ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Moorin linnassa. Näyttämöllä näkyy sarja huoneita. Synkkä yö.
DANIEL tulee, käsissään lyhty ja matkamytty.
DANIEL. Jää hyvästi, kallis synnyintalo —. Olen seiniesi sisällä nauttinut niin paljon hyvää ja rakasta herra-vainaan eläessä — kyyneleni kostuttakoot tomuasi, sinä kauan mullassa lahonnut! — Niitä kannattaa kyllä vanhan palvelijan vuodattaa hänen tähtensä. — Tämä oli orpojen suoja ja hyljättyjen pakopaikka, ja tämä poika on tehnyt sen murhaluolaksi —. Jää hyvin, kallis lattia — kuinka usein onkaan vanha Daniel sinua lakaissut —. Jää hyvin, rakas uuni, Daniel-vanhus eroaa sinusta raskain sydämin —. Kaikki oli sinulle tullut niin tutuksi — saat tuntea tuskaa, vanha Elieser —. Mutta Jumala armossaan varjelkoon minua kaikista pahojen juonista ja petoksesta —. Tyhjänä tulin tänne, tyhjänä lähden jälleen — mutta sieluni on pelastettu.
(Kun hän aikoo lähteä, syöksyy FRANS yöpukeissaan sisään.)
DANIEL. Jumala minua varjelkoon! Herrani! (Sammuttaa lyhdyn.)
FRANS. Petosta, petosta! Henget syöstään esiin haudoistaan — ikiunesta hälyytettynä mylvii Manala minua vastaan: Murhaaja, murhaaja! — Kuka siellä liikkuu?
DANIEL (kauhuissaan). Auta, pyhä Jumalanäiti! Tekö se olette, ankara herra, tekö huudatte läpi holvikäytävän niin kamalasti, että kaikki nukkujat heräävät?
FRANS. Nukkujat? Kuka käskee teidän nukkua? Pois, sytytä kynttilä! (Daniel poistuu, tulee toinen palvelija.) Tällä hetkellä ei kukaan saa nukkua! Kuuletko? Kaikkien pitää olla pystyssä, — aseissa, — kaikki kiväärit ladattuina —. Näitkö niiden hiipivän tuolla kaarikäytävää pitkin?
PALVELIJA. Kenen, armollinen herra?
FRANS. Kenen, pölkkypää, kenen! Niin kylmästi, niin tyhjästi kysyt: kenen! Vaikka minua ahdisti kuin pyörtymys! Kenen, aasi, kenen! Kiusa ja kuolema! Kuinka myöhä yö on?
PALVELIJA. Juuri nyt huutaa yövartija kahta.
FRANS. Mitä, pitääkö tämän yön kestää tuomiopäivään saakka? Etkö kuule melua likeltä? Et mitään voittohuutoja? Et mitään nelistävien hevosten kapsetta? Missä on Kaar—, kreivi, tarkoitan?
PALVELIJA. En tiedä, herrani.
FRANS. Et tiedä? Kuulutko sinäkin siihen koplaan? Lemmon tietämättömyydestäsi minä puristan sydämen pois kylkiluittesi välistä! Pois, nouda pastori!
PALVELIJA. Armollinen herra!
FRANS. Murisetko? Vitkailetko? (Ensimäinen palvelija kiiruhtaa pois.)
Mitä, kerjäläisetkinkö vannoutuvat minua vastaan? Kadotus ja kuolema!
Kaikki salaliitossa minua vastaan?
DANIEL (tuo kynttilän). Herrani —
FRANS. Ei, en minä vapise! Se oli pelkästään unta. Kuolleet eivät nouse vielä —. Kuka väittää minun vapisevan ja olevan kalpea? Minunhan on niin helppo, niin hyvä olla.
DANIEL. Te olette kuolonkalpea, äänenne värisee ja kangertaa.
FRANS. Minussa on kuumetta. Sanohan vain, kun pastori tulee, että minussa on kuumetta. Minä isketän huomenna suonta, sano niin pastorille.
DANIEL. Käskettekö minun tipauttamaan hiukan elämänbalsamia sokeripalaan.
FRANS. Tipauta tosiaankin! Pastori ei saavu aivan heti! Ääneni värisee ja kangertaa, annahan elämänbalsamia sokeripalaan tipautettuna!
DANIEL. Antakaa minulle ensin avaimet, noudan alhaalta kaapista —
FRANS. Ei, ei, ei! Jää tai minä lähden kanssasi. Näet, etten minä voi olla yksin! Voisin niin helposti, näethän — pyörtyä yksin ollessani. Antaa olla, antaa olla, se menee ohi, sinä jäät.
DANIEL. Oo, te olette arveluttavasti sairas.
FRANS. Niin kyllä, niin kyllä! Ei muuta. — Ja sairaus häiritsee aivoja ja hautoo esiin hulluja ja kummia unia. — Unet eivät merkitse mitään — eikö niin, Daniel? Unethan tulevat vatsasta, ja unet eivät merkitse mitään — näin juuri hupaisen unen. (Vaipuu voimatonna maahan.)
DANIEL. Jeesus Kristus! Mitä tämä on? Georg, Konrad, Bastian, Martin, antakaahan edes elonmerkkiä itsestänne! (Ravistaa häntä.) Maria Mataleena ja Joosef, tulkaahan toki järkiinne! Ruvetaan vielä sanomaan, että minä olen hänet saanut hengiltä. Jumala minua armahtakoon!
FRANS (hourien). Pois — pois! Miksi ravistat minua niin, hirmuinen luuranko? — Kuolleet eivät vielä nouse —
DANIEL. Oi taivaan hyvyys! Hän on järjiltään!
FRANS (nousee raukeana). Missä olen? — Sinä, Daniel? Mitä minä puhuin? Älä välitä siitä! Olen puhunut valhetta, mitä se sitten lienee ollutkin — tule, auta minut ylös! Se oli vain pyörtymyskohtaus — kun en — kun en ole oikein nukkunut.
DANIEL. Olisi edes Johan täällä! Huudan apua, kutsun lääkärin.
FRANS. Älä! Istuudu viereeni tähän sohvaan! — Niin. Sinä olet ymmärtäväinen mies, kelpo mies. Kuules, kun kerron!
DANIEL. Ei nyt, toiste! Minä vien teidät vuoteeseen, lepo on teille parasta.
FRANS. Ei, pyydän sinua, kuuntele kun kerron ja naura minulle vasten kasvoja! — Katsos, minun oli kuin olisin syönyt kuninkaallisen atrian, ja sydämeni oli tyytyväinen ja minä makasin humaltuneena linnanpuiston nurmella, niin äkkiä — oli keskipäivän aika — äkkiä, mutta sanon sinulle, naura minulle vasten kasvoja!
DANIEL. Niin äkkiä —?
FRANS. Äkkiä kohtasi uinuvaa korvaani hirveä ukonjyräys. Hapuilin vavisten pystyyn, ja katsos, silloin minusta koko ilmanranta näytti liekitsevän ja vuoret ja kaupungit ja metsät sulavan kuin vaha pätsissä, ja ulvova tuulenpuuska pyyhki merta ja maata ja taivasta, — silloin kaikui ikäänkuin vaskipasuunoista: "Maa, luovuta kuolleesi, luovuta kuolleesi, meri!" ja paljas maankamara alkoi vääntelehtiä ja syytää esiin pääkalloja ja luurankoja ja leukaluita ja raajoja, jotka kokousivat ihmisruumiiksi ja lainehtivat eteenpäin loputtomana, myrskyävänä ihmismerenä. Samassa katsoin ylöspäin, ja tiedätkös! minä seisoin jylisevän Sinain juurella, ja ylläni oli ja allanikin sama hurja meno, ja ylhäällä vuoren laella istui kolmella suitsuavalla tuolilla kolme miestä, joiden katsetta luomakunta pakeni.
DANIEL. Sehän on aivan ilmielävä viimeisen tuomion kuva!
FRANS. Eikö ole todella hullu juttu? Silloin astui esiin eräs, joka loisti kuin tähti-yö; kädessään hänellä oli rautainen sinettisormus, jota hän piteli nousun ja laskun välillä, ja puhui: "Ikuinen, pyhä, oikea, väärentämätön! On vain yksi totuus, on vain yksi hyve! Onneton, onneton on epäilevä maan matonen!" — Sitten astui esiin toinen, jolla oli kädessään välkkyvä kuvastin; sitä hän piteli nousun ja laskun välillä, ja puhui: "Tämä kuvastin on totuus; teeskentely ja naamiot eivät kestä —." Silloin minä säikähdin ja samoin muu kansa; sillä me näimme tuon hirmukuvastimen näyttävän käärmeen-, tiikerin- ja leopardinnaamoja. — Sitten astui esiin kolmas, jolla oli kädessään vaskivaaka; sitä hän piteli nousun ja laskun välillä, ja puhui: "Astukaa tänne, Aatamin lapset — minä punnitsen ajatukset vihani vaa'assa ja teot suuttumukseni punnuksilla!"
DANIEL. Jumala minua armahtakoon!
FRANS. Kaikki seisoivat valkeina kuin lumi; jokaisen rinnassa tykytti tuskallinen odotus. Silloin minä olin kuulevinani omaa nimeäni huudettavan ensimäiseksi vuoren jylisevältä laelta, ja minä jähmetyin sydänjuuriani myöten ja hampaani kalahtelivat vastakkain. Vaaka alkoi kiivaasti kilistä, kallio jylisi, ja hetket vierivät ohi toinen toisensa jälkeen vasemmanpuolisen vaakakupin luo, ja kukin heitti toisensa jälkeen siihen kuolemansynnin. —
DANIEL. Oh, Jumala armahtakoon teitä!
FRANS. Sitä hän ei tehnyt! — Vaakakuppiin kasvoi kokonainen vuori, mutta toinen, täynnä sovituksen verta, piti sitä vielä ylhäällä ilmassa. Vihdoin tuli eräs vanhus, murheen murtama, raivokkaan nälän kalvama. Kaikkien katseet kääntyivät oudostuen poispäin miehestä, minä tunsin hänet, hän leikkasi kiehkuran hopeahapsistaan, heitti sen syntien vaakakuppiin, ja katsos, se vaipui, vaipui äkkiä syvyyteen, ja sovituksen vaakakuppi heilui ylhäällä! — Silloin kuulin äänen kajahtavan suitsuavalta vuorelta: "Armo, armo jokaiselle maan ja manalan syntiselle! Sinä yksin olet kadotettu!" — (Syvä vaitiolo.) — No, miksi et naura?
DANIEL. Voinko nauraa, kun ruumistani karmii? Unet tulevat Jumalalta.
FRANS. Hyi toki, hyi toki! Älä sano niin! Sano minua narriksi, typeräksi, taikauskoiseksi narriksi! Sano rakas Daniel, pyydän sinua, pilkkaa minua oikein!
DANIEL. Unet tulevat Jumalalta. Minä rukoilen teidän puolestanne.
FRANS. Valehtelet, sanon minä, — mene heti kohta, riennä, juokse katsomaan, missä pastori viipyy, käske hänen joutua, joutua! Mutta sanon sinulle, että sinä valehtelet!
DANIEL (mennessään). Jumala armahtakoon teitä!
FRANS. Hylkyväen viisautta, hylkyväen pelkoa! — Eihän ole vielä todistettu, ettei mennyt ole mennyttä tai että tähtien yllä valvoo joku silmä —. Hm, hm, kuka viritti sen virren korvaani? Kostaako siis tuolla tähtien yllä joku? — Ei, ei! Kostaa, kostaa! Hirveänä kuulen kuiskeen ympärilläni: "Kostaako tuolla tähtien yllä joku? Kuinka menet vielä tänä yönä tahtienpäällisen kostajan eteen?" "Ei!" vastaan minä, "vain pelkuruutesi tahtoo paeta siihen surkeaan piiloon, — autiota, yksinäistä, mykkää on tuolla tähtien yllä —." Mutta jos sentään olisi muutakin? Ei, ei, ei ole! Minä vaadin, ettei ole! Mutta jos sentään olisi? "Onneton sinä, jos kaikki rikoksesi sinulle luettaisiin vielä tänä yönä!" — Miksi käy sellainen vavistus läpi ytimieni? — Kuolema — miksi se sana minua niin ahdistaa? Tilinteko tuolle tähtienpäälliselle kostajalle, — ja jos hän on vanhurskas, parkuvat orvot ja lesket, sorretut, kiusatut hänen oikeuttaan, — jos hän on vanhurskas — miksi he ovat saaneet kärsiä? Miksi minä olen heiltä perinyt voiton?
PASTORI MOSER astuu esiin.
MOSER. Te haetitte minut, armollinen herra? Olen hämmästynyt. Ensi kerran elämässäni! Mielittekö pilkkailla uskontoa, vai alatteko vavista sen edessä?
FRANS. Pilkata tai vavista, aivan sen mukaan, miten vastaat minulle. —
Kuule, Moser, tahdon todistaa sinulle, että olet narri tai että haluat
pitää maailmaa narrinasi, ja sinun on vastattava minulle. Kuuletko?
Henkesi uhalla sinun on vastattava minulle.
MOSER. Te haastatte erään korkeamman olennon tuomioistuimenne eteen. Se
Korkeampi vastaa teille kerran!
FRANS. Nyt minä sen tahdon saada tietää, nyt, tällä hetkellä, etten tee häpeällistä tyhmyyttä ja huuda ahdistuksessa avukseni hylkyväen epäjumalia. Olen usein pilkaten nauranut viinin ääressä: "Ei ole Jumalaa!" — Nyt puhun kanssasi vakavasti ja sanon: "Ei ole Jumalaa!" Sinun on torjuttava hyökkäykseni kaikin mahdollisin aseinesi; mutta minä puhallan ne tieltäni yhdellä henkäyksellä.
MOSER. Kunpa voisit yhtä helposti puhaltaa tieltäsi ukkosen, joka kymmenien tuhansien sentnerien painoisena on ahdistava ylpeätä sieluasi! Sen kaikkitietävän Jumalan, jonka sinä hullu ja ilkiö häädät pois hänen luomakunnastaan, ei tarvitse käyttää kuolevaisen suuta puolustuksekseen. Hän esiintyy yhtä suurena sinun hirmuteoissasi kuin milloinkaan hyveen voitonhymyssä.
FRANS. Erinomaisen hyvä, pappi! Noin miellytät minua!
MOSER. Minä edustan tässä suurempaa herraa ja puhun ihmisen kanssa, joka on maan mato kuten minäkin, ja jota minä en halua miellyttää. Tosin minun olisi osattava tehdä ihmeitä, ennenkuin voisin pusertaa tunnustuksen itsepäiseltä pahuudeltasi; — mutta jos sinun vakaumuksesi on niin varma, miksi kutsutit minut keskiyöllä?
FRANS. Kun olen ikävissäni eikä shakkipelikään tahdo maistua ensinkään. Haluan vähän huvia, haluan vähän kinailla pappien kanssa. Tyhjällä säikytyksellä et masenna rohkeuttani. Tiedän kyllä, että joka on joutunut alakynteen täällä, hän toivoo iäisyyttä; mutta hän pettyy surkeasti. Minä olen aina lukenut, että olemuksemme ei ole muuta kuin veren sykettä, ja viimeisen veripisaran mukana katoaa meistä myös henki ja ajatus. Se kärsii aina ruumiin heikkoudesta, eikö se siis häviä, kun ruumis häviää, hajoa kun ruumis lahoo? Annapas vesipisaran eksyä aivoihisi, ja elämäsi muuttuu äkisti tajuttomuudeksi, minkä vain miltei olematon raja eroittaa olemattomuudesta ja minkä jatkuminen on kuolema. Tunto on muutamien kielten väräjöintiä, mutta murtunut soitin ei enää kaiu; jos minä puratan seitsemän linnaani, jos murskaan tämän Venuksen, niin sopusointu ja kauneus on ollutta. Kas siinä on teidän kuolematon sielunne!
MOSER. Tuo on epätoivonne järkeilyä. Mutta oma sydämenne, joka noin todistellessanne sykkii tuskasta vavisten rinnassanne, se tuomitsee teidät valheesta. Nämä järjestelmäin lukinverkot repii yksi ainoa sana: "sinun täytyy kuolla!" — Minä kehoitan teitä kokeeseen: jos vielä kuolemassa pysytte ylväänä, jos periaatteenne eivät silloinkaan jätä teitä pulaan, niin tunnustan voittonne; jos teitä puistattaa kuolemassa vähinkin vavahdus, onneton olette silloin! Olette pettynyt!
FRANS (sekaantuneena). Jos minua kuolemassa puistattaa?
MOSER. Olen nähnyt paljonkin sellaisia kurjia, jotka siihen saakka uhmailivat jättiläisten tavoin totuutta mutta itse kuolemassa tulee erehdys ilmi. Haluan seisoa kuollessanne vuoteenne ääressä, — mieleni tekisi nähdä jonkun sortovaltiaankin loppua, — haluan seisoa vieressä ja katsoa teitä suoraan silmiin, kun lääkäri tarttuu kylmänkosteaan käteenne ja tuskin löytää vaivoin tykyttävän valtimon ja katsahtaa ylös ja sanoo teille, kohauttaen olkapäitään kamalaksi merkiksi: "Ihmisapu on turha!" Varokaa silloin, oh varokaa toki silloin, ettette näytä Richardilta ja Neerolta!
FRANS. En, en!
MOSER. Tuokin vastaväite kaikuu silloin myöntämyksen parkaisuna —. Sisäinen tuomioistuin, jota ette koskaan voi lahjoa epäilyksen keksinnöillä, se nousee silloin ja käy käräjiin teitä vastaan. Mutta se on nousu kuin elävältähaudatun herääminen hautuumaan povesta; siinä herää mielipaha kuin itsemurhaajassa, kun hän on jo viiltänyt kuolinhaavan ja katuu; siinä välähtää salama, joka hetkessä valaisee ylt'yleensä elämänne sydänyön; silloin näkyy katse, ja jos te vielä silloin kestätte, niin tunnustan voittonne!
FRANS (käyden huoneessa levotonna edestakaisin). Papin lorua, papin lorua!
MOSER. Nyt ensi kerran viiltävät iäisyyden miekat teidän sielunne läpi, ja nyt ensi kerran liian myöhään. — Ajatus Jumala herättää hirmuisen naapurin, jonka nimi on tuomari. Katsokaas, Moor, teillä on tuhansien elämä sormenne päässä, ja joka tuhannesta te olette tehnyt onnettomiksi yhdeksänsataayhdeksänkymmentä. Ollaksenne Neero teiltä puuttuu vain Rooman valtakunta, ja vain Peru, ollaksenne Pizarro. No luuletteko Jumalan sallivan, että yksi ainoakaan ihminen elää kuin raivo hänen maailmassaan ja kääntää kaikki ylösalaisin? Luuletteko, että nuo yhdeksänsataayhdeksänkymmentä ovat syntyneet vain turmioonsa, vain leikkikaluiksi pirullisiin huvituksiinne? Oh, älkää uskoko niin! Hän tulee teiltä kerran vaatimaan jokaisen minuutin, minkä te heiltä olette tuhonnut, jokaisen ilon, minkä te olette heiltä myrkyttänyt, kaiken täydellisyyden, josta olette estänyt heidät, ja jos te vastaatte puolestanne, Moor, niin tunnustan voittonne.
FRANS. Ei enää mitään, ei enää sanaakaan! Vaaditko minua sietämään synkkämielisiä houreitasi?
MOSER. Nähkääs, ihmiskohtalot ovat keskenään peloittavan kauniissa tasapainossa. Tässä elämässä vaipuva vaakakuppi tulee nousemaan tulevassa, tässä elämässä nouseva vaipumaan maahan tulevassa. Mutta täällä kärsitty ajallinen tuska tulee siellä olemaan ikuinen voitonriemu; täällä nautittu hetkellinen voitonhurma vaihtuu ikuiseen, loputtomaan epätoivoon siellä.
FRANS (käyden hurjana häntä kohti). Salama suusi vaientakoon, sinä valheen pappi! Minä repäisen pirullisen kielen kidastasi!
MOSER. Tunnetteko niin varhain totuuden painon? Enhän ole vielä tuonut ensinkään todistuksia esiin. Päästäkäähän minut ensin todistuksiin asti —.
FRANS. Vaiti, mene helvettiin todistuksinesi! Sanon sinulle: sielu häviää, eikä sinun tarvitse siihen vastata mitään!
MOSER. Sitä manalaisetkin pyytävät parkuen, mutta taivaan Herra pudistaa päätään. Luuletteko voivanne välttää rankaisijan kättä olemattomuuden autiudessa? Jos te astuisitte ylös taivaaseen, niin hän on siellä; jos te vuoteenne helvettiin rakentaisitte, katso, hän on myös siellä; jos te sanoisitte yölle: peitä minut! ja pimeydelle: kätke minut! niin täytyy pimeyden paistaa ympärillänne, ja sydänyö on muuttuva päiväksi ympärillänne, — mutta kuolematon henkenne kauhistuu sanaanne ja saa voiton sokeasta ajatuksesta.
FRANS. Mutta minä en tahdo olla kuolematon — olkoot muut, ken haluaa, minä en tahdo estää. Minä tahdon pakoittaa hänet hävittämään minut, minä tahdon ärsyttää hänet raivoon, jotta hän raivossaan minut tuhoaa. Sano, mikä on suurin synti, mikä nostaa tulisimmin hänen kiukkunsa!
MOSER. Tunnen vain kaksi. Mutta niitä eivät ihmiset tee, eivätkä ihmiset niitä kosta.
FRANS. Ne kaksi?
MOSER (hyvin painokkaasti). Isänmurha on toinen, veljenmurha toinen
—. Miksi niin kalpenette äkkiä?
FRANS. Mitä, vanhus? Oletko liitossa taivaan tai helvetin kanssa? Kuka sen on sanonut sinulle?
MOSER. Onneton se, jolla on ne molemmat sydämellään! Hänelle olisi parempi, ettei hän olisi syntynyt! Mutta olkaa rauhallinen, teillähän ei enää ole isää eikä veljeä!
FRANS. Aah — mitä, etkö tiedä mitään muuta syntiä? Mieti vielä — kuolema, taivas, ikuisuus, kadotus kajahtaa suusi puheesta — et ainoatakaan muuta syntiä?
MOSER. En ainoatakaan muuta.
FRANS (vaipuu tuolille). Tuho, tuho!
MOSER. Iloitkaa, iloitkaahan! Ylistäkää onneanne! — Olettehan kaikista julmuuksistanne huolimatta pyhimys isänmurhaajan rinnalla. Se tuomio, joka teitä kohtaa, on tuon toisen osalle määrättyyn verrattuna rakkauden veisu, — hyvitys —
FRANS (karaten pystyyn). Mene hornan kitaan, turmanlintu! Kuka sinun käski tänne tulla? Mene, sanon minä, tai minä isken lävitsesi.
MOSER. Voiko papin loru hälyyttää tuollaisen filosoofin sotisopaan?
Puhaltakaa vain se tieltänne yhdellä henkäyksellänne! (Poistuu.)
FRANS (vääntelehtii nojatuolissaan. Syvä vaitiolo).
ERÄS PALVELIJA kiireesti.
PALVELIJA. Amalia on lähtenyt tiehensä, kreivi von Brand on äkkiä kadonnut.
DANIEL (tulee hädissään).
DANIEL. Armollinen herra, ratsastajia ajaa tulista vauhtia polkua alas, huutaen "murhaa, murhaa", — koko kylä on kauhuissaan.
FRANS. Mene, laita kaikki kellot soimaan yht'aikaa, kaikkien on lähdettävä kirkkoon, — kaikkien polvistuttava — rukoiltava minun puolestani, kaikkien vankien on päästävä vapaalle jalalle, — minä korvaan köyhille kaikki kaksin ja kolmin verroin, minä — mutta menehän, — huuda toki rippi-isää, jotta hän pyyhkii siunauksellaan pois syntini —. Etkö vielä ole mennyt?
(Melu tulee äänekkäämmäksi.)
DANIEL. Jumala antakoon anteeksi raskaan syntini! Miten minä taas osaan tuon ymmärtää? Tehän olette aina häätänyt hurskaan rukouksen pois talosta ja tanhuilta, olette heitellyt minua niin usein postilloilla ja Raamatuilla, tavatessanne minut rukoilemassa —
FRANS. Ei enää sanaakaan siitä —. Kuolema! Näetkö, kuolema! —
Tulee liian myöhä —(Kuuluu Schweizerin hälyä.) Rukoilehan, rukoile!
DANIEL. Sanoinhan teille aina, — te niin vihasitte hurskasta rukousta, mutta varokaa, varokaa, kun hätä käy mieheen käsiksi, kun sielunne on hukkumaisillaan, niin te antaisitte kaikki maailman aarteet yhdestä kristityn huokauksesta —. Nähkääs, te häpäisitte minua, tähän te nyt joudutte, nähkääs nyt!
FRANS (syleilee häntä kiihkeästi). Anteeksi, rakas, hyvä kulta-Daniel, anteeksi, — minä puetan sinut kiireestä kantapäähän, — rukoilehan, — minä toimitan sinulle häät —, minä — mutta rukoilehan, minä vannotan sinua, polvillani minä vannotan sinua —. Piru vie, rukoile!
(Melua teillä. Huutoa, rymyä.)
SCHWEIZER (ulkona). Rynnätkää, iskekää! Murtautukaa sisään! Näen valoa, tuolla hän varmasti on!
FRANS (polvillaan). Kuule rukoukseni, taivaan Jumala! — Tämä on ensi kerta — eikä se varmaan vastakaan tapahdu —. Kuule minua, taivaan Jumala!
DANIEL. Mitä, mitä te nyt? Tuohan on jumalatonta rukoilemista!
(Väen vilinää.)
HÄLYÄ VÄKIJOUKOSTA. Varkaita! Murhaajia! Kuka rymyää niin kamalasti keskellä yötä!
SCHWEIZER (yhä ulkona). Iske ne takaisin, veikko. — Piru se tulee noutamaan teidän herraanne. — Missä se rietas on joukkoineen? — Pidähän vartiota linnan ympärillä, Grimm —. Hyökätkää kehysmuurille!
GRIMM. Noutakaa sytykkeitä —. Me tuonne ylös tai hän alas sieltä. —
Tuikkaanpa tulta hänen saleihinsa.
FRANS (rukoilee). En ole ollut tavallinen murhamies, Herra Jumala, — en ole takertunut pikku asioihin, Herra Jumala —.
DANIEL. Jumala meitä armahtakoon! Hänen rukouksensakin tulevat synniksi.
(Kiviä ja tuohuksia lentää. Ikkunaruudut lyödään sisään. Linna palaa.)
FRANS. En voi rukoilla, — täällä (lyö rintaansa ja otsaansa), kaikki täällä niin autiota, niin nääntynyttä! (Nousee.) Ei, en tahdokaan rukoilla, — taivas ei saa tätä voittoa, tätä pilkkaa ei helvetti tee minulle —
DANIEL. Jeesus Maaria! Auttakaa, pelastakaa, koko linna on tulessa!
FRANS. Kas tässä, ota tämä miekka. Joutuin! Pistä se selästä lävitseni, etteivät nuo konnat ehdi päästä minua häväisemään.
(Tuli loimuaa yhä valtavampana.)
DANIEL. Siunatkoon, siunatkoon! En tahdo auttaa ketään liian aikaisin taivaaseen, vielä vähemmin liian aikaisin — (Juoksee tiehensä.)
FRANS (tuijottaen kamalasti hänen jälkeensä, hetken kuluttua). Helvettiin, aioit sanoa —. Todellakin, vainuan jotakin sellaista —. (Mielipuolisesti.) Ovatko nuo heleitä liverryksiä sieltä? Teidänkö sähinäänne kuulen, manalan kyyt? — Ne syöksyvät ylös, piirittävät ovet. — Miksi niin arkailen tuota lävistävää kärkeä! — Ovi ryskyy, murtuu — turha yrittää pois —. Aa, armahda sinä siis minua! (Sieppaa hatustaan kultanyörin ja kuristaa itsensä.)
SCHWEIZER miehineen.
SCHWEIZER. Verihurtta, missä olet! — Näittekö, miten ne pakenivat?
Onko hänellä niin vähän ystäviä? Minne se konna on kätkeytynyt?
GRIMM (kompastuu ruumiiseen). Seis, mitäs tässä on tiellä? Valoa tänne!
SCHWARTZ. Hän on ehtinyt ennen meitä. Pistäkää miekkanne tuppeen, täällä hän makaa kuin kissanraato.
SCHWEIZER. Kuollut? Mitä? Kuollutko? Kuollut minun avuttani? — Petosta se on —, katsotaanpa, kuinka näpsästi hän hypähtää jaloilleen! (Pudistelee häntä.) He hei! Täällä on vielä murhattavia isiä!
GRIMM. Älä vaivaa itseäsi! Hän on kuollut kuin kivi.
SCHWEIZER (astuu syrjään). Niin, hänellä ei ole hauskaa! Hän on kuollut kuin kivi —. Palatkaa sanomaan päällikölle: "Hän on kuollut kuin kivi." — Minua hän ei näe enää. (Ampuu luodin otsaansa.)