VIIDES KOHTAUS.
Likeinen metsä. Yö. Keskustassa vanha rappeutunut linna.
ROSVOJOUKKO lepäämässä maassa.
ROSVOT (laulavat).
Rietas rosvoelämämme meille huvitust' on vain. Hirteen huomenn' ennätämme, tänään päiv' on riemukkain.
Vapaata elämä on tää, ei käy se orjantyöksi. Öin metsä meitä viihdyttää, työhetkemme on myrskysää, saa meillä päivä yöksi. Merkurius se meist' on mies, meit' ajallaan ain auttaa ties.
Tänään mielimme pappeja tervehtää, tilanvouteja lihavia taas huomenna tutkia; muusta jää osaks Herran huolehtia.
Ja punaneste tulinen työn jälkeen jälleen maistuu, se uusii voiman, miehuuden, me veljeks saamme jokaisen, ken helvetissä paistuu.
Isien kauhu kuolon-omain ja parku äitein kodittomain ja tyrske kurjain tytärten — kuin soitto meille suloinen!
Ah, kuollessaan kun he värisevät, kuin vasikat märkinä ynisevät, — sitä nähdä silmämme himoitsee ja ne äänet korvaamme hyväilee.
Ja Tuoni huoleti tulla saa, kun ahtaiksi käy ajat! Me sonnustaumme, kiillottain koreiksi kenkärajat, vilua vastaan tulijuomaa naukun kulauttain, hip hei, ja sitten palkan saantiin, niinkuin siivin vain.
SCHWEIZER. Tulee yö eikä päällikkö ole vielä täällä!
RAZMANN. Vaikka lupasi kahdeksan lyönnillä olla luonamme.
SCHWEIZER. Jos hänelle on tapahtunut jotakin pahaa — silloin, toverit, me sytytämme tulipaloja ja murhaamme kaikki imeväisetkin!
SPIEGELBERG (vetää Razmannin syrjään). Sananen, Razmann.
SCHWARZ (Grimmille). Emmekö lähetä vakoojia?
GRIMM. Antaa hänen olla! Hän ottaa sellaisen saaliin, että me saamme hävetä.
SCHWEIZER. Siinä sinä, hitto vie, petyt! Ei hän lähtenyt luotamme sen näköisenä, että hänellä olisi ollut konnankujeita pääkopassaan. Oletko unhoittanut, mitä hän sanoi viedessään meidät kankaan yli? — Joka varastaa nauriinkaan pellolta ja minä saan sen tietää, häneltä putoaa pää täällä, niin totta kuin nimeni on Moor. — Me emme saa rosvota.
RAZMANN (hiljaa Spiegelbergille). Mitä se tarkoittaa — puhu selvemmin!
SPIEGELBERG. Hss, hss! — En ymmärrä, mitä käsitystä sinulla tai minulla on vapaudesta, kun me vedämme vankkureita kuin härät ja samalla rummutamme ankarasti riippumattomuutta —. Se ei minua miellytä.
SCHWEIZER (Grimmille). Mitähän juonia tuo höyrypää kutonee?
RAZMANN (hiljaa Spiegelbergille). Puhut päälliköstä?
SPIEGELBERG. Hss sentään! — Kyllä hänellä on korvat kaikkialla joukossamme —. Päälliköstä, sanot? Kuka hänet on nostanut päälliköksi meille? Vai eikö hän ole anastanut tätä arvoa, joka oikeutta myöten olisi minun? — Kuinka, senkö takia panemme peliin henkemme, koemme kaikki kohtalon kiusat, että lopulta vielä sanomme onneksemme olla orjan alamaisia? — Tahdottomia alamaisia, kun voisimme olla ruhtinaita? Jumaliste, Razmann — se ei ole minua koskaan miellyttänyt.
SCHWEIZER (toisille). Niin — sinäpä oletkin oikea sankari survomaan kivillä sammakoita —. Jo hänen nenänsä kajaus, kun hän niistää sitä, voisi säikäyttää sinut neulansilmästä läpi —.
SPIEGELBERG (Razmannille). Niin — ja vuosia minä olen jo kuvitellut: muuttua sen seikan pitää. Razmann — jos sinä olet se, jona olen sinua pitänyt, — Razmann! — Häntä kaivataan, puolittain pidetään menneenä miehenä, — Razmann, minusta näyttää, että hänen paha hetkensä on käsissä — mitä? Ethän sinä edes ala punoittaa, kun vapauden kellonääni soi sinulle? Eikö sinulla ole rohkeutta ymmärtää edes rohkeata vihjausta?
RAZMANN. Haa, saatana? Mihin verkkoon kiedot mieltäni.
SPIEGELBERG. Onko se tarttunut? No hyvä, seuraa! Huomasin, minne hän hiipi —. Tule! Ainahan kaksi pistoolia voi osua, ja niin olemme me ensimäiset, jotka niitä imeväisiä kuristelemme. (Koettaa viedä hänet mukaansa.)
SCHWEIZER (vetää hurjana veitsensä). Äh, haaska! Paikalleenpa muistutitkin minua Böömin metsistä! — Etkö se sinä rehja juuri alkanut vinkua, kun huudettiin vihollisen tulevan! Silloin minä kirosin kautta sieluni — Mene hornaan, salamurhaaja! (Pistää hänet kuoliaaksi.)
ROSVOT (hälisten).
Murha, murha! — Schweizer, Spiegelberg, — eroittakaa ne!
SCHWEIZER (heittää veitsen hänen päälleen). Siinä! — Heitä vaan henkesi — Rauhassa toverit —. Älkää välittäkö siitä joutavasta. Se lurjus on aina ollut myrkyllinen päällikköä kohtaan, eikä hänellä ole yhtä naarmua koko ihossaan —. Vielä kerran, älkää välittäkö —. Äh sitä heittiötä! — Tahtoo selän takaa käydä surmaamaan miestä! Selän takaa miestä! Senkö takia hiki on kirvellyt selkänahkaamme, että saisimme poistua maailmasta salavihkaa kuin kulkukoirat. Sinä konna! Olemmeko me sen takia tehneet tilamme savuun ja tuleen, että lopulta kuolla kupsahdamme kuin rotat?
GRIMM. Mutta piru vie, toveri, mitä teillä oli keskenänne —. Päällikkö raivostuu.
SCHWEIZER. Se jääköön minun huolekseni. — Ja sinä, jumalaton
(Razmannille) olit hänen kätyrinsä, sinä! — Häviä silmistäni —. Niin
Schufterlekin teki; mutta nytpä hän roikkuukin hirressä Sveitsissä,
kuten päällikköni hänelle ennustikin — (Kuuluu laukaus.)
SCHWARZ (hyppää pystyyn). Kuulkaa pistoolinlaukaus! (Taas laukaus.)
Taas! Halloo! Päällikkö!
GRIMM. Kärsivällisyyttä! Hänen on ammuttava kolmannesti!
(Kuuluu vielä laukaus.)
SCHWARZ. Hän se on! — On! — Pidä varasi, Schweizer, — vastatkaamme hänelle! (Ampuvat.)
MOOR, KOSINSKY (tulevat esiin).
SCHWEIZER (astuu heitä kohti). Tervetullut, päällikköni! — Minä olen ollut hiukan malttamaton sinun poissaollessasi. (Vie hänet ruumiin luo.) Ole sinä tuomarina minun ja tämän välillä — hän aikoi surmata sinut takaapäin.
ROSVOT (hätkähtäen). Mitä? Päällikön?
MOOR (tuijottaen pitkään, kiivaasti). Mikä valvovan Kostottaren käsittämätön ohjaus! — Eikö juuri tämä viritellyt minulle houkutusvirsiä? — Pyhitä tuo veitsi salaperäiselle rankaisevalle jumalattarelle! Sinä et tätä tehnyt, Schweizer.
SCHWEIZER. Jumaliste, minä sen todella tein, eikä se piru vie ole kehnoin kaikista tähänastisista teoistani. (Poistuu nyrpeillään.)
MOOR (miettiväisenä). Ymmärrän — taivaan ohjaus — ymmärrän — lehdet putoavat puusta, ja minun syksyni on tullut — — Viekää tuo pois silmistäni! (Spiegelbergin ruumis kannetaan pois.)
GRIMM. Anna meille määräyksiä, päällikkö, mitä me tästäpuolin teemme.
MOOR. Kohta — kohta on kaikki täytetty. — Tuokaa luuttuni. — En ole enää löytänyt omaa itseäni sieltä palattuani —. Luuttuni, sanon —. Minun täytyy sävelillä herättää entinen voimani —. Jättäkää minut!
ROSVOT. On keskiyö, päällikkö!
MOOR. Ne olivat sentään vain teatterikyyneliä —. Minun täytyy kuulla Roomalaislaulua, jotta uinuva hengettäreni virkoaa jälleen —. Luuttuni tänne —. Keskiyö, sanotte?
SCHWARZ. Kohta ohikin. Silmäluomiamme painaa kuin lyijy. Kolmeen vuorokauteen ei ole unta maistettu.
MOOR. Vaipuuko unen lääkeneste konnankin silmään? Miksi se karttaa minua? En ole koskaan ollut pelkuri tai heittiö —. Pankaa maata — huomenaamulla käymme etemmäs.
ROSVOT. Hyvää yötä, päällikkö! (Painautuvat maahan ja nukahtavat.)
(Syvä hiljaisuus.)
MOOR (ottaa luutun, soittaa).
BRUTUS.
Rauhan maa, sua viime roomalainen
tervehtii: jo minut helmaas suo!
Muistan murhatyöt Filippin vainen,
sieltä tuskantieni tuo.
Cassius, miss' oot? — On Rooma oma turman!
Veljen sotajoukko sortui jo.
Lohdun saan vain yhden vielä: surman!
Kaikk' on maa jo raunio!
CAESAR.
Ken se astuu vuoren vieremätä
urhon vapaan askelin?
Ah, jos silmäni ei petä,
roomalainen on se kuitenkin.
— Tuoko tiesi Tiberiltä sinut?
Kukkuloillaan Rooma kestääkö —?
Orvon vuoks oon paljon murehtinut:
Caesaritta sen saa häviö.
BRUTUS.
Ah, ken valoon kutsui sinut, vainaa? Iskut kolmenkolmatt' tikarin eikö voineet sua Manan uneen painaa? Vaiti korska, vaiti murhekin! Tulialttari Filippin imi kuiviin veret vapauden. Hautaas vaivu! — Koht' on Rooman nimi muisto vain, kun Brutus käy luo Minoksen.
CAESAR.
Brutus, ah? Myös Brutus — kuin hän voikaan nostaa miekan iskuhun? Sinuun katsoin niinkuin isä omaan poikaan: maailma ois ollut omas sun! Mene — roomalaisist' olet suurin, kun löit miekkas isäs sydämeen, mene, huuda alla Rooman muurin: Brutus roomalaisista on suurin, miekkansa löi isäns' sydämeen! Mene — nyt ei mua enää hyli Manan tumma syli —. Musta laivuri, nyt Lethen yli!
BRUTUS.
Isä, jää! — Mä tunnen taivaan alla yhden vain, jot' itse Caesar voi veroisenaan pitää kunnialla: pojan nimen hälle soi. Caesar yksin saattoi Rooman turmaan, Brutus yksin kaatoi Caesarin; missä Brutus elää, suistuu Caesar surmaan. Vastasuuntiin käymme kumpikin!
(Laskee luutun pois, astelee syvissä miettein edestakaisin.)
Kuka olisi minun takaajani? — Kaikki on niin synkkää — kuin umpisokkelossa, — ei ulospääsyä, ei johtotähtiä — kunpa olisin vetänyt viimeisen henkäykseni —. Kunpa olisi lopussa tämä turha varjoleikki —. Mutta miksi polttava onnennälkä, miksi pyrkimys saavuttamattomaan täydellisyyteen, miksi täyttymättömäin aikeiden lykkääminen toistaiseksi vaikka tämän vähäisen esineen vähäinen painaminen (pitää pistoolia kasvojensa edessä) tekee viisaan ja hullun, pelkurin ja urhon, jalon ja konnan yhdenveroisiksi? Onhan sieluttomassa luonnossa niin jumalallinen sopusointu, miksi järjellisessä pitää olla tällaista epäsointua? — Ei, ei, siinä on jotakin enemmän; sillä minä en ole vielä ollut onnellinen.
Luuletteko, että vapisen? Surmaamieni miesten henget, minä en vapise! (Väristen ankarasti.) — Teidän arka kuolinuikutuksenne, teidän mustenevat kasvonne, teidän hirveinä ammottavat haavanne, nehän ovat vain katkeamattoman kohtalonketjun renkaita ja ne ovat alunperin seurauksia minun ilonpidoistani, imettäjieni ja holhoojaini oikuista, isäni luonnonlaadusta, äitini verestä. — (Kauhun värisyttämänä.) Miksi Luoja antoi minulle saman osan kuin oli Perilluksen härällä, jonka hehkuvassa vatsaontelossa ihminen paistui?
(Käy käsiksi pistooliin.) Aika ja iäisyys — jotka yksi ainoa hetki sitoo toisiinsa! Hirmuinen avain, joka sulkee taakseni elämän vankilan ja avaa eteeni ikuisen yön asunnon — sano minulle, oh sano minulle, — minne, minne lasket minut? — Vieraaseen, ennen käymättömään maahan! — Katsos, se näky herpaisee ihmisluonnon, kuolevaisen jännevoima raukeaa, ja mielikuvitus, aistiemme ilkamoiva matkija, saa herkkäuskoisuutemme silmien edessä väikkymään outoja haamuja —. Ei, ei, mies ei saa horjahdella —. Ole millainen tahansa, tuntematon haudantakaisuus, kunhan minulle jää tämä oma minuus uskolliseksi —. Ole millainen tahansa, kunhan oma minuuteni seuraa mukanani sinne —. Ulkonaiset asiat heijastuvat mieheen vain pinnalle —. Minä olen oma taivaani ja helvettini.
Kunpa jättäisit yksin minun haltuuni jonkun poroksipoltetun maailman, jonka olet tuominnut pois silmistäsi ja missä minua odottaisivat vain yksinäinen yö ja ikuinen autius! — Silloin minä kansoittaisin mykän tyhjyyden mielikuvitukseni luomuksilla ja minulla olisi koko ikuisuus aikaa paloitellen tutkia yleisen kurjuuden sekasortoista kuvaa. — Vai tahdotko johtaa minut aina uusien syntymäin ja aina uusien kurjuuden näyttämöiden kautta aste asteelta tuhoa kohti? Enkö voi katkaista haudantakaisessa elämässä minulle kehrättäviä elämänlankoja yhtä helposti kuin tämän? — Sinä voit tehdä minut tyhjäksi — tätä vapautta et voi minulta ottaa. (Lataa pistoolin. Pysähtyy äkkiä.) Mutta kuolisinko siksi, että pelkään elämän tuskaa? — Tunnustaisinko kurjuuden olleen minulle ylivoimaisen? Ei, tahdon kestää sen! — (Heittää pois pistoolin.) — Ylpeyteni lannistakoon tuskat! Tahdon elää elettäväni loppuun.
(Pimeys sakenee.)
HERMAN (tulee metsän läpi). Kuules, kuules, huuhkain huhuu kamalasti —. Kylässä lyö kello kahtatoista —. Hyvä, hyvä, konnantyö pysyy salassa, — tässä sopessa ei ole ketään kuulemassa. (Astuu linnan luo ja koputtaa.) Tule ylös, poloinen tornissa-asuja! Ateriasi on valmis.
MOOR (hiljaa peräytyen). Mitä tuo merkitsee?
ÄÄNI (linnasta). Kuka koputtaa? Hermanko olet, kaarneeni?
HERMAN. Herman olen, kaarneesi. Nouse ristikon luo, syömään. (Huuhkajat huhuilevat.) Kamalasti yötoverisi ääntelevät, vanhus —. Maistuuko?
ÄÄNI. Nälkä oli kova. Kiitos Sinulle, kaarneen lähettäjä, leivästä tässä erämaassa! — Ja miten rakas lapseni voi, Herman?
HERMAN. Vaiti, kuuntele! Kuin joku kuorsaisi. Etkö kuule mitään?
ÄÄNI. Mitä, kuuletko jotakin?
HERMAN. Tuulen huokauksen tornin raoissa. Yösoittoa, joka panee hampaat lyömään loukkua ja kynnet sinertymään —. Kuules, taas —. Yhä olen kuulevinani kuorsausta. — Sinulla on seuraa, vanhus —. Huu, huu!
ÄÄNI. Näetkö jotakin?
HERMAN. Jää hyvästi, jää hyvästi —. Kamala paikka tämä on. Painu alas onkaloosi — tuolla ylhäällä on auttajasi, kostajasi —. Kirottu poika! (Aikoo mennä.)
MOOR (astuu esiin kauhuissaan). Jää!
HERMAN (huutaa). Voi minua!
MOOR. Jää, sanon minä!
HERMAN. Oh, oh, nyt on kaikki tullut ilmi!
MOOR. Jää! Puhu! Kuka olet? Mitä sinulla on täällä tekemistä? Puhu!
HERMAN. Armoa, oi armoa, ankara herra! — Kuulkaa vain sana, ennenkuin surmaatte minut!
MOOR (vetäen miekan). Mitä saan kuulla?
HERMAN. Olette kyllä hengen uhalla kieltänyt minua — En voinut muuta — en saanut tehdä toisin — Jumala on taivaassa —. Hän on oma isänne — minun kävi kovin surku häntä —. Lyökää minut maahan!
MOOR. Tässä piilee salaisuus. Esiin se! Puhu! Tahdon tietää kaikki.
ÄÄNI (linnasta). Oh, oh! Sinäkö Herman siellä puhut? Kenen kanssa puhut, Herman?
MOOR. Tuolla alhaalla vielä joku — Mitä täällä tapahtuu? (Juoksee tornin luo.) Onko siellä joku vanki, jonka ihmiset häätivät luotaan? Tahdon päästää hänet kahleistaan. Ääni, huuda vielä! Missä on ovi?
HERMAN. Oh, armoa, herra! Älkää tunkeutuko kauemmas, herra — säälikää ja menkää ohi! (Asettuu hänen tielleen.)
MOOR. Neljät telkeet! Pois ne — Selko täytyy tulla — Nyt turvaudun ensi kerran apuusi, varkaan taito. (Ottaa esiin tiirikoita ja avaa ristikkoportin. Alhaalta astuu ylös vanhus, luurangoksi kuihtuneena.)
VANHUS. Armoa onnettomalle! Armoa!
MOOR (hätkähtää). Tuo on isäni ääni!
VANHA MOOR. Kiitos Sinulle, Jumala! Vapautuksen hetki on tullut.
MOOR. Vanhan Moorin henki, mikä sinut on häätänyt haudastasi? Oletko vienyt mukanasi toiseen maailmaan jonkun synnin, joka on sinulta katkaissut tien paratiisin porteille? Minä annan pitää messuja, jotta harhaava henki löytää kotinsa. Jos olet kaivanut maahan leskien ja orpojen kalleuksia, jotka vetävät sinut lähtemään huutaen ulos tänä keskiyön hetkenä, niin minä riistän maanalaisen aarteen louhikäärmeen syleilystä, sylkeköön hän sitten tuhansia punaliekkejä päälleni ja purkoon terävät hampaansa kalpaani! — Vai tuletko antamaan vastauksesi kysymykseeni, ratkaisun iäisyyden arvoitukseen? Puhu, puhu, minua ei kelmeä kauhu saa haltuunsa!
V. MOOR. En ole henki. Tunnustele minua, minä elän — oh, kurjaa, surkeata elämää!
MOOR. Mitä, sinua ei ole haudattu?
V. MOOR. Minut on haudattu — toisien sanoen: kuollut koira makaa isieni hautakammiossa ja minä — olen jo kolme kuukautta umpeensa nääntynyt tässä kolkossa maanalaisessa luolassa, johon ei yksikään valonsäde tunkeudu, johon ei lämmin tuulenleyhke koskaan tunnu, johon ei koskaan saavu ystävää, jossa villit korpit koikkuvat ja keskiöiset huuhkaimet huhuilevat —.
MOOR. Taivas ja helvetti, kuka sen on tehnyt?
V. MOOR. Älä kiroa häntä! — Sen on poikani Frans tehnyt.
MOOR. Frans, Frans? — Oh ikuinen sekasorto!
V. MOOR. Jos olet ihminen ja jos sinulla on ihmissydän, vapauttaja, jota en tunne, niin kuule isän kurjuutta, minkä hänelle ovat valmistaneet hänen poikansa. Jo kolme kuukautta olen valittanut sitä kuuroille kiviseinille; mutta vain ontto kaiku vastasi valitukseeni. Jos siis olet ihminen ja sinulla on ihmissydän —
MOOR. Tuo pyyntö voisi manata villipedot esiin luolistaan!
V. MOOR. Makasin juuri tuskanvuoteella, olin tuskin alkanut hiukan toipua ankarasta taudista, kun luokseni tuotiin mies, joka ilmoitti esikoiseni kaatuneen eräässä taistelussa sekä toi mukanaan hänen verensä punaaman miekan ynnä hänen viimeiset jäähyväisensä ja sanan, että minun kiroukseni oli ajanut hänet taisteluun ja kuolemaan ja epätoivoon.
MOOR (kääntyen järkytettynä poispäin). Ilmeistä!
V. MOOR. Kuulehan edelleen! Kuultuani sanoman menin tainnuksiin. Minua pidettiin varmaan kuolleena; sillä kun jälleen tulin tajuihin, makasin jo arkussa ja käärinliinani sisällä kuin kuollut. Raaputin arkun kantta. Se avattiin. Oli synkkä yö, poikani Frans seisoi edessäni. — 'Mitä?' huusi hän kamalalla äänellä, 'aiotko elää ikuisesti?' — ja samassa paukahti kansi kiinni. Näiden sanojen jyly oli hervaissut tuntoni; kun jälleen heräsin, tunsin, että arkkua nostettiin ja kuljetettiin vaunuilla noin puolen tunnin aika. Vihdoin se avattiin — seisoin tämän holvin suulla, edessäni poikani sekä se mies, joka oli tuonut minulle Kaarlen verisen miekan. — Kymmenesti halasin hänen polviaan ja pyysin ja rukoilin ja syleilin häntä ja vannotin — hänen isänsä rukous ei yltänyt hänen sydämeensä —. 'Alas rähjä!' jymisi hänen sanansa, 'hän on elänyt kylliksi!' ja armotta työnnettiin minut alas, ja poikani Frans sulki ristikon jälkeeni.
MOOR. Se on mahdotonta, mahdotonta! Te houritte.
V. MOOR. Ehkä hourin. Kuulehan edelleen, mutta älä suutu! Niin makasin kaksikymmentä tuntia, eikä kukaan ajatellut hätääni. Eikä ainoankaan ihmisen jalka ole astunut koskaan tähän erämaahan, sillä yleisesti kerrotaan, että isieni haamut laahaavat kalisevia kahleitaan näissä raunioissa ja keskiyön aikaan mumisevat kuolinlaulujaan. Vihdoin kuulin oven jälleen käyvän; tämä mies toi minulle leipää ja vettä ja selitti minulle, että minut oli tuomittu nälkäkuolemaan sekä että hän pani henkensä alttiiksi tullessaan tuomaan minulle ruokaa. Siten minä olen pysynyt vaivoin hengissä tämän pitkän ajan, mutta tavaton kylmyys, mädän haju pesässäni, pohjaton murhe herpaisevat voimiani, kalvavat ruumistani. Tuhannesti olen kyynelin rukoillut Jumalalta kuolemaa; mutta rangaistukseni mitta ei varmaan vielä ole täysi — tai sitten minua odottaa vielä joku ilo, kun olen niin ihmeellisesti kestänyt. Mutta minä kärsin syystä — Rakas Kaarle, rakas Kaarle! — Hän kuoli, ehtimättä harmaapääksi.
MOOR. Kylliksi! Ylös, tönkit, jäämöhkäleet! Laiskat, tunnottomat unikeot! Ylös, eikö kukaan aio herätä! (Laukaisee pistoolin nukkuvien rosvojen yli.)
ROSVOT (hätääntyen). Hoi, hohoi, mitä nyt?
MOOR. Eikö tämä tarina ole herättänyt teitä unesta? Itse kuolonuni olisi havahtunut! Katsokaas, katsokaas, maailman lait ovat tulleet pilaksi, luonnon siteet ovat poikki, vanha epäsopu vallitsee, poika on surmannut isänsä.
ROSVOT. Mitä päällikkö sanoo?
MOOR. Ei, ei surmannut, se sana on kaunistelua! — Poika on tuhannesti runnellut isäänsä, pistänyt, kiduttanut, nylkenyt häntä! — nekin sanat ovat vielä liian inhimillisiä — sitä tekoa itse synti häpeää, ihmissyöjäkin vavahtaa, sitä ei maailmojen alusta ole yksikään piru tullut ajatelleeksi — Poika on oman isänsä, — oh, katsokaa, katsokaa, hän on vaipunut tajuttomaksi, — tähän holviin on poika teljennyt isänsä — kylmään, alastomuuteen, nälkään, janoon —. Oh, nähkää, nähkää, — hän on minun oma isäni, tunnustan sen nyt!
ROSVOT (juoksevat esiin ja ympäröivät vanhuksen). Sinun isäsi? Sinun isäsi?
SCHWEIZER (astuu kunnioittaen lähemmä, polvistuu hänen eteensä). Päällikköni isä, suutelen sinun jalkojasi! Sinun käskysi mukaan toimii tikarini.
MOOR. Kosto, kosto, kosto sinun kärsimyksistäsi, loukattu, häväisty vanhus! Näin katkaisen tällä hetkellä iäksi veljessiteet. (Repäisee vaatteensa ylhäältä alas.) Näin minä taivaan nähden kiroon jokaisen pisaran veljeni verta! Kuulkaa minua, kuu ja tähdet, kuule minua, keskiyön taivas, jotka katselette konnantekoa! Kuule minua, kolminkertaisesti kauhistava Jumala, joka siellä ylhäällä tähtien tuolla puolen hallitset ja tuomitset ja kostat ja singoitat liekkejäsi yöhön! Tässä minä polvistun, tässä minä nostan kolme sormeani yön kauhun keskeltä, — tässä vannon — ja syösköön minut luonto ulos piiristään kuten petoeläimen, jos rikon valani —, vannon, etten tervehdä päivännousua, ennenkuin isänmurhaajan veri höyryää aurinkoa kohti, tämän kiven eteen vuodatettuna! (Nousee.)
ROSVOT. Se on paholaisentyötä! Sanottakoon meitä konniksi! Ei, kaikkien hirviöitten nimessä, niin hirveitä emme ole koskaan tehneet!
MOOR. Niin, ja teidän tikareihinne kaatuneiden ja minun tulipaloissani ja hävityksissäni tuhoutuneiden nimessä — ennen älköön murhan ja ryöstön ajatus palatko jälleen rintaanne, ennenkuin tuon jumalattoman veri tahraa purppuranpunaiseksi teidän kaikkien puvut —. Ette kai ole koskaan kuvitelleet joutuvanne korkeimman Herran aseeksi? Kohtalomme sekasortoinen vyyhti on selvinnyt! Tänään, tänään on näkymätön mahti aateloinut toimintamme! Rukoilkaa sitä, joka on säätänyt teille tämän jalon osan, joka on johtanut teidät tänne, joka on tehnyt teidät arvokkaiksi toimimaan synkän tuomion julistaja-enkeleinä! Paljastakaa päänne! Polvistukaa tomuun ja nouskaa pyhitettyinä ylös! (Polvistuvat.)
SCHWEIZER. Käske, päällikkö, mitä meidän on tehtävä!
MOOR. Nouse, Schweizer, ja kosketa näitä pyhiä hapsia! (Vie hänet isänsä luo ja antaa hänelle käteen hiuskiehkuran.) Muistathan vielä, miten kerran halkaisit pään siltä böömiläiseltä ratsumieheltä, joka jo heilutti miekkaansa minun ylläni, ja minä olin hengästyneenä ja uupuneena ponnistuksista vaipunut polvilleni? Silloin lupasin sinulle palkkion, kuninkaallisen; sitä velkaani en ole vielä tähän saakka voinut suorittaa —
SCHWEIZER. Sen vannoit minulle, se on totta, mutta salli minun jäädä iäkseni velkojaksesi!
MOOR. Ei, nyt tahdon maksaa. Schweizer, vielä ei ole kuolevaista kunnioitettu kuten sinua nyt! — Kosta isäni puolesta! (Schweizer nousee.)
SCHWEIZER. Suuri päällikkö! Tänään olet ensi kerran antanut minulle aihetta ylpeyteen! Käske, missä, miten, milloin minun on surmattava hänet!
MOOR. Minuutit ovat kalliit, sinun on riennettävä —. Valitse ansiokkaimmat joukosta ja vie ne oikopäätä kreivin linnaan! Raasta konna vuoteeltaan hänen nukkuessaan tai hekumoidessaan himon sylissä, kahmaise hänet aterialta, jos hän on juopuneena, kisko hänet ristiinnaulitun kuvan edestä, jos hän rukoillen on siinä polvillaan —. Mutta sanon sinulle, painan sen mieleesi, älä tuo häntä minulle kuolleena! Joka raapaiseekaan hänen ihoaan tai kajoaa hänen suortuvaansa, sen minä lyön kappaleiksi ja heitän ne nälkäisten korppien saaliiksi! Minun täytyy saada hänet käsiini ehyenä, ja jos tuot hänet ehyenä ja elävänä, niin saat palkaksesi miljoonan; henkeni uhalla minä varastan ne joltakin kuninkaalta, ja sinä pääset vapauteesi kuin taivaan tuuli —. Jos olet ymmärtänyt minut, niin riennä tehtävääsi!
SCHWEIZER. Kyllin, päällikkö — tässä käteni vakuudeksi: näet palaavan joko kaksi tai et yhtään. Tulkaa, Schweizerin murhanenkelit! (Lähtee miehineen.)
MOOR. Te muut hajautukaa metsään —. Minä jään tänne.