KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimäinen kohtaus.
Adelina.
Adelina (yksin). Nyt tahi ei koskaan. Viisi vuotta olen ollut hänellä orjana, sillä julmalla, joka murhasi isäni ja veljeni, ja jota nyt ikäni vihaan. Minun suonissani juoksee yhtä kuninkaallinen veri kuin hänen, ja minun täytyy häntä palvella. Ei ensinkään, siitä pitää tulla loppu, ja se tänä päivänä; minun pelastaa hänestä rakkaus. Se salaisuus, ne nimet minä ongitan, tahi säikytän hänen karkaamaan tästä linnasta ja menen itse keralla. Hänen täytyy minut ottaa, jos ei muuten, niin väkisin. Sinä rakastat häntä, ylpeä ruhtinatar, rakasta vaan ja peitä se ylpeydellä, mutta minä hänen otan, minä petän sinut, sinä uskot minua, sinä luulet minun niin kauhean nöyräksi… Vaan tuossa se jo onkin… Viha ja rakkaus ovat maalatut hänen kasvoillansa.
Toinen kohtaus.
Selima. Adelina. Kirina.
Selima (tulee puhellen Kirinan kanssa). Auta nyt minua, neuvo minua Kirina, minä en voi ajatella sitä häpeää, jos minun täytyy hänelle antautua.
Kirina. Ja niin kaunis ja niin nuori ja sievä ruhtinas; kuin te voitte häntä vihata? inhota?
Selima. Vihata, inhota? se on tosi, minä en voi kuin vihata. Huomis-aamuna minun pitää diivanissa ilmoittaa hänen ja hänen isänsä nimen. Koko kaupungissa ei ole ketään, joka hänen tuntee. Minä en ajatellut mitä tein, minä lupasin mahdottomia ja jouduin ansaan. Sano nyt, mitä minun pitää tehdä.
Kirina. Kaupungissa, ruhtinatar, on viisaita naisia, jotka voisivat katsoa kahvin porosta ja kortista, te etten usko, miten paljon ne tietävät.
Selima. Sinäki pilkkaat minua, Kirina, ah, mihin nyt olen joutunut.
Kirina. Vaan miksi sellaiset konstit? ruhtinatar. Eikö teitä liikuta se nöyryys, jolla hän pyysi keisarilta … tuokin hengen vaarasta päässyt, hän tarjosi koko elämänsä jälle teidän käsiin.
Selima. Ole siitä vait, ole nyt vait, hyvä Kirina.
Kirina. Te käännytte minusta pois, te olette liikutettu, teidän silmissä on kyyneleet, miksi hävetä niin viatonta tuntoa … ruhtinatar, te häntä rakastatte, jättäkää kaikki, juoskaa hänelle kaulaan.
Selima. Ei yhtä sanaa siitä, Kirina, hän on mies ja minun täytyy häntä vihata. Minä jo tunnen, millaiset he ovat. Heissä ei ole kuin petos ja ylpeys; nöyrimmät palvelijat meitä pyytäissä, he ovat julmat isännät silloin kuin ovat tahtonsa voittaneet. Ei, Kirina, en koskaan minä tahdo olla hänen, ennen elävänä hautaan kun minkään miehen syliin.
Kirina. Sallikaa minun vielä sanoa, ruhtinatar, te häntä rakastatte, ja ylpeys on turha leikki siinä, missä rakkaus puhuu. Mitä koko maa-ilman pilkka on rakkauden rinnalla. Juoskaa sen rakastetun syliin ja unhottakaa kaikki.
Adelina (on kuunnellen tullut esiin). Kirina, mitä Jumalan armoa, sinä tohdit puhella rakkaudesta? paljaan työ-miehen tytär, sinä voisit neuvoa meidän ruhtinatarta! ai, ai Kirina, se on hyvin pahasti, sinä antaisit meidän suuren keisarin tyttären sellaiselle; ken häntä tuntee mikä maan kulkia hän on? Ja diivanissa niin tulla häväistyksi, voitetuksi! Ja rakkaus mitä kaikkia se on? Pitääkö kuninkaan tyttären ajatella sellaista? se on talon-pojan tyttöin, se on sellaisten orjain asia kuin sinä, Kirina.
Selima. Hyvä Adelina! auta minua, minä pistän veitsellä rintaani jos en saa niitä nimiä.
Adelina. Olkaa huoletta, ruhtinatar. Se ei ole niin mahdoton kuin luulette. Viisaus tahi kavaluus ne meille antaa.
Kirina. Jos Adelina ymmärtää paremmin, ja jos hän on uskollisempi ja totisempi kuin minä, olkoon sitte!
Selima. Adelina ystäväni, minä en häntä tunne, minä en tiedä mistä hän on tullut, miten me nyt saamme hänestä mitään jälkiä?
Adelina. Te kuulitte, ruhtinatar, että kaupungissa on yksi, joka hänen tuntee. Siksi on tarvis etsiä, kuulustella, panna kultaa ja hopeaa liikkeelle. Sitä tehdään turhempiinkin asioihin, ammoin tällaiseen.
Selima. Ota kaikki kalliit kivet ja timantit, elä säästä mitään. Koko valta-kunnan varat ovat sinulle avoinna.
Kirina. Ja viimeksi, se ei ole ruhtinattaren ansio, se on paljas
Adelinan petos.
Adelina. Ja Kirina on vissiin ensimäinen, joka sen ilmoittaa?
Kirina. Se on liiaksi … mutta koska sitä tahdotte, niin tietkää että se yksi, joka ruhtinan tuntee, on minulta tunnettu. Äitini kävi äsken täällä, hän oli kauhean iloinen, että ruhtinas oli arvannut, sillä se sama ruhtinas asuu äitini talossa ja isintimäni on se, joka hänen tuntee. Sanokaa nyt, enkö ole uskollinen!
Selima. Kirina-kulta, anna minulle anteeksi! Elä jätä minua nyt suutuksissa!
Adelina. Antakaa hänen mennä. Me olemme nyt päässeet jälille, se on meidän asia niitä seurata. Minä vannon, väkisin tahi petoksella minä otan sen salaisuuden.
Selima. Adelina, paras ystäväni, minä suostun kaikkeen kun vaan se muukalainen ei saa voittaa. (Menee.)
Adelina (yksin). Nyt rakkaus, auta minua! Anna minun päästä tästä orjuudesta ja pettää tuo suurin viholliseni, ja sen avulla voittaa sen, jota rakastan … ah, miten sydämmeni nyt on täynnä rakkautta ja … petosta.
Kolmas kohtaus.
Purdovar. Aslak.
(Ulkona puutarhassa.)
Purdovar. Se on ihan mahdoton, koko kaupungissa ei ole ketään pait sinua, joka minun tuntee. Ja muuton minä olen jo kahdeksan vuotta ollut pakolaisena, meidän isän-maa on niin kaukana, monta sataa penin-kulmaa täältä, siellä pohjoisen kylmässä, jota täällä kukaan ei tunne.
Aslak. Ja kuitenki se oli pahoin tehty ruhtinas; se, joka on onneton voipi pelätä kaikkea; äänettömät kivet voisivat sitä vastaan todistaa, minä sanon sen vieläki, se oli hyvin tuhmasti. Saada sellaisen naisen ja lisäksi koko valta-kunnan, ja se panna jälle sellaiseen leikkiin!
Purdovar. Jos sinä olisit nähnyt hänen tukkansa, hänen kyyneleensä!
Aslak. Naisten kyyneleet? Te etten niitä näy vielä tuntevan, ruhtinas! Elkää luottako niihin, ne ovat aina valmiit silloin kuin petos ja viekkaus niitä käskevät.
Purdovar. Eikö käytökseni voi hänen sydäntä viimen hellyttää?
Aslak. Odottakaa sitä, sen käärmeen sydäntä!
Purdovar. Hän ei voi minusta päästä, hänen on mahdoton arvata, vain oletko sinä jo sanonut vaimollesi?
Aslak. Mitä siihen tulee, ruhtinas, en puustaviakaan; siitä olkaa huoletta, luottakaa minuun.
Neljäs kohtaus.
Entiset. Rantala. Sota-mlehiä.
Rantala. Kas, kas nyt, sakkerment! Kun minä tulin paikalle. Mistä te tulette, ruhtinas, mitä te täällä teette. (Nähtyä Aslakin.) Ja tuo, jonka kanssa te haastoitte, mikä mies se on?
Aslak. Minä poloinen!
Rantala. Sanokaa, ken tuo mies on?
Purdovar. Sanokaa itse, jos tunnette. Minä tapasin hänet tässä ja kyselin monjaita kaupungin tapoja.
Rantala. Ruhtinas, te ette tunne missä vaarassa te olette. Te olette piipussa, ihan piipussa, jos me teidät jätämme, he nytistävät teidät kuin kirjavan kukon; sentähden sallikaa astua tuohon huoneesen sota-miehet, vartioikaa hänen ovella, ei itikkaa sisään eikä ulos, se on keisarin käsky. Te näette nyt, miten hän teitä rakastaa … mutta aamuun asti, ne nimet, säilyttäkää ne kun silmä-teränne, varokaa seiniä, varokaa kaikkia, yksin untanne … mutta meidän kesken, jos hyvin hiljaan sopottaisitte minulle korvaan, minä voisin teille sen monin kerroin palkita … sillä näettekö, meidän täytyy elää virastamme ja totella ei ainoasti keisaria, mutta arvaattehan te.
Purdovar. Kuin vanhus, te täytätte niin keisarin käskyt?
Rantala. Oikein, oivallisesti, kas niin teidän pitää olla… Nyt astukaa tuonne, ja Rimpi, sinä tunnet velvollisuutesi, se maksaa pääsi, jos mitä tapahtuu.
Rimpi. Minun pääni on yhtä lujasti kiini kun jonku toisenki! Hiiskään ei pääse minun käsieni läpi.
Rantala. Se on hyvä, nyt hyvästi.
Purdovar (Aslakille). Toiste näkemäksi.
Aslak. Teidän palvelijanne!
Rimpi. Astukaa, suoritkaa, ja hiiteem kaikki puheet! (Purdovar piiritetty sota-väeltä astuu huoneesen, hänen isänsä Olkinor tulee perältä, keksii hänen ja hämmästyy.)
Viides kohtaus.
Olkinor. Aslak.
Olkinor. Pettivätkö minut silmäni! mutta se on kauhistus, onnettomuus seuraa minua joka paikkaan. Ensi askeleella tähän kaupunkiin, näen poikani vankina. (Huutaa) Purdovar, Purdovar!
Aslak (juosten hänelle eteen ja asettaa miekan hänen rintaa kohti). Vait onneton, tahi tämä on sinun viimeinen hetkesi! Ken sinä olet ja mistä sinä tunnet sen nuorukaisen?
Olkinor. Mitä kummaa nyt näen! Aslak, sinä täällä, ja se on sinun työtäsi, sinä hänen petit, sinä olet tehnyt kapinan ja rohkenet miekalla uhkata omaa kuningastasi.
Aslak. Jumalani, kuin se on mahdollista, Olkinor!
Olkinor. Petturi! minä se olen, sinun onneton kuninkaasi, jonka kaikki maa-ilma on pettänyt. Mitä sinä viivyt, ota nyt henkeni tahi sysää minut samaan vankeuteen kuin poikani.
Aslak. Ah! te se olette, herrani ja kuninkaani! ja sellaisessa tilassa! Unhottakaa sokea kiivauteni, vaan se oli teidän poikanne puolesta. Jumalan tähden, elkää hänen ja teidän oman nimenne antako tulla huuliltanne, te olette muuton kuoleman omat… Mutta sanokaa, elääkö se armas kuningatar, ja onko hän seurannut teitä tänne?
Olkinor. Ah! elä mainitse häntä. Murhe ja kurjuus lopettivat hänen päivänsä minun sylissäni. Minä pakenin samassa tänne kuulustamaan poikaani ja onnettomuuteni toi minut näkemään häntä sillä hetkellä kun hän vietiin vangiksi ja kuolemaan.
Aslak. Tulkaa pois, kuningas, teidän poikanne ei ole niin vaarassa kuin luulette, ja huomenna hän voi olla onnellisin ihminen maa-ilmassa. Mutta siihen asti, elkää antako hänen nimensä tulla huuliltanne, ei millään ehdolla.
Olkinor. Mitä salaisuuksia, selitä paremmin.
Aslak. Tulkaa pois, tässä ei ole paikka … vaan mitä kaikkia, nyt vaimoni tulee linnasta. (Vaimollensa) Mitä sinä tänne tulet, onneton, mitä sinä täältä etsit?
Kuudes kohtaus.
Entiset. Margiana.
Margiana. Tiedät sinä ukkoseni, kun minä kävin linnassa, ja sen tein siinä ilossa, kun kuulin että meidän majakas oli voittanut … ja se oli niin lysti nähdä sitä ylpeää morsianta… Kirina se vei minut oikein sen luo.
Aslak. Sinä lennät kuin hännätön harakka räksättämään, mitä tunnet ja mitä et tunne. Minä tahdoin sinut kieltää sinne menemästä. Mitä kaikkia sinä siellä ehdit räksättää? Vissisti, että se tuntematon ruhtinas asuu meillä? sano, kerkesitkö sinä sen ilmoittaa?
Margiana. Jos minä olisin kerinnyt, mitä sitte?
Aslak. Sano suoraan, virkoitko sinä sen?
Margiana. Taisinhan minä sen virkkaa, ja mitä minä sitä olisin peittänyt … ja tiedät sinä, he tahtoivat nimenki tietää, ja minä sen heille lupasin.
Aslak. Hurja! nyt me olemme jokainen hukassa. (Olkinor'ille)
Paetkaamme … elkää viipykö.
Olkinor. Mutta sanokaa nyt, mikä salaisuus!…
Aslak. Pois tästä … aika kuluu, me olemme hukassa, vaan se onki jo myöhään, he jo minua etsivät, tunnoton eukko, mihin pulaan sinä meidät saatit!…
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Pampu.
Pampu. Seiskaa paikalla, no, noh, niin kuin naulatut!
Margiana. Voi minua poloista!
Aslak. Te etsitte Hassan'ia, tässä minä olen, viekää minut.
Pampu. Sst! Hiljaan, ilman hälinättä! se on hyvässä aikomuksessa, se erinäinen armo, joka teille tapahtuu.
Aslak. Te viette minun keisarin linnaan, minä olen valmis.
Pampu. Nonoh! ei kiirettä; katsokaa, se armo, joka teitä kohtaa, se on ylen suuri, se on ääretön. Keisarin tyttären linnaan, onnelliset ihmiset, arvaatteko te, mitä se on? Jonne itikkaa ei lasketa ennen kun tarkoin tutkitaan, jos se on mies- tahi nais-puoli. Jos se on mies, se hirtetään ilman armotta, järkiään … vaan ken tuo vanha ukko on, ken se on?
Aslak. Köyhä kerjäläis-ukko, jota en tunne, nyt lähtekää!
Pampu (katsoo irvistellen Olkinor'ia). Nonoh! nonoh! köyhä kerjäläis-ukko! me olemme tänä päivänä hyvin armolliset, me olemme päättäneet tehdä onnelliseksi tuon kerjäläis-ukonki … mutta tuo nainen? ken se on? ken se on?
Aslak. Mitä te viivytte? Minä olen valmis, tulkaa jo! voinko minä tuntea kaikki akat, mitä on kaupungissa? Tuota en ole koskaan nähnyt, minä en tunne, en tiedä.
Pampu. Sinä et tunne et tiedä? tuhat tulimainen! Sinä et sitä ole koskaan nähnyt? Sakkerment! Sinun oma vaimosi, Kirinan äiti, sata kertaa olen hänet nähnyt linnassa, kun hän Kirinalle tuo valkeita pesuja, … kaikki kolme linnaan, suoritkaa linnaan! se on sen armollisen ruhtinattaren käsky.
Olkinor. Jumalani! mihin nyt jouduin!
Margiana. Minä en voi ymmärtää!
Aslak. Mihin me nyt joudumme? Tietkää että hirmuinen kiusaus on meillä edessä, … vaan muistakaa, teidän ja poikanne nimet eivät saa millään ehdolla tulla meidän huulilta … muuten me murhaamme hänen, nyt eukko, sinä sait, mitä hait.
Margiana. Suojelkoon meitä Jumala!
Pampu. Sst, vait! ihan äänettä! suoritkaa!
(Menevät.)