NELJÄS KOHTAUS.
Puutarhassa.
AMALIA. Itket, Amalia? — Ja millä äänellä, millä äänellä hän sen lausui — minusta oli kuin luonto nuorentuisi — se ääni herätti lemmen nautitut keväimet! Satakieli helkkyi kuten muinen, kukat tuoksuivat kuin muinen — ja minä lepäsin riemun huumaamana hänen rinnallaan. Ah, vilpillinen, uskoton sydän? Kuinka tahdot kaunistella väärää valaasi! Ei, ei, pois sielustani, sinä pettävä kuva! En ole rikkonut valaani, sinä ainokainen. Pois sielustani, te vaanivat, jumalattomat toiveet! Sydämessä, missä Kaarle hallitsee, ei kukaan muu mies maan päällä saa sijaa —. Mutta miksi, sieluni, aina niin, niin vasten tahtoani tämän vieraan puoleen? Eikö hän kietoudu niin lujasti yhteen ainokaiseni kuvan kanssa? Eikö hän ole ainokaiseni ikuinen saattaja? — "Sinä itket, Amalia?" — Ah, minä pakenen häntä! — Pakenen! — Älköön silmäni koskaan nähkö tätä vierasta!
Rosvo MOOR avaa puutarhan portin.
Amalia (säpsähtää). Kuule, kuule! Eikö portti narissut! (Huomaa Kaarlen ja hypähtää ylös.) Hän — minne? Mitä? Ovatko jalkani juuttuneet maahan, etten voi paeta —. Älä hylkää minua, taivaan Jumala! Ei, sinä et saa riistää minulta Kaarleani! Sielussani ei ole tilaa kahdelle jumaluudelle, ja minä olen kuolevainen neito! (Ottaa esiin Kaarlen kuvan.) Sinä Kaarleni, ole suojelushenkeni tätä vierasta, tätä lemmen häiritsijää vastaan! Katse sinuun, sinuun, vääjäämättä, — ei yhtään jumalatonta silmäystä häneen! (Istuutuu mykkänä — silmä lujasti kuvaan kiintyneenä.)
MOOR. Kas, armollinen neiti? Ja suruissaan? Ja kyynel kuvalle putoomassa! (Amalia ei vastaa.) — Ja ken on tuo onnellinen, joka saa enkelin silmät välkkymään? Saanko minäkin nähdä sitä jumaloitua —. (Koettaa nähdä kuvaa.)
AMALIA. Ei, kyllä, ei!
MOOR (perääntyen). Haa, ja ansaitseeko hän tuota jumalointia, ansaitseeko hän!
AMALIA. Kunpa olisitte tuntenut hänet!
MOOR. Olisin kadehtinut häntä.
AMALIA. Ihaillut, tahdotte sanoa.
MOOR. Haa!
AMALIA. Oi, te olisitte häntä niin rakastanut, — niin paljon, niin paljon oli hänen kasvoissaan, — hänen silmissään, — hänen äänensä sävyssä, mikä niin muistuttaa teitä, mitä niin rakastan —
MOOR (katsoo maahan).
AMALIA. Tuossa, missä te nyt seisotte, hän seisoi tuhannet kerrat — ja hänen vierellään se, joka hänen vierellään unhoitti maan ja taivaan —, täältä hänen katseensa kulkeutui ympärillä kukoistavaan maisemaan, — se näytti tuntevan tuon suuren, kiitollisen katseen ja kaunistuvan oman mestarikuvansa mieltymyksestä, — täällä hän sai ylevällä soitollaan ilmojen laulajat vaikenemaan, — täällä tästä pensaasta hän poimi ruusuja, ja poimi ruusuja minulle, — täällä, täällä hän lepäsi rinnallani, huulet hehkuen minun huuliani vasten, ja kukat kuolivat mielellään rakastavain askelten alla —.
MOOR. Häntä ei enää ole olemassa?
AMALIA. Hän purjehtii raivokkaalla merellä — Amalian rakkaus purjehtii hänen mukanaan, — hän vaeltaa tiettömiä hiekka-aavoja, — Amalian rakkaus saa polttavan hiekan hänen edessään viheriöimään ja villiviidat kukkimaan, — päivä paahtaa hänen paljastettua päätään, Pohjolan lumi kiristää hänen anturoitaan, myrskyrakeet pieksevät hänen ohimoitaan, ja Amalian rakkaus tuudittaa häntä myrskyn soidessa —. Meriä ja vuoria ja ilmojen ääriä rakastavain välillä, — mutta sielut riistäytyvät tomuvankiloistaan ja tapaavat toisensa rakkauden luvatussa maassa —. Te näytätte surulliselta, herra kreivi?
MOOR. Rakkauden sanat herättävät minunkin rakkauteni.
AMALIA (kalveten). Mitä? Te rakastatte toista? — Voi, mitä olen sanonut?
MOOR Hän luuli minun kuolleen ja pysyi uskollisena kuolleeksi-luullulle. Hän kuuli jälleen minun elävän, ja hän uhrasi minulle pyhimyskruununsa. Hän tietää minun harhaavan erämaissa ja nääntyvän kurjuudessa, ja hänen rakkautensa kiitää läpi erämaitten ja kurjuuden minua etsien. Hänenkin nimensä on Amalia, kuten teidän, armollinen neiti.
AMALIA. Kuinka kadehdinkaan teidän Amaliaanne!
MOOR Oh, hän on onneton tyttö, hänen rakkautensa on kiintynyt kadotuksen omaan, eikä — sitä palkita ajassa eikä iäisyydessä!
AMALIA. Ei, taivaassa se saa palkkansa! Eikö sanota, että on olemassa parempi maailma, missä murheelliset iloitsevat ja rakastavat tapaavat toisensa?
MOOR Niin, maailma, missä verhot putoavat alas ja rakkaus tapaa rakkauden kauhistavana. — Ikuisuus on sen nimi —. Amaliani on onneton tyttö.
AMALIA. Onneton, vaikka te rakastatte?
MOOR. Onneton, koska hän rakastaa minua! Entä jos minä olisin murhamies? Entä jos teidän rakastettunne, neiti, voisi jokaisesta suudelmasta kertoa teille surmatyön? Voi Amaliaani! Hän on onneton neito!
AMALIA (hypähtäen iloisesti ylös). Ah, kuinka onnellinen tyttö olen! Minun ainokaiseni on säde Jumalasta, ja Jumala on armo ja laupeus? Hän ei voisi nähdä kärpäsenkään kärsivän —. Hänen sielunsa on yhtä kaukana verisistä ajatuksista kuin keskipäivä on sydänyöstä.
MOOR (vetäytyy nopeasti erään pensaan taa, tuijottaa seutua).
AMALIA (laulaa, säestäen luutulla).
Lähdet, Hektor, — vaan jos kuolemaasi? Monta miestä Akilles jo kaasi jälkimainehiksi Patrokloon. Kuka ohjaa poikas peitsenkäyttöön, kuka jumalien tahdon täyttöön, jos sä kohta vaivut Kokythoon?
MOOR (ottaa vaieten luutun ja laulaa).
Kallehin, tuo tuimin peitsistäni!
Verileikkiin — tie on edessäni —.
(Heittää pois luutun ja pakenee.)