TOINEN KOHTAUS.
Näyttämö sama kuin edellisen näytöksen viimeisessä kohtauksessa.
VANHA MOOR (istuu kivellä). ROSVO MOOR (vastapäätä).
ROSVOJA (siellä täällä metsässä).
ROSVO MOOR. Häntä ei kuulu vielä? (Lyö tikarilla kiveä niin että säkenöi.)
V. MOOR. Anteeksianto olkoon hänen rangaistuksensa, — minä kostan kaksinkertaisella rakkaudella.
R. MOOR. Ei, sieluni vihan nimessä, ei niin! Minä en tyydy siihen! Hän vieköön mukaansa iäisyyteen suuren häpeänsä! — Minkä takia minä kukistin hänet sitten?
V. MOOR (puhjeten itkuun). Ooh lapseni!
R. MOOR. Mitä, sinä itket häntä — tässä paikassa?
V. MOOR. Sääliä, oh sääliä! (Pusertaen kiihkeästi käsiään.) Nyt — nyt kohtaa tuomio lastani?
R. MOOR (kauhistuen). Kumpaa?
V. MOOR. Oo, mitä sinä nyt kysyt?
R. MOOR En mitään, en mitään.
V. MOOR Oletko tullut pilkkaamaan minun tuskaani?
R. MOOR (Itsekseen.) Pettävä omatunto! — Älkää välittäkö sanoistani!
V. MOOR. Niin, olen omaa poikaani kiduttanut, ja oman poikani piti minua jälleen kiduttaa, se on Jumalan johdatus. — Oh, Kaarle, rakas Kaarle, jos häilyt autuaana henkenä ympärilläni, anna minulle anteeksi, oh anteeksi!
R. MOOR (nopeasti). Hän antaa teille anteeksi. (Alakuloisemmin.) Jos hän ansaitsee käydä teidän pojastanne. — Hänen täytyy antaa teille anteeksi.
V. MOOR. Oh, hän oli liian jalo minun pojakseni. — Mutta minä menen häntä vastaan — kyyneleineni, unettomine öineni, kalvavine näkyineni, syleilen hänen polviaan, huudan, — huudan ääneen: "Olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi. En ole sen arvoinen, että sinä kutsut minua isäksesi."
R. MOOR (hyvin liikutettuna). Hän oli teille rakas, tuo toinen poikanne?
V. MOOR. Taivas sen tietää. Miksi minä sallinkaan ilkimielisen pojan juonten sokaista silmäni! Ylistettynä isänä minä kävin isien keskellä. Ympärilläni kasvoivat poikani kauniisti, toivorikkaina. Mutta — kirottu olkoon se hetki! — paholainen hiipi toisen sydämeen, minä uskoin käärmettä, — molemmat lapseni ovat hukassa. (Peittää kasvonsa.)
R. MOOR (etääntyy hänestä kauas). Ikuisesti hukassa!
V. MOOR. Oh, tunnen syvästi tosiksi Amalian sanat, jotka koston henki toi hänen suuhunsa. "Turhaan sinä ojentelet raukenevia käsiäsi poikaasi kohden, turhaan pyydät tarttua Kaarlesi lämpöiseen käteen, ei hän koskaan seiso vuoteesi ääressä —."
R. MOOR (ojentaa hänelle kätensä, kasvot poispäin kääntäen).
V. MOOR. Jospa Kaarle näin ojentaisi minulle kätensä! — Mutta hän makaa kaukana ahtaassa majassa, nukkuu jo ikiunta, ei kuule koskaan tuskani ääntä. — Voi minua! Kuolla vieraan käsiin —. Ei yhtään poikaa enää, ei yhtään poikaa enää sulkemassa silmäluomiani —.
R. MOOR (kiihkeän liikutuksen vallassa). Nyt sen täytyy tulla ilmi — nyt. (Rosvoille.) Jättäkää minut! — Ja sentään — voinko minä sitten antaa hänelle takaisin hänen poikaansa? — Enhän voi enää antaa hänelle hänen poikaansa —. Ei, en voi tehdä sitä.
V. MOOR. Mitä, ystävä, mitä äsken puhelit hiljaa?
R. MOOR. Poikasi, — niin, vanhus — (änkyttäen) poikasi on — iäksi hukassa.
V. MOOR. Iäksi?
R. MOOR (hirveän ahdistuksen vallassa katsoen taivasta kohti). Oh, tänä hetkenä vain — älä anna sieluni raueta — tänä hetkenä vain tue minua!
V. MOOR. Iäksikö sanoit?
R. MOOR. Älä kysele enää! Iäksi, sanoin!
V. MOOR. Vieras, vieras, miksi vedit minut esiin tyrmästäni?
R. MOOR. Mutta jospa — jospa minä nyt keinottelisin häneltä siunauksen itselleni niinkuin varas ja hiipisin pois saatuani kalliin saaliin? — Sanotaan, ettei isän siunaus mene koskaan hukkaan.
V. MOOR. Onko poikani Franskin hukassa?
R. MOOR (syöksyy hänen jalkoihinsa). Minä mursin tyrmäsi salvat —.
Siunaa minua!
V. MOOR (tuskaisesti). Miksi sinun, isän pelastajan, pitikin tuhota hänen poikansa! — Näes, taivas ei väsy armahtamasta, vaikka me surkeat maan madot käymme nukkumaan katkerin mielin. (Laskee kätensä rosvo Moorin päälaelle.) Tulkoon osallesi onnea säälisi verran!
R. MOOR (nousten kaihomielisenä). Oh, missä on miehuuteni? Jäntereeni raukenevat, tikari luisuu kädestäni.
V. MOOR. Kuinka suloista onkaan kun veljekset elävät sovussa kuin kaste, joka Hermonilta valuu Siionin vuorille. Opi tuntemaan se ihanuus, nuori mies, niin taivaan enkelit paistattavat päivää sädekehäsi loistossa. Viisautesi olkoon harmaapään viisautta, mutta sydämesi — sydämesi olkoon kuin viattoman lapsen!
R. MOOR. Ah, suo minun tuntea sen ihanuuden esimakua! Suutele minua, jalo vanhus!
V. MOOR (suutelee häntä). Ajattele, että tämä on isäsi suudelma, niin minä ajattelen suutelevani poikaani —. Osaathan itkeäkin!
R. MOOR. Minä ajattelin sitä isäni suudelmaksi. — Minä onneton, jos he nyt tuovat hänet!
Schweizerin TOVERIT tulevat äänettömänä surusaattona, päät
painuneina ja verhotuin katsein.
R. MOOR. Taivas! (Peräytyy arkana ja koettaa piiloutua. Saatto kulkee hänen editseen. Hän katsoo poispäin. Syvä vaitiolo. He pysähtyvät.)
GRIMM (painuneella äänellä). Päällikköni!
(Rosvo Moor ei vastaa, vaan peräytyy vielä.)
SCHWARZ. Jalo päällikkö!
(Rosvo Moor vetäytyy yhä taaemmas.)
GRIMM. Me olemme syyttömät, päällikköni!
R. MOOR (katsahtamatta heihin). Keitä te olette?
GRIMM. Et käännä katsettasi meihin! Uskollisiin miehiisi.
R. MOOR. Onnettomuudeksenne olette olleet minulle uskolliset!
GRIMM. Viimeiset jäähyväiset uskolliselta Schweizeriltäsi — hän ei palaa enää, soturisi Schweizer.
R. MOOR (kiihkeästi). Ette löytäneet siis etsittäväänne?
SCHWARZ. Löysimme kuolleena.
R. MOOR (riemastuen). Kiitos Sinulle, kohtaloitten ohjaaja! —
Syleilkää minua, veikot! — Armahdus olkoon tästä lähtien tunnussana —.
Nytpä on sekin kestettynä, — kaikki kestettynä.
MUITA ROSVOJA. AMALIA.
ROSVOT. Helei, helei! Saalis, etevä saalis!
AMALIA (hapset hajallaan). He väittävät kuolleitten nousseen ylös hänen käskystään — setäni elävän tässä metsässä —. Missä hän on. — Kaarle, setä! — Aah! (Syöksyy vanhuksen luo.)
V. MOOR. Amalia, tyttäreni Amalia! (Pusertaa häntä rinnalleen.)
R. MOOR (hypähtää taapäin). Kuka saattoi tämän näyn silmieni eteen?
AMALIA (syöksähtää vanhuksen luota rosvo Moorin luo ja syleilee häntä riemastuneena). Olen tavannut hänet, oi taivas, olen tavannut hänet!
R. MOOR (riistäytyy irti, rosvoille). Lähtekää! Perivihollinen minut on kavaltanut!
AMALIA. Sulhoni, sulhoni, raivoathan! Aa, riemustako? Miksi minä olenkin niin tunteeton, onneni huumauksessa niin kylmä?
V. MOOR. Sulho? Tyttäreni, tyttäreni! Sulhosi?
AMALIA. Iäti hänen, iäti, iäti minun! — Oh taivaan vallat, keventäkää minulta tämä surmaava nautinto, etten minä tukahdu taakkani alle!
R. MOOR. Irroittakaa hänet kaulastani! Tappakaa hänet, tappakaa tuo (osoittaa vanhusta)! — Surma periköön minut, teidät! Kaikki! Tuho koko maailmalle! (Aikoo paeta.)
AMALIA. Minne? Mitä, rakas? Iäinen autuus, loputon riemu — ja sinä pakenet?
R. MOOR. Pois, pois! — Onnettomin morsiamista! Katso itse, kysy itse, kuule! — Onnettomin isistä! Salli minun iäksi paeta täältä!
AMALIA. Tukekaa minua, Jumalan tähden, tukekaa minua! Silmissäni niin mustenee —. Hän pakenee!
R. MOOR. Liian myöhään! Turhaan! Kirouksesi, isä! Älä kysele minulta enempää! Minä olen, olen saanut — kirouksesi, — kirouksesi! Kuka minut houkutti tänne? (Syösten miekka kädessä rosvoja vastaan.) Kuka teistä, te manalan sikiöt, houkutti minut tänne? Tämä olkoon siis tuhosi, Amalia! Kuole, isä, kuole minun surmaamanani kolmannen kerran! — Nämä pelastajasi ovat rosvoja ja murhamiehiä! Kaarle poikasi on heidän päällikkönsä!
(Vanha Moor heittää henkensä.)
AMALIA (seisoo ääneti ja jäykkänä kuin kuvapatsas. Kammottava äänettömyys ylt'ympäri).
R. MOOR (syösten erästä tammea päin). Niiden sielut, jotka minä tukahdutin rakkauden kiihkoissa — niiden, jotka minä surmasin pyhän unen helmaan, — niiden, — hahahaa! Kuuletteko ruutitornin räjähtävän synnyttävien äitien päitten päällä? Näettekö liekkien hulmahtavan rintalasten kehtoihin? Siinä on hääsoihtuja, siinä on morsiusmusiikkia, — oh, Tuomari ei unohda niitä, hänellä ne on selvillä, siksipä minulta on poissa lemmenriemu! Siksi minulle rakkaus on kidutus! Siinä on kosto!
AMALIA. Se on totta, taivaan Ruhtinas, se on totta! — Mitä minä olen tehnyt, syytön uhrilammas? Olen rakastanut tätä miestä!
R. MOOR. Tämä on enemmän kuin mies voi kestää. Olenhan kuullut kuoleman viuhuvan vastaani useammasta kuin sadasta putkesta, enkä ole sitä väistänyt askeltakaan, nytkö minun pitää oppia vapisemaan kuin nainen? Vapisemaan naisen edessä? — Ei, nainen ei säikähdytä miehuuttani —. Verta, verta! — Tämä on vain hetkellistä naisekasta puuskaa! — Minun täytyy maistaa verta, niin se menee ohi! (Aikoo paeta.)
AMALIA (lankee hänen kaulaansa). Murhaaja, paholainen! En voi laskea sinua, enkelini.
R. MOOR (viskaa hänet syrjään). Pois, viekas käärme, sinä pilkkaat raivostunutta — mutta minä vaadin taisteluun itse sortovaltiaan kohtaloni —. Mitä, itketkö! — Oo, te petolliset, ilkeät tähdet! Hän on itkevinään, - ikäänkuin joku sielu voisi surra minun osaani! (Amalia lankee hänen kaulaansa.) — Aah, mitä se on? Hän ei sylje kasvoilleni, ei torju minua luotaan — Amalia! Oletko unhoittanut, tiedätkö myös, ketä syleilet, Amalia?
AMALIA. Ainokaiseni, iki-omani!
R. MOOR (rajattoman onnen hurmaamana). Hän antaa minulle anteeksi, hän rakastaa minua! Minä olen puhdas kuin taivaan tähti, hän rakastaa minua! — Kyynelin kiitän sinua, armahtava Jumala! (Vaipuu polvilleen, itkien rajusti.) Sieluni rauha on palannut, tuska on raivonnut loppuun, helvettiä ei enää ole —. Katso, oi katso, valon lapset itkevät, itkevää paholaista syleillen — (Rosvoille.) Itkekäähän myös! Itkekää, itkekää, olettehan niin onnellisia —. Oh, Amalia, Amalia! (Unohtuvat äänettömään syleilyyn ja suuteluun.)
ERÄS ROSVOISTA (astuu kiukustuneena esiin). Seis, petturi! — Laske oitis irti tuo käsi, tai minä sanon sinulle sanan, joka saa korvasi soimaan ja hampaasi kauhusta kalisemaan! (Ojentaa miekan heidän välilleen,)
ERÄS VANHA ROSVO. Muista Böömin metsiä! Kuuletko, epäröitkö? — Böömin metsiä sinun on muistettava! Uskoton, missä ovat valasi? Unhoittuvatko haavat niin pian? Kun me panimme edestäsi peliin onnen, kunnian ja hengen, kun me seisoimme suojanasi kuin muuri, otimme sinuun tähdätyt iskut kilpinäsi vastaan — etkö silloin nostanut kättäsi rikkumattomaan valaan, vannoen, ettet jätä meitä koskaan, kuten mekään emme ole sinua jättäneet? — Kunniaton! Valanrikkoja! Ja sinä käännyt luopioksi, kun portto ulisee?
KOLMAS ROSVO. Hyi hitto väärää valaa! Uhratun Rollerin henki, jonka sinä huusit Manalasta valasi todistajaksi, punastuu haudassaan raukkamaisuuttasi häveten ja nousee sieltä aseineen rankaisemaan sinua.
ROSVOT (sekasortoisesti, riistäen auki vaatteitaan). Katsos tänne, katsos, tunnetko näitä arpia? Sinä olet meidän! Sydänverellämme olemme lunastaneet sinut orjaksemme, sinä olet meidän, vaikkapa arkkienkeli Mikael joutuisi itse Molokin kanssa kahakkaan sinun tähtesi! — Lähde kanssamme! Uhri uhrista! Amalia on uhrattava ennen joukkoa!
R. MOOR (laskee irti Amalian käden). Loppu on käsissä! — Minä aioin kääntyä ja päästä isäni luo; mutta taivaan Herra kielsi sen. (Kylmästi.) Minä älytön narri, miksi aioinkin sellaista? Sillä voiko suuri syntinen vielä kääntyä? Suuri syntinen ei voi koskaan kääntyä, se minun olisi pitänyt tietää aikoja —. Ole rauhassa, pyydän, ole rauhassa! Niinhän onkin oikein. — Minä en halunnut silloin, kun Hän etsiskeli minua; nyt kun minä etsin häntä, ei Hän välitä. Onko mikään kohtuullisempaa? — Älähän katso noin kauhistuneena —. Hänhän ei tarvitse minua. Eikö Hänellä ole luomakuntaa yllinkyllin? Yhtä vailla hän voi niin hyvin olla, ja se yksi olen nyt minä. — Tulkaa, toverit!
AMALIA (vetää hänet takaisin). Pysähdy! Isku, kuolinisku! — Hyljättynä jälleen! — Vedä miekkasi ja sääli minua!
R. MOOR. Sääli on siirtynyt metsän pedoille, — en surmaa sinua.
AMALIA (halaten hänen polviaan). Oo, Jumalan tähden, taivaan armon tähden! Enhän pyydä enää rakkautta, tiedän kyllä, että tuolla ylhäällä tähtemme pakenevat vihollisina toistensa luota — pyydän vain kuolemaa! Hyljätty, hyljätty! — Tunne synkintä pohjaa myöten: hyljätty! En voi sitä kestää. Näethän, sitä ei mikään nainen voi kestää. Pyydän vain kuolemaa! Katsos, käteni vapisee! Minulla ei ole rohkeutta itse iskeä. Minua peloittaa välähtävä rauta —. Sinullehan se on niin helppoa, niin helppoa, olethan tappotaituri, vedä miekkasi, niin minä saan onneni!
R. MOOR. Pyydätkö yksin olla onnellinen? Pois, en surmaa naista!
AMALIA. Aah, murhamies! Sinä voit tappaa vain onnellisia, mutta käyt elämään-kyllästyneitten ohi! (Ryömii rosvojen luo.) Armahtakaa minua siis te, pyövelin oppilaat! — Katseissanne on niin verenjanoinen sääli, joka on kurjan lohdutus — mestarinne on mitätön, pelkuri kerskaaja.
R. MOOR. Nainen, mitä sanot? (Rosvot kääntyvät poispäin).
AMALIA. Ei yhtään ystävää? Ei näissäkään yhtä ystävää? (Nousee.) Ah niin, opettakoon siis Dido minut kuolemaan! (Aikoo mennä, eräs rosvo tähtää häntä.)
R. MOOR. Seis! Tohditko — Moorin lemmitty kuolkoon vain Moorin surmaamana! (Surmaa Amalian.)
ROSVOT. Päällikkö, päällikkö! Mitä sinä teet? Oletko tullut hulluksi?
R. MOOR (tuijottaa ruumista). Hän on saanut osansa! Joku kouristus vielä, sitten se on valmista —. No, kas niin! Onko teillä vielä jotakin vaadittavaa? Te uhrasitte tähteni hengen, hengen, joka ei enää ollut teidän omanne, vaan täynnä inhoa ja häpeää —. Minä surmasin sovitukseksi teille enkelin. No niin, katsokaahan tarkoin tänne! Oletteko nyt tyytyväisiä?
GRIMM. Olet maksanut velkasi korkoineen. Olet tehnyt, mitä ei kukaan toinen tekisi kunniansa vuoksi. Lähde nyt eteenpäin!
R. MOOR. Sanotko sinä niin? Eikö sentään ole kohtuutonta korvata konnan henki pyhimyksen hengellä? — Oh, minä sanon teille, että jos jokainen teistä nousisi häpeälavalle ja antaisi nyhtää hehkuvilla pihdeillä lihaansa pala palalta irti, ja tämä kidutus kestäisi yksitoista kesäpäivää, niin se ei vielä korvaisi hänen kyyneliään. (Katkerasti nauraen.) Arpenne, Böömin metsät! Niinpä niin, ne oli kyllä hyvitettävä.
SCHWARZ. Tyynny, päällikkö! Tule mukaamme, tässä sinun ei ole hyvä viivytellä. Johda meitä edelleen!
R. MOOR. Seis — sana vielä, ennenkuin lähdemme —. Pankaa mieleenne, raakalaiskäskyjeni vahingoniloiset kätyrit — että tänä hetkenä minä lakkaan olemasta päällikkönne —. Häpeällä ja kauhulla minä lasken nyt kädestäni verisen valtikkani, jonka alaisina te uskottelitte olevanne oikeutetut konnanjuoniin sekä pimentämään taivaan valon synkeillä töillänne —. Lähtekää oikeaan ja vasempaan —. Tästä lähtien meillä älköön ikipäivinä olko yhteisiä asioita.
ROSVOT. Aah, kunnoton! Missä ovat siivekkäät suunnitelmasi? Olivatko ne saippuakuplia, jotka nainen puhaltaa olemattomiin?
R. MOOR. Voi minua narria, joka luulin hirmuteoilla luovani maailman kauniimmaksi ja tukevani lakeja laittomuudella! Nimitin sitä kostoksi ja oikeudeksi —. Oh Sallimus ylpeydessäni uskoin voivani hioa umpeen miekkasi lovet ja korjata puolueelliset tekosi — mutta, ah turhamaista lapsellisuutta, tässä minä seison nyt kammottavan elämän päässä ja tunnen kalisevin hampain, parku sydämessä —, että kaksi minunlaistani ihmistä tuhoaisi perinpohjin koko siveellisen maailmanjärjestyksen. Armoa, armoa poikaselle, joka tahtoi puuttua ennen sinua sinun tehtäviisi, — kosto on sinun yksin. Sinä et tarvitse ihmiskättä. Eihän kyllä ole enää minun vallassani sovittaa menneisyyttä, — mikä on murskattu, se pysyy murskattuna, — mitä minä kaadoin, se ei ikinä nouse enää —. Mutta minulle jäi jotakin, jolla voin sovittaa häväistyt lait ja korjata jälleen loukatun järjestyksen. Se tarvitsee uhria, — uhria, joka nostaa sen majesteetin loukkaamattomuuden koko ihmiskunnan nähtäviin — minä itse olen se uhri. Minun itseni se vaatii kuolemalla kuolemaan.
ROSVOT. Ottakaa häneltä miekka pois, hän aikoo tappaa itsensä.
R. MOOR. Te houkat! Te ikuiseen sokeuteen tuomitut! Arvelette kai, että yksi kuolemansynti vastaa toisia kuolemansyntejä? Arvelette kai, että sellainen jumalaton epäsointu palauttaa maailmanjärjestyksen sopusoinnun? (Heittää halveksien aseensa heidän eteensä.) Elävänä saakoon pyöveli minut käsiinsä. Minä lähden ja jättäydyn itse oikeuden käsiin.
ROSVOT. Kahlitkaa hänet! Hän on menettänyt järkensä.
R. MOOR. Eipä sillä, etten minä uskoisi sen tapaavan minut aikanaan, jos ylemmät vallat niin suovat. Mutta se voisi yllättää minut unessa tai saada kiinni paossa tai vangita miekoin ja pakkokeinoin, ja silloin minä olisin menettänyt senkin ainoan ansion, että olen vapaaehtoisesti antautunut sovittamaan kuolemalla syyni. Miksi koettaisin varkaan tavoin yhäkin pelastaa elämää, jonka olen jo aikoja taivaan tuomion mukaan hukannut?
ROSVOT. Antaa hänen mennä! Se on suuruudentavoittelua. Hän aikoo ansaita hengellään joutavaa ihailua.
R. MOOR. Tekoni voisi herättää ihailua. (Hetken mietittyään.) Muistan tänne lähtiessäni puhutelleeni erästä miespoloa, joka tekee päivätöitä ja jolla on yksitoista lasta elossa. On luvattu tuhat kultarahaa sille, joka tuo sen suuren rosvon elävänä oikeuden käsiin. Sitä miestä sopii auttaa. (Poistuu.)