toki! Miten pääsit pinteistä? Miten olet jälleen joukossamme? Pääni käy pyörälle. Hirrestä, sanot?
ROLLER (kumoaa suuhunsa lasin viinaa). Ahhah, sepä maistuu, se karmaisee! Oikopäätä hirrestä, sanon. Siinä te seisotte tollotatte, ettekä voi sitä uneksiakaan — minä olinkin vain kolmen askeleen päässä niistä saakelin tikapuista, joita myöten minun oli noustava Aabrahamin helmaan — niin likellä, niin likellä — olinpa jo luineni nahkoineni kuin ruumiinleikkelijän veitsenalaa, — nuuska-annoksesta olisit saanut elämäni. Päällikölle olen kiitoksen velkaa siitä, että elän ja hengitän vapaana.
SCHWEIZER. Se oli jutku, jota kehtaa kuulla. Olimme edellisenä päivänä vakoillessamme saaneet vainun, että Roller istui lujasti ankkurissa, ja ellei taivas ajoissa puuttuisi asiaan, niin hän olisi huomenissa — siis niinkuin tänään — lähtevä kaiken lihan tietä —. 'Ylös', sanoi päällikkö, 'mitä ei ystävän takia kannattaisi yrittää! Me pelastamme hänet tai ellemme pelasta, sytytämme kuitenkin hänelle kuolinsoihdun, jommoista ei yksikään kuningas ole vielä saanut kunniakseen ja joka on polttava ruskeansinertäväksi heidän selkävuotansa!' Koko joukko komennetaan liikkeelle. Lähetämme hänen luokseen lentolähetin, joka antoi hänelle tiedon siitä heittämällä paperilipun hänen liemiannokseensa.
ROLLER. Epäilin aivan onnistumista.
SCHWEIZER. Varroimme aikaa, jolloin kadut olivat tyhjinä. Koko kaupunki oli tulvinut katsomaan näytelmää, ratsu- ja jalkamiehiä sikinsokin, ja vaunujen rämy, kohina ja kuolinvirren veisuu kantautui kauas. 'Nyt', sanoi päällikkö, 'sytyttäkää, sytyttäkää!' Pojat kuin nuolet lentoon, pistävät kaupungin yhtaikaa kolmesta-neljästä paikasta tuleen, heittävät tulisoihtuja ruutitornin viereen, kirkkoihin ja latoihin. No hitto! ei ollut kulunut neljännestuntia, niin tulipa meille parahiksi apuun koillistuuli, jonka myös täytyy iskeä hampaansa kaupunkiin, ja auttoi liekit päätyjen huippuihin saakka. Me sillävälin kadulta toiselle alaspäin kuin raivot —. 'Tulipalo, tulipalo!' kaikuu läpi kaupungin, — huutoa, parkua, hälinää, — palokellot alkavat kumahdella, ruutitorni paukahtaa ilmaan niinkuin maa olisi haljennut keskeltä kahtia ja taivas romahtanut alas ja helvetti vajonnut kymmenentuhatta syltä syvemmäs.
ROLLER. Ja silloin katsoi saattueeni taakseen, — siellä näkyi kaupunki kuin Sodoma ja Gomorra, koko näköpiiri oli tulta, tulikiveä ja savua, neljäkymmentä vuorta kajahtelee ympäristössä helvetillistä hälyä, silmitön kauhu heittää kaikki tantereeseen — silloin minä käytän hetkeä hyväkseni ja nopeaan kuin tuuli — kahleeni oli aukaistu, niin valmiita oltiin —, kun vartijani katsovat taakseen kivettyneinä kuin Lothin vaimo, tipotieheni, halki joukon, pois vain! Kuudenkymmenen askeleen päässä heitän vaatteet yltäni, syöksyn virtaan, uin veden alla, kunnes luulen olevani heidän katseensa yltämättömissä. Päällikköni jo valmiina hevosin ja vaattein — niin pelastuin. Moor, Moor, jospa sinäkin pian joutuisit pinteisiin, jotta minä saisin sinulle korvata tekosi sen veroisesti.
RAZMANN. Petomainen toivomus, jonka takia sinut pitäisi hirttää — mutta sepä oli tekonen, josta kannattaa jutella.
ROLLER. Se oli apu hädässä, te ette osaa sille antaa oikeata arvoa. Jospa itse olisitte nuora kaulassa saaneet marssia ehonelävänä hautaa kohti kuten minä, läpi kaikkien lemmon menojen ja mestaamistemppujen, ja joka askeleelta, minkä jalat vaappuivat eteenpäin, likemmä, peloittavasti yhä likemmä tuota riivatun laitosta, mihin minut oli majoitettava, ja mikä kohosi näkyviin kamalan aamuauringon valossa; — saaneet marssia vaanivien pyövelinrenkien välissä, julman musiikin soidessa — vieläkin se rämisee korvissani — ja kuulla korppien nälkäistä rääkynää, joita riippui puolimädän edeltäjäni ruumiissa kolmisenkymmentä, niin, tämän kaiken, kaiken — ja lisäksi vielä kokea sen autuuden esimakua, mikä minua odotti. Veikko, veikko, — ja äkkiä pääsy vapauteen. — Se oli paukku ikäänkuin taivaan kaaret olisivat katkenneet —. Kuulkaas, juuttaat, minä sanon teille: kun hyppää hehkuvasta uunista jääveteen, ei ero tunnu niin jyrkältä kuin minä tunsin päästyäni joen toiselle rannalle.
SPIEGELBERG (nauraa). Mies parka! Mutta nythän sekin hiki on hikoiltu!
(Kilistää hänen kanssaan.) Uudestisyntyneen onneksi!
ROLLER (heittää pois lasinsa). Ei, Mammonan kaikkien aarteiden nimessä, en kokisi sitä uudelleen. Kuolema on hiukan enemmän kuin narrinhyppy, ja kuolemankauhu on pahempaa kuin kuolema.
SPIEGELBERG. Ja lentävä ruutitorni — huomaatko nyt, Razmann, siksipä ilma kärysikin tuntikausia niin rikiltä, niinkuin Molokin kaikkia varastoja taivaan alla tuuletettaisiin. — Se oli mestaritemppu, päällikkö, kadehdin sinua sen takia.
SCHWEIZER. Jos kaupunki iloikseen katselee, miten toverimme teurastetaan kuin uuvutettu karju, niin, piru vie, saammeko ottaa sydämellemme sen, että toverimme mieliksi teemme lopun kaupungista? Ja siinä sivussa poikamme pääsivät aika paistille, saadessaan tyhjentää vanhaa keisaria. Sanokaas, mitä saitte siepatuksi?
ERÄS JOUKOSTA. Sekasorron aikana minä pujahdin Tapaninkirkkoon ja riivin hetaleet alttariliinasta! 'Tuo hyvä Jumala', tuumin, 'on rikas mies ja voi kyllä teettää kultapunosta vaikka hamppuköydestä'.
SCHWEIZER. Hyvin teit — mitäs virkaa sillä rihkamalla onkaan kirkossa? Uhrailevat Luojalle, joka naureskelee sillä korulla sillävälin kun hänen luomakuntansa kuolee nälkään. — Ja sinä, Spangeler, minne sinä heitit verkkosi?
ERÄS TOINEN. Minä ja Bügel ryöstimme erään puodin ja tuomme kamaa kylliksi koko viiskymmenpäiselle joukollemme.
ERÄS KOLMAS. Minä puhalsin kaksi kultaista taskukelloa ja siihen nokkaan tusinan hopealusikoita.
SCHWEIZER. Hyvä, hyvä. Ja me tekaisimme heille nuotion, jota he saavat pari viikkoa sammutella. Jos he haluavat suojaa tulelta, niin he saavat vedellä hävittää kaupungin —. Etkö tiedä, Schufterle, kuinka paljon tuli kuolleita?
SCHUFTERLE. Kahdeksankymmentäkolme, sanotaan. Torni yksistään ruhjoi rievuiksi kuutisenkymmentä.
MOOR (totisesti). Roller, sinut on ostettu kalliista.
SCHUFTERLE. Pah, pah, mitäs siitä? — No, jos ne nyt olisivat olleet miehiä, — mutta nehän olivat kapalolapsia, jotka kultaavat lakanansa, näivettyneitä ämmiä, jotka hosuivat hyttysiä niistä, luisevia tupatonttuja, jotka eivät enää osanneet ovelle — potilaita, jotka ynisivät lääkäriä, joka arvokkaasti rientäen oli seurannut hirttosaattuetta —. Kaikki kynnelle kykenevät olivat parveilleet katsomaan näytelmää, ja vain sakka oli jäänyt kaupunkiin, vartioimaan koteja.
MOOR. Oh, maan matosia! Sairaita, sanot, vanhuksia.
SCHUFTERLE. Niin, hitto vie! ja lisäksi lapsensaajia ja raskaita vaimoja, jotka pelkäsivät saavansa keskoset aivan hirsipuun alla, nuoria rouvia, jotka olivat huolissaan siitä, että myöhästyvät pyövelintoimituksesta ja että heidän lapsensa saa jo äitinsä kohdussa selkäänsä polttomerkkinä hirsipuun —; köyhiä runoniekkoja, joilla ei ollut kenkiä jalkoihinsa, kun olivat antaneet ainoan parinsa korjattavaksi; ja muuta ruuppuväkeä. Ei siitä kannata puhua. Kun minä satuin kulkemaan muutaman hökkelin ohi, kuulin sieltä parkua, kurkistin sisään, ja tarkastaessani sitä soihdun valossa, mitä näinkään? Lapsen, vielä reippaan ja terveen, makaavan lattialla pöydän alla, ja pöytä oli juuri syttymäisillään. — 'Pikku raukka', sanoin, 'palellut täällä', ja heitin sen liekkeihin —.
MOOR. Todellako, Schufterle? — Ja ne liekit polttakoot poveasi, kunnes iäisyys käy harmaaksi. Pois, hirviö! Älä näyttäydy enää koskaan minun joukossani. — Murisetteko? Arveletteko? Kuka arvelee, kun minä käsken? Pois hän, sanon minä —. Muitakin on joukossanne, jotka ovat ansainneet vihani. Tunnen sinut, Spiegelberg. Mutta piakkoin minä astun keskellenne pitämään kovia käräjiä. (He poistuvat vavahdellen.)
MOOR (yksin, kiihkeästi käyden edestakaisin). Älä kuule heitä, taivaallinen kostaja! — Mitä minä siihen voin? Mitä sinä siihen voit, että ruttosi, nälänhätäsi, tulvasi tuhoavat vanhurskaan samalla kuin heittiönkin? Kuka voi kieltää tulta riehahtamasta siunattuun satoonkin, kun sen pitäisi hävittää vain herhiläispesät? — Häpeä lastenmurhaajille, naistenmurhaajille, sairastenmurhaajille! Miten minua painaa tämä teko! Se on myrkyttänyt minun kauneimmat yritykseni. — Tässä seisoo häpeillen ja pilkkaa kärsien taivaan alla poikanen, joka julkesi ottaa leikitelläkseen Jupiterin nuijalla, ja hosui maahan kääpiöitä, vaikka tahtoi ruhtoa jättiläisiä —. Mene! mene! et sinä ole mies hoitelemaan korkeimman oikeuden kostomiekkaa, sinä sorruit ensi otteeseen —. Näin minä luovun röyhkeästä aikeesta, lähden, lymyän johonkin maan rotkoon, jossa päivä kaihtaa katsomasta häpeääni. (Aikoo paeta.)
ROSVOJA (kiiruusti). Pidä varasi, päällikkö! Kummittelee! Böömiläisiä ratsuparvia vilahtelee metsässä — se helvetin sinisäärys on varmaan heille kielinyt —.
TOISIA ROSVOJA. Päällikkö, päällikkö! Ovat vainunneet jälkemme — yltympärinsä niitä liikehtii tuhatmääriä ketjuna metsän sydämyksiä kohti.
YHÄ UUSIA ROSVOJA. Voi, voi, meidät on vangittu, meidät teloitetaan, meidät hakataan paloiksi. Tuhansia husaareja, rakuunoita ja jääkäreitä saartaa kukkulaa, miehitettyään kaikki ilmareiät.
(MOOR poistuu.)
SCHWEIZER, GRIMM, ROLLER, SCHWARZ, SCHUFTERLE SPIEGELBERG, RAZMANN, ROSVOJOUKKO.
SCHWEIZER. Olemmeko karistaneet heidät höyhenistämme? Ota iloksesi, Roller! Olen kauan toivonut saavani otella tuollaisten kruununkaakun-jyrsijäin kanssa —. Missä päällikkö on? Onko koko joukko koolla? Kai meillä on ruutia kylliksi?
RAZMANN. Ruutia yllin kyllin. Mutta meitä on kaikkiaan kahdeksankymmentä, niin että tuskin yhtä tulee kahtakymmentä heikäläistä vastaan.
SCHWEIZER. Sitä parempi! Tulkoonpa viisikymmentä minun pitkän piikkini kohdalle. Kunhan vain odottavat kunnes me olemme sytyttäneet oljet heidän pakarainsa alta — hei, veikot, silloin ei ole hätää! Kymmenestä kreuzeristä he antavat henkensä alttiiksi; emmekö me taistele elämämme ja vapautemme puolesta? Me syöksemme heidän ylitseen kuin vedenpaisumus ja räiskymme heidän päittensä päällä kuin kalevantulet —. Missä hitossa on päällikkö?
SPIEGELBERG. Hän jättää meidät hädässä. Emmekö siis voi enää pujahtaa tiehemme?
SCHWEIZER. Tiehemme?
SPIEGELBERG. Oh, miksi en jäänyt Jerusalemiin!
SCHWEIZER. Toivoisinpa sinun tukehtuvan likoviemäriin, senkin rapasielu! Alastonten nunnain keskellä sinä kyllä olet urho, mutta kun näet kaksi nyrkkiä — jänishousu näytä nyt sisusi, tai sinut ommellaan emäsian nahkaan ja usutetaan koirat kimppuusi.
RAZMANN. Päällikkö, päällikkö!
MOOR (verkalleen, itsekseen). Olen päästänyt heidät joutumaan umpisaarroksiin, nyt heidän täytyy tapella epätoivonsa takaa. (Ääneen.) Pojat, nyt on hetkemme! Olemme hukassa, ellemme tappele kuin haavoitetut villisiat.
SCHWEIZER. Haa, minä puhon torahampaillani heiltä vatsat, niin että sisukset valuvat pitkälle maahan. — Johda meitä, päällikkö, me seuraamme sinua kuoleman kitaankin!
MOOR. Ladatkaa kaikki pyssyt? Ei kai puutu ruutia?
SCHWEIZER (hypähtää pystyyn). Ruutia riittää, vaikka lennättämään maan kuuta kohti!
RAZMANN. Kullakin on viisi paria pistooleja ladattuina, lisäksi kolme kuulapyssyä kullakin.
MOOR. Hyvä, hyvä. Ja nyt saa osa kiivetä puihin tai piiloutua viidakkoon ja lasketella lyijyä heihin väijyksistä.
SCHWEIZER. Siihen sinä olet omiasi, Spiegelberg!
MOOR. Me toiset ryntäämme kuin raivot heidän kylkeensä.
SCHWEIZER. Siinä joukossa olen minä, minä.
MOOR. Samalla antakoon kukin pillinsä soida ja kaarrelkoon metsässä, jotta lukumme tuntuisi peloittavammalta: myös kaikki koirat on laskettava irti ja usutettava heidän kimppuunsa, jotta he erkanevat, hajaantuvat ja eksyvät luotienne eteen. Me kolme, Roller, Schweizer ja minä, taistelemme ahtaimmassa kohdassa.
SCHWEIZER. Vallan erinomaista! — Me hälyytämme ne sekaisin, niin etteivät he tiedä, mistä oikeastaan saavat korvilleen. Olen minä ennenkin ampunut kirsikkaa sydämeen. Antaapa heidän hyökätä!
(Schufterle nykäisee Schweizeriä, tämä vie päällikön syrjään ja puhuu hiljaa hänen kanssaan.)
MOOR. Vaiti!
SCHWEIZER.
Pyydän sinua —.
MOOR. Pois! Kiittäköön omaa häpeätään, se hänet on pelastanut. Hän ei saa kuolla samalla kun minä ja kelpo Schweizer sekä Roller kuolemme. Riisukoon hän vaatteensa, niin minä sanon, että hän on matkustavainen ja minä olen hänet ryövännyt. — Ole rauhassa, Schweizer, minä vannon, että hänet kuitenkin vielä hirtetään.
MUNKKI astuu esiin.
MUNKKI (itsekseen, säpsähtäen). Tämäkö on louhikäärmeen pesä? — Luvallanne, herrani, olen kirkon palvelija, ja takanani seisoo seitsemäntoistasataa, jotka vartioivat päälakeni jokaista suortuvaa.
SCHWEIZER. Hyvä, hyvä, sellaisella puheellapa pitää mainiosti vatsansa vahvana!
MOOR. Vaiti, kumppani! — Sanokaa lyhyesti, herra isä, mitä asiaa teillä tänne on?
MUNKKI. Minut lähettää korkea esivalta, joka päättää elämästä ja kuolemasta — te varkaat — te murhapolttajat — te konnat — myrkyllinen kyykäärmeen suku, jotka madatte pimeässä ja pistätte kätköstä — ihmiskunnan saasta — helvetin sikiöt — korppien ja syöpäläisten ruoka — hirsipuuhun ja teilauspyörälle syntynyt joukkio —
SCHWEIZER. Koira, lopeta haukuntasi, tai — (painaa pyssynperän hänen kasvojaan vasten).
MOOR. Hyi toki, Schweizer! Sinähän sekoitat hänen konseptinsa — hän on niin tunnollisesti oppinut saarnansa ulkoa. Eteenpäin vain, herrani — hirsipuuhun ja teilauspyörälle —
MUNKKI. Ja sinä, hieno päällikkö! Taskuvarkaitten herttua, temppuilijakuningas, kaikkien maailman konnain suurmoguli! — Aivan sen ensimmäisen saastaisen suurkonnan kaltainen, joka sytytti kapinanliekin tuhanteen legionaan viattomia enkeleitä ja veti heidät mukanaan kirouksen syvään alhoon — hylättyjen äitien parkuna kiitää kintereilläsi, verta sinä juot kuin vettä, ihminen ei paina murhatikarissasi ilmakuplan vertaa —,
MOOR. Aivan totta, aivan totta! Mutta edelleen!
MUNKKI. Mitä, aivan totta, aivan totta? Onko se muka vastaus?
MOOR. Kuinka, hyvä herra? Sitäkö te olette vartonut? Edelleen, edelleen vain? Mitä teillä oli vielä sanottavaa?
MUNKKI (kiihkossa). Hirmuihminen! Siirry etemmäs minusta! Eivätkö kirotut sormesi ole vielä tahmeat murhatun valtakreivin verestä? Etkö ole murtautunut varkaankäsin Herran temppeliin ja konnan keinoilla rosvonnut pyhiä ehtoolliskaluja? Kuinka, etkö ole sytyttänyt tulipaloja Herraa pelkääväisessä kaupungissamme ja räjähdyttänyt ruutitornia kunnon kristittyjen päitten päälle? (Pusertaen kätensä yhteen.) Julmia, julmia konnantöitä, joitten käry nousee taivaaseen asti, kiirehtäen viimeistä tuomiota syöksymään jylisten alas, kypsänä kostoon, valmiina tuomiotorven kajahdukseen!
MOOR. Mainiosti lasketeltu tähän asti! Mutta asiaan: mitä julistuttaa kunnianarvoisa maistraatti teidän kauttanne minulle?
MUNKKI. Mitä et ole koskaan arvollinen vastaanottamaan —. Katsohan ympärillesi, murhapolttaja! Minne silmäsi vain yltää, olet ratsumiestemme saartama — täältä et enää pääse livahtamaan. Yhtä varmasti kuin kirsikoita kasvaa näihin tammiin ja nämä kuuset kantavat persikoita, yhtä varmasti te pääsette huomaamatta kääntämään selkänne näille tammille ja kuusille.
MOOR. Kuuletko, Schweizer? — Mutta edespäin!
MUNKKI. Kuule siis, kuinka lempeästi, kuinka kärsivällisesti tuomioistuin menettelee heittiötä kohtaan. Jos ryömit nyt oitis ristin luo ja anot armoa ja sääliä, niin jopa itse ankaruus on oleva armahdusta, oikeus rakastava äiti sinulle — se sulkee silmänsä puolittain näkemästä rikoksiasi ja tyytyy — ajattelehan! — tyytyy siihen, että ne hyvitetään teilauspyörällä.
SCHWEIZER. Kuulitko, päällikkö? Menenkö ja kuristan tältä koulitulta paimenkoiralta kurkun kiinni, niin että punaneste pursuu kaikista hänen hikireijistään?
ROLLER. Päällikkö! — Tuli ja leimaus! Päällikkö! Kuinka hän pusertaakaan alahuultaan hammastensa väliin! Pyöräytänkö tämän retkun nurin kuin keilan, töppöset taivasta kohti?
SCHWEIZER. Minulle, minulle — minä polvistun eteesi! — anna minulle nautinto survoa hänet mäskiksi! (Munkki huutaa.)
MOOR. Pois hänestä! Älköön kukaan tohtiko kajota häneen! (Munkille, vetäen miekkansa.) Katsokaas, herra isä, tässä seisoo seitsemänkymmentäyhdeksän miestä, joiden päällikkö minä olen, eikä kukaan heistä osaa viittausta tai komentoa totellen lentää tai tanssia tykkien musiikin mukaan, ja tuolla seisoo tuhatseitsemänsataa muskettitulessa harmaantunutta. Mutta kuulkaas nyt, näin sanoo Moor, murhapolttajain päällikkö: on totta, että surmasin valtakreivin, sytytin ja ryöstin Dominikuskirkon, hävitin tulella teidän kaupunkianne ja räjähdytin ruutitornin kunnon kristittyjen päitten päälle — mutta tässä ei ole vielä kaikki. Olen tehnyt enemmänkin. (Ojentaa oikean kätensä.) Näettekö nuo neljä kallista sormusta, jotka minulla on sormissani — menkää ja kertokaa sana sanalta elämästä ja kuolemasta tuomitseville herroille, mitä saatte kuulla ja nähdä! — Tämän rubiinin vedin erään ministerin sormesta, heitettyäni hänet eräällä metsästysretkellä ruhtinaansa jalkoihin. Hän oli luikerrellut katuloasta hänen ensimmäiseksi suosikikseen, hänen naapurinsa lankeemus oli hänen ylenemisensä astinlauta — orpojen kyynelet nostivat häntä korkeammalle. — Tämän timantin minä riistin eräältä finanssineuvokselta, joka myi virkoja ja kunniapaikkoja enimmän tarjoaville ja torjui oveltaan murheellisen isänmaanystävän. — Tätä akaattia minä kannan erään teidänlaisenne pappiheittiön kunniaksi, jonka minä kuristin omin käsin kun hän oli saarnatuolissaan julkisesti itkenyt inkvisitsion häviötä. — Vielä voisin kertoa teille lisää tarinoita sormuksistani, ellen jo katuisi niitä paria sanaa, jotka olen teille tuhlannut —.
MUNKKI. Oo faarao, faarao!
MOOR. Kuulitteko? Huomasitteko tuon huokauksen? Eikö hän seiso tuossa ikäänkuin aikoisi rukoilla taivaan salamaa hävittämään Korahin joukkion! Hän tuomitsee kohauttamalla olkapäitään, kiroaa huudahtamalla kristillisesti: ah! — Voiko ihminen sitten olla niin sokea? Hän, joka sadalla Argus-silmällään vaanii tahroja veljessään, voiko hän siis olla niin sokea itseään kohtaan? — Kyllä he julistavat pilvistään lempeyttä ja pitkämielisyyttä — ja uhraavat rakkauden Jumalalle ihmisuhreja kuin lieskakätiselle Molokille, — saarnaavat lähimäisrakkautta ja sadattelevat kahdeksankymmenvuotiaan sokean pois ovensa edestä, — kiihkoilevat saituruutta vastaan, ja ovat kultasolkien tähden hävittäneet sukupuuttoon Perun kansan ja valjastaneet pakanoita vankkureittensa eteen kuin vetojuhtia. He vaivaavat päätänsä pohtimalla, kuinka on voinut olla mahdollista, että luonto on luonut Iskariotin, eikä varmaan paraskaan heistä tarvitsisi kymmentä hopeapenninkiä kavaltaakseen kolmiyhteisen Jumalan. Voi teitä farisealaisia, teitä totuuden vääränrahantekijöitä, teitä jumaluuden apinoitsijoita! Ette te ujostele polvistuessanne ristin ja alttarin eteen, te rankaisette ruoskansiimoilla selkäänne ja kidutatte lihaanne paastolla. Te luulette näillä surkeilla ilveillä soentavanne silmät siltä, jota te hullut kuitenkin nimitätte kaikkitietäväksi, aivan niinkuin mahtimiehiä pilkkaa katkerimmin, imartelemalla heitä siitä, että he vihaavat imartelijoita; te pöyhkeilette rehellisyydellä ja nuhteettomalla vaelluksella, ja Jumala, joka näkee läpi sydämenne, suuttuisi ankarasti Luojalle, ellei hän itse juuri olisi se, joka loi Niilin hirviön. — Ajakaa hänet näkyvistäni!
MUNKKI. Kun osaa konna olla vielä noin ylpeäkin!
MOOR. Ei vielä riitä. Nyt minä puhunkin ylpeästi. Mene ja sano kunnianarvoisalle oikeudelle, joka heittää arpaa elämästä ja kuolemasta: minä en ole mikään varas, joka liittoutuu yön ja unen kanssa ja tikapuiden avulla levittää mahtiaan; mitä olen tehnyt, sen saan kyllä kerran lukea taivaan velkakirjoista; mutta sen kurjille asiamiehille en halua enää tuhlata sanaakaan. Sanokaa heille, että ammattini on oikeuden toteuttamista, kosto on minun käsityötäni. (Kääntää hänelle selkänsä.)
MUNKKI. Et siis halua sääliä ja armahdusta? — Hyvä, sinusta olen siis selvä. (Kääntyy joukon puoleen.) Kuulkaa nyt te, mitä oikeus tekee minun kauttani teille tiettäväksi! — Jos te nyt kohta jätätte tämän tuomitun pahantekijän sidottuna oikeuden käsiin, niin teidän hirmutyönne ovat anteeksi annetut, niin ettei muistoakaan niistä jää — pyhä kirkko kokoaa teidät, eksyneet lampaat, uudella rakkaudella äidinsyliinsä, ja jokaiselle teistä aukeaa tie johonkin kunnia-asemaan. (Voittoisasti hymyillen.) No? Miltä tämä maistuu, teidän majesteettinne? — Siis pian: sitokaa hänet ja olkaa vapaat!
MOOR. Kuuletteko? Ettekö kuule? Mitä säpsähdätte? Miksi seisotte noloina? He tarjoavat teille vapautta, ja te olette jo todella heidän vankejaan, — he lahjoittavat teille elämän, ja se ei olekaan vain kerskuntaa, sillä te olette todellakin tuomitut, — he lupaavat teille kunniaa ja virkoja, ja mikä muu voi olla osanne, vaikka voittaisittekin, kuin häpeä ja kirous ja ahdistus, — he julistavat teille taivaan sovitusta, ja te olette todella kadotuksen partaalla. Ei kellään teistä ole hiuskarvaakaan, joka ei olisi helvettiin menevä. Vieläkö mietitte? Vieläkö epäröitte? Onko niin vaikeata valita jompikumpi, taivas tai helvetti? Tulkaahan avukseni, herra isä!
MUNKKI (itsekseen). Onko se mies mieletön! (Ääneen.) Epäilettekö tätä ehkä ansaksi, jolla teidät saataisiin vangituiksi elävinä? — Lukekaa itse, tässä on yleinen anteeksiantamus kaikille. (Antaa Schweizerille erään paperin.) Voitteko vielä epäillä?
MOOR. Katsokaa, katsokaa! Mitä voitte vielä vaatia? — Omakätisesti allekirjoitettu — se on rajaton armo —, vai pelkäättekö heidän ehkä syövän sanansa, kun olette joskus kuulleet, ettei konnille annettuja lupauksia pidetä? — Oo, olkaa pelotta! Johan valtioviisaus vaatisi heitä pysymään sanassaan, vaikka he olisivatkin sen antaneet saatanalle. Kukas heitä sitten tulevaisuudessa uskoisi? Minä voisin vannoa, että heidän tarkoituksensa on vilpitön. He tietävät, että minä se olen nostattanut ja kiihoittanut teidät; teitä he pitävät viattomina. Teidän rikoksenne he lukevat nuoruudenerheiksi, kevytmielisyydeksi. Vain minut he haluavat käsiinsä, vain minä ansaitsen rangaistuksen. Eikö niin, herra isä?
MUNKKI. Mikä paholainen hänen sisältään puhuu? On kyllä, on kyllä niin — tuo mies saa minut pyörälle.
MOOR. Kuinka, ette vastaa vielä? Aiotteko vielä murtautua asein läpi! Katsokaahan ympärillenne, katsokaahan ympärillenne! Ette toki sitä aio, sehän olisi näissä oloissa lapsellista uskallusta. Vai mielittelettekö itseänne kaatumaan sankareina, kun näitte minun iloitsevan taistelun melskeestä! — Oh, älkää uskoko sitä, te ette ole Mooreja! — Te olette kirottuja varkaita! Minun suurempien suunnitelmieni kurjia välikappaleita, niinkuin halpa nuora pyövelin kädessä! — Varkaat eivät voi kaatua, kuten sankarit kaatuvat. Elämä on varkaille voitto, sen jälkeen tulee jotakin hirmuista. — Varkailla on oikeus vavista kuolemaa. — Kuulkaa heidän torviensa pauhua! Nähkää, kuinka uhkaavasti heidän kalpansa välkkyvät! Kuinka, epäröitte yhä? Oletteko järjiltänne, oletteko mielettömiä? — Se on anteeksiantamatonta? En jää teille kiitoksen velkaan elämästäni, häpeän ottaa vastaan uhrianne!
MUNKKI (perin hämmästyneenä). Minun järkeni sekoo, minä juoksen tieheni! Onko tällaista kuultu?
MOOR. Vai pelkäättekö, että minä tapan itseni ja itsemurhalla teen turhaksi sopimuksenne, joka koskee vain elävää Mooria? Ei, pojat, se on turha pelko! Näin heitän pois tikarini ja pistoolini ja tämän myrkkypullon, joka oikeastaan voisi olla minulle hyvin mieluinen — minä olen niin kurja, että olen menettänyt herruuteni elämänikin yli. Kuinka, ei vielä päätöstä? Vai luuletteko te minun asettautuvan vastarintaan, kun te tahdotte sitoa minut? Katsokaas, näin minä sidon oikean käteni tähän tammenoksaan, olen aivan aseeton, lapsi voi minut kaataa —. Kuka ensimäisenä jättää päällikkönsä hädässä?
ROLLER (kiihkeästi liikuttuneena). Ja vaikka helvetti meidät yhdeksästi saartaisi (heiluttaa miekkaansa), ken ei ole koira, hän käyköön pelastamaan päällikköä!
SCHWEIZER (repii julistuskirjeen ja heittää palaset vasten munkin kasvoja). Kuulamme vastaavat anteeksiantoonne! Pois, lurjus! Sano sille senaatille, joka sinut lähetti, ettet Moorin joukossa tavannut ainoatakaan petturia! — Pelastakaa, pelastakaa päällikkö!
KAIKKI (meluten). Pelastakaa, pelastakaa päällikkö!
MOOR (riistäytyen irti, iloisesti). Nyt olemme vapaat — toverit, minä tunnen nyrkissäni kokonaisen sotajoukon voiman! Kuolema tai vapaus! Ainakaan ne eivät saa ketään elävänä käsiinsä!
(Puhalletaan rynnäkköön. Hälyä ja tuoksinaa.
Lähtevät paljastetuin miekoin.)