TOINEN NÄYTÖS.
(Keisarin linnassa.)
Ensimäisen kohtaus.
Pampu. Rimpi.
Pampu (sauva kädessä). Liikkukaa nyt sukkelaan! Asetelkaa kaikki paikoilleen! Keisari tulee istumaan tuossa ja tällä puolella hänen ihanuutensa, se minun ruhtinattareni.
Rimpi. Kuin Pampu! mitä te meinaatte? mitä se sellainen kiire taas?
Pampu. Ja tuohon pankaa istuimet niille viisaille tohtoreille! Ne eivät täällä mitään toimita, mutta heidän pitkät parrat pitää olla, missä viisautta tarvitaan.
Rimpi. No sanokaa, mistä se puuha taas tuli?
Pampu. Mitä ja mistä! Sitä ja siitä, kun keisari ja hänen suurin armonsa, minun ruhtinattarein sekä ne viisaat tohtorit tulevat diivaniin. Yhden ruhtinan kaulaa syyhyttää taas tulla päätänsä lyhemmäksi.
Rimpi. Mitä? siitä on tuskin kolme tuntia kun viimeinen sai osansa.
Pampu. Jumalan kiitos, meidän asiat kulkevat hyvästi!
Rimpi. Ja siitä te voitte kehua, sillä hirveällä työllä!
Pampu. Miks ei, miksi minä sillä en kehuisi? Sillä, näät sinä, Rimpi, joka uuden kosijan aikana linnassa paistetaan hää-kokkarat valmiiksi, se on kerran sellainen tapa, ja tähteet niistä annetaan meille. Kuin monta päätä, niin monta juhlaa meillä!
Rimpi. Se on kauhistava! Sellaiset ajatukset ovat yhtä mustat kuin sinun naamasi. Jos sinä olisit oikea ihminen, sinä et voisi niin haastaa. Eikö sinua yhtään säälitä ne ihmis-parat?
Pampu. Säälitäkkö? ken hiis heitä tänne käskee? Ja luuletko sinä, että me otamme keltään päätä, kellä sitä tänne tullessa on ollut? Ei suinkaan, he ovat jo ennen aikojaan sen hävittäneet.
Rimpi. Viisas laitos, oikein viisas! hakata päät poikki niiltä sieviltä ruhtinoilta, jotka ovat tehneet sen kunnian ja tulleet kosiin, siksi etteivät ole arvanneet kolmea arvoitusta!
Pampu. Se ei ole niinkään hullusti kuin luulisit, ystäväni! se se onkin oikein sukkela keino, jos tahdot tietää. Jokainen osaa kosioida, ja se on hyvin lysti ajaa kosissa ja pitää hyviä päiviä morsiamen kotona. Vaan se ei ole niinkään lysti olla rahtöörinä kaikille löyhkille, jotka ojentavat kätensä tavoittamaan ihaninta naista. Toinen olisi heille pannut jotki ehdot, mietintä-ajat ja muut toimitukset. Meidän ruhtinatar pani kolme arvoitusta. Ne voipi jokainen, kellä on älyä, selittää lämpimässä tuvassa istuen, mutta löyhkiltä ne katkasevat pään pois, eikö se ole sukkela keino, vain miten, Rimpi?
Rimpi. Minä arvelen, että moni voisi olla hyvä sulhanen ja oivallinen mies, mutta olla tottumaton sellaisiin kapineihin, kun teidän arvoitukset.
Pampu. Se se onkin, ystäväni, jota ruhtinatar meinaa. Sillä, näät sinä, hän arvelee, että se on parempi kun naiset antavat miehillensä sellaiset arvoitukset ennen häitä kuin perästä häiden. Eikö se ole viisaasti tehty, ystäväni! Sillä, näät sinä, nyt he pääsevät yhdellä sivauksella koko asiasta. Mutta ne mies-raukat, jotka sellaiseen pulaan tarttuvat perästä häiden, ne ovat todellaki hukassa.
Rimpi, Teidän keralla puhella on ihan turha. Minun nähdäni, arvoitukset voisivat olla arvoituksina, mitä varten hänen tarvitsee juuri mestata ne onnettomat, jotka niitä eivät arvaa?
Pampu. Mitä varten, mitä varten? Sitä sinä et ymmärrä! Se on sen syvän viisauden tähden! Kyllä jokainen hölmö voisi tulla kosiin keisarin tytärtä, ja kun se ei menesty, palata yhtä kunniallisena kotiinsa. Kyllä se sinulle kävisi; mutta, näät sinä, maa-ilma ei ajattele niin. Joka niin suuria aikoo ja siinä ei menesty, joka tohtii kosioida keisarin tytärtä ja vähällä vaivalla voittaa suuren valta-kunnan, mutta siitä saapi pitkän nenän, ystäväni, tiedät sinä, että sellaiset ovat löyhkiä, ja että heille on parempi että järkiään lyödään kaula poikki, kun olla ikänsä löyhkänä.
Rimpi. Mutta mitä sinä luulet tästä viisaudesta seuraavan muuta, kun että se ihana ruhtinattaresi jääpi arvoituksineen istumaan?
Pampu. Se kauhea onnettomuus sitte! ilman miehettä, kas se on suuri vahinko, se!
Rimpi. Vaan keisari tulee.
Pampu. Suoria kyökkiin! minä noudan tänne sen ihanan.
Toinen kohtaus.
Karangur. Rantala.
Karangur. Uskollinen ystävä! sanokaa milloin tämä kiusaus minulta loppuu! Yhdeltä on tuskin pää poikki, kun toinen on jo siassa. Hirmuinen tytär, joka mulle teit sellasen ristin! voinko minä nyt peruuttaa valani, vain karkoittaa ne alituiset kosiat, tahi pakoittaa tyttäreni?
Rantala. Ken teidän majesteetille tässä voisi mitä neuvoa? minun koti-maassani, siellä ylhäällä pohjoisessa, kukaan ei tunne sellaisia valoja ja lakia. Eikä meidän naisilla ole niin kiviset sydämmet, etteivät ne miehiin suostuisi. Sillä ensiksi ne rakastavat hyvin miehiä ja toiseksi ne taipuvat niihin ilman arvoituksitta. Mutta hiis tälläisiä lakia ymmärtää, ja todella sanoen, niille nauraisi meidän variksetki.
Karangur. Oletteko te nähneet sen uuden löyhkän?
Rantala. Teidän majesteetin luvalla, se asuu tämän linnan kylkeisissä, missä ne muutki ulko-maan ruhtinat. Vaan se on erinomainen mies. Minua säälittää, minun sydämmeni halkeaa, kun ajattelen että niin nuoren, niin kauniin ruhtinan pitää niin pikaisesti kuolla meidän teurastus-pölkyllä. Minä en ole elämässäni nähnyt niin sievää, niin hyvää miestä.
Karangur. Onneton laki, joka minun piti vannoa, onkos uhrattu, niin että Jumalan armo antaisi hänelle voiman arvata?
Rantala. Siinä ei ole mitään säästetty. Kolme sataa härkää on uhrattu Bramalle, ja kolme sataa hevoista ja kolme sataa sikaa on annettu muille pyhille.
Karangur. Niin antakaa hänen tulla. Koetelkaa häntä peloittaa siitä hurjasta aikomuksesta. Sanokaa kaikki syyt mitä ymmärrätte.
Rantala. Jos puheen voima mitään auttaa, niin siitä ei ole puutosta.
Vaan jos hän sittenki antaa leikata kaulansa niinkuin kirjava kukko!
Ah, minua peloittaa ne sen käärmeen arvoitukset.
Kolmas kohtaus.
Entiset. Purdovar.
Karangur. Nouse seisallesi, tule lähemmäksi, ajattelematon nuorukainen!
Hänen jalo muotonsa, hänen rohkea näkönsä ne viilevät minun sydäntäni.
Puhu onneton, ken sinä olet ja missä maassa sinä olet syntynyt?
Purdovar. Suuri hallitsija, sallikaa minun teiltä vielä se peittää.
Karangur. Kuin! Sinä rohkeat tuntematonna tulla kosimaan meidän keisarillista tytärtä!
Purdovar. Minä olen kuninkaallista sukua ja ruhtinas, jos minun täytyy täällä kuolla, niin te sitä ennen saatte kuulla nimeni ja sukuni. Siihen asti sallikaa minun olla tuntematon.
Karangur. Millä rohkeudella hän puhelee. Ah! kuin minä häntä nyt surkuttelen. Vaan jos sinä selität arvoitukset ja olet jotai alhaista sukua.
Purdovar. Suuri keisari! Laki, joka minun tuomitsee, on tehty vaan ruhtinaita vasten. Jos siis voitan ja en ole kuninkaallista sukua, silloin langetkoon pääni ja kostakoon se minun petokseni, ja ruumiini jääköön ruuaksi taivaan linnuille. Nyt olkaa siis siitä huoletta. Tässä kaupungissa on yksi joka minun tuntee.
Karangur. Jalo nuorukainen! Minä uskon sinun puhees totisuuden, mutta sinä voit myös uskoa minun keisarillisen varoitukseni. Pakene pois, pakene sitä vaaraa, johon ajattelematta tahdot syöstä. Pyydä minulta puolta valta-kuntaani, niin minä sen annan ja pelastan sinun varmasta kuolemasta. Niiden kaatuneiden veri jo painaa minua hirveästi, niin jos sinulla on sydäntä, joka tuntee toisen onnettomuutta, pelasta minut tästä uudesta murheesta ja pakene.
Purdovar. Olkaa minusta huoletta, suuri keisari! minä surkuttelen teitä, vaan en voi suostua pyyntöönne! Osottakaa paremmille suurta hyvyyttänne. Jos minulle on sallittu osa teidän valta-kunnasta, niin minä en voi sitä ottaa kuin teidän ihanan tyttärenne kädestä, tahi kuolla.
Rantala. Ruhtinas, sallikaa minunki teille tehdä vähäinen kysymys. Oletteko te nähneet ne ruhtinain päät tämän kaupungin torilla? Uskokaa, että niistä oli monta viisasta päätä. Me itse tämän suuren keisarin neuvon-antajat, vanhat läpi tottuneet kirja-miehet, me olemme turhaan halaisseet päätämme sen arvoituksilla. Uskokaa, ne eivät ole tavallisia lapsen leikkiä niin kuin: isä vielä syntymättä, poika jo sotia käy. Ei ruhtinas, ne ovat ihan toista, meidän viisaimmat tohtorit eivät saa niistä selvää. Sentähden te, maito-suu ruhtinas, menkää ajoissa kotiinne, minua säälittää teidän nuoruus, sillä tässä leikissä teidän pää on niin irti kuin nauris naatistansa.
Purdovar. Teidän puheet ovat turhat, hyvä vanhus; minä tahdon Seliman, tahi kuolla.
Rantala. Se! Seliman! Hiidelle sellainen hurjuus. Luuletteko, että tässä on kysymys kaalin päistä ja sipulista ja lantuista? Teidän omasta päästä, herra, ja tunnetteko te, mikä leikki se on, kun pää leikataan pois? Jos koko maa-ilmassa ei olisi muuta naista kun hän, se olisi silloinki hullusti panna ainoan päänsä sen altiiksi. Minä en puhu kun säälistä, herra, se ei voi olla mahdollista, että te olette niin hurja.
Purdovar. Te puhutte honkaan sen syvän viisautenne. Minä tahdon Seliman tahi kuoleman.
Karangur. Ottakaa se sitte, syöskää turmelukseen, tehkää minulle se uusi murhe. (Vartialle) Kutsukaa tyttäreni, saakoon hän tänään vielä toisen uhrinsa.
Purdovar. Minä saan sitte hänen nähdä! Jumalani, vahvista minua tänä hetkenä, ettei se näkö voisi sovaista ajatustani. Minua vapisuttaa. Viisaat tuomarit, elkää syyttäkö minua hurjaksi, minä en voi seista vasten, se voima joka minua vetää, on väkevämpi tahtoani.
Neljäs kohtaus.
Pampu tulee edellä orjain kanssa, sen perästä Kirina, Adelina ja viimein Selima, joka tervehdittyä ruhtinata, istuikse ja hänen kahden puolen Adelina ja Kirina.
Selima. Ken taas, niin monen varoituksen perästä, on rohennut tulla tutkimaan minun arvoituksiani, ja joka tahtoo päällänsä lisätä niitä monia uhria?
Karangur. Tuo se on, tyttäreni! Hän ansaitsisi, että viimenki ottaisit hänen puolisoksesi ja säästäisit minulta sen uuden murheen, joka repii sydämmeni.
Selima. Ah, Kirina! kuin minun tuntuu nyt niin oudosti.
Kirina. Mikä teillä on ruhtinatar?
Selima. Kukaan ei ole minua liikuttanut niin kuin tuo.
Kirina. Noh, kolme helppoa arvoitusta, ja se ylpeys, ja se ylpeys, se jättäkää toistaiseksi.
Selima. Mitä sinä sanot? Sinä rohkenet, ja minun kunniani.
Adelina. Erhetynkö minä, vaan se on merkillistä kuin yhden-näköinen! Jumalani, se on sama nuorukainen, joka isäni Keikobadin hovissa oli työ-miehenä. Hän on ruhtinas, sitä minä jo arvelinki, ja se sitte oli tosi.
Selima. Ruhtinas! teillä on vielä aika palata. Jättäkää se vaarallinen aikomus. Ihmiset sanovat minua julmaksi. Jumala sen tietää, että he valehtelevat. Minä en ole julma. Minä tahdon olla vapaa. Sen edun on saanut alhaisinki jo äitinsä kohdussa. Pitääkö minun sitä kattoa juuri siksi, että olen keisarin tytär! Minä näen kuin vaimo on koko Aasiassa tehty miehen orjaksi. Minä tahdon kostaa teille sen vääryyden. Minulla ei ole muuta asetta kuin hyvä ymmärrys, jotta voin vapauttani puolustaa. Minä en tahdo miehestä tietää mitään, ja vihaan sitä ja sen itse-valtaa. Minä en suaitse, että hän luulee voivansa kaapata kaikki, mitä mielensä halaa. Jos luonto minulle on antanut paremmat lahjat kuin muille, pitääkö minun olla siksi jokaisen otettavana, silloin kuin halvemmat saavat olla rauhassa? Pitääkö kauneuden yksin olla joka ajajan omaisuus? Eikö se saa olla vapaa kuin aurinko, joka ei ole kenenkään omaisuus, ja antaa valonsa ja lämpimänsä kaikille.
Purdovar. Minä kunnioitan teidän jaloa mieltä. Mutta voitteko te syyttää sitä nuorukaista, joka uskaltaa henkensä sellaisen omaisuuden voittamiseen. Kuin moni kauppias vähästä raha-voitosta uskaltaa henkensä myrskyisen meren valtaan? Kuin moni sota-sankari syöksee tulen ja keihästen sekaan halvan kunnian tähden! Vain onko ihanuus ja mielen jalous halvin kaikista? Onko se teidän silmissä vika, että nuorukainen halajaa sitä, jota se pitää korkiampana kaikkia ja siitä uskaltaa henkensä!
Kirina. Kuuletteko ruhtinatar! Jumalan tähden, kolme helppoa arvoitusta! hän sen ansaitsee.
Adelina. Miten jalo ja mikä voima hänen puheessa! Voi, jos minä silloin tiesin hänen ruhtinaksi! kuin kauheasti minä häntä nyt rakastan, kun hänet tunnen vertaiseksein! mutta rohkeutta, ehkä vieläkin hänen voittaisin! Mutta ruhtinatar, te hämmästytte, te olette vait, muistakaa nyt kunnianne, ja elkää antako tuollaisen itseänne voittaa!
Selima. Hän oli ensimäinen mies, jota tuli minun säälini. Ei, ei, se ei voi niin mennä, minun pitää voittaa itseni. Uskaljas! varustaikaa nyt vastaamaan!
Karangur. Ruhtinas! Te sitte pysytte päätöksessänne?
Purdovar. Selima tahi kuolema, minä en voi lisätä muuta.
Rantala. Se on hirveää, ah! se on hirveää!
Karangur. Niin lukekaa hänelle laki. Kuulkaa se ruhtinas!
Rantala (ottaa laki-kirjan, kumartaa otsansa maahan ja sitte lukee). Jokaisella on lupa kosioida Selimaa, vaan joka sitä tehdä tahtoo, hänelle ruhtinatar antaa kolme arvoitusta. Ken niitä ei arvaa, se mestattakoon Delhin torilla kaikkein nähdä; mutta ken arvaa, se voittaa morsiamen. Niin on laki ja sen me vannomme auringon alla. (Suutelee kirjaa, painaa sen rintaansa vasten ja antaa keisarille.)
Karangur. Ah! se verinen laki, murheeni ja tuskani! Minä vannon sen korkiamman nimessä, se pitää täytettämän. (Antaa jälle ministerille) Selima, sinä saat alkaa.
Selima (nousten seisalleen ja sitten juhlallisesti).
Yks' eine löytyy maassa,
Se yhteinen on kaikille.
Et viivy sitä korjaamassa,
Se piisaa myöskin raavaille;
Ei oo niin köyhää kerjäläistä,
Ei ruhtinaa niin äveriästä,
Kuin tättä einettä vois hetken olla,
Mut kaikki kalat siitä täytyy kuolla.
Mikä eine sellainen voip' olla?
Purdovar (vähän mietittyä). Teidän palvelijanne, ruhtinatar, on hyvin onnellinen, jos häntä ei odota pimeämmät arvoitukset, kuin tämä. Se kaikille yhteinen eine, jota paitsi kukaan ei voi elää, se, jota ainoasti kalat eivät voi kuin vedessä sekoitettuna nauttia, se on … ilma, se sama ilma, jota te, ruhtinatar, sekä kaikki teidän orjat yhtä vapaasti saavat nauttia.
Rantala. Kuulitteko te sen, se on ihan hivuksen päälle ilma.
Tohtorit. Ilma, ilma, ilma, se on ilma!
Karangur. Jumalan armo tulkoon sinulle, poikani! Kirina, jumalani, auta häntä vielä!
Adelina. Elä nyt auta häntä enää, hyvä Jumalani! elä anna tuon julman häntä saada, ja sen kadottaa, joka häntä rakastaa!
Selima. Hän minun voittaisi ja minä tulisin häpeälle, ei, se ei saa tapahtua! (ruhtinalle) Ruhtinas, elkää huutako hoi ennen kun olette yli ojan! kuulkaa ja arvatkaa!
Yks' kuva löytyy ihana,
Sit' ei oo maalari tehnyt,
Sill' ompi oma valonsa,
Se muuttuu joka hetkyt;
Se on yksi kuva pienoinen,
Sen suuruus on kuin helmi.
Vaan suurimmanki suuruuden,
Sun sielus' sillä tunsi.
Ja helmistä se kallein on,
Ja kalliimp' kuin timantti,
Ja valo siis on verraton,
Ja loistavamp' briljanttii.
Se niin kuin tuli lämmittää
Vaan ketään ei se polta,
Se mahtuu kehään pienimpään,
Vaan koskee avaralta.
Sen sisään mahtuu koko maa-ilman kauneus
Vaan kauniimp' kaikkii on sen oma loistoisuus.
(Istuiksen.)
Purdovar. Elkää suuttuko, ruhtinatar, jos minä uskallan senki arvata. Se ihana kuva, joka mahtuu pienimmään tilaan, mutta näyttää minulle äärettömyydet, se helmi, jonka sisällinen loisto on ihanampi kuin kaikki maa-ilman ihanuudet, se on silmä, jossa kuvaiksen koko maa-ilman ihanuus, se on sinun oma silmäs silloin kuin se rakkaudella katsahtaa minuun päin.
Rantala. Kohti, kohti, ihan keskellen reikää, tohtorit. Silmä, silmä, silmä, ihan silmä!
Karangur. Mikä toivomaton onni!
Kirina. Voi, jos tämä olisi jo ollut viimeinen!
Adelina. Voi minua poloista! Minä olen hukassa, minä jään ilman miehettä… Mutta ruhtinatar, teidän kunnia on vaarassa, missä teidän on kaikki entiset voitot? Jumalan tähden, miettikää syvemmin.
Selima (vihastuneena). Maa-ilman pitää ennen hävitä, ruhtinas, minä vihaan sinua sitä enemmän kuta lähempänä sinä toivot olevasi; pakene nyt, jätä tämä huone, ja pelasta henkes, se viimeinen arvoitus tuottaa sinulle kuoleman.
Purdovar. En kuolemaa minä pelkää, ruhtinatar, teidän viha on ainoa, joka minua hämmästyttää.
Karangur. Rakas poikani, peräydy, elä kiusaa Jumalaa, sinä olet pelastanut kunnias ja henkes, nyt voit vielä erota. Ja tyttäreni, hylkää se kolmas arvoitus, anna hänelle kätesi ja minä seuraan teitä temppeliin.
Selima. Minä hänelle käteni? Minä jättäisin kolmannen. Ei, ei koskaan!
Purdovar. Ja minä sanon päähän asti, … minun kaulani katketkoon, se on Jumalan kädessä; siis Selima tahi kuolema.
Selima. Kuolema, kuolema, sinä saat sen kuulla. (Nousee seisalleen.)
Se kapine nyt arvatkaa,
Kuin itsessään on halpa;
Se puusta on ja raudasta,
Ja haavoittaa kuin kalpa.
Ei verta tok' se vuodata,
Ei keltään ryöstä, ota,
Mutt' tuopi aina rikkautta.
Ne tuop' se ilman sotaa;
Se perustan't on monta valta-kuntaa
Ja synnyttänyt monta kaupunkii;
Ei maa-ilmass oo yhtä kansa-kuntaa,
Ken ilman vaaratta voi sitä halveksii;
Ja onnellinen on se kansa,
Ken sitä pitää turvanansa.
(Repäsee peitteen silmiltänsä ja näyttää koko ihanuutensa.)
Katsokaa nyt ja elkää hämmästykö, tahi kuolkaa niin kuin olette tahtoneet!
Purdovar (hämmästyen). Ah, mikä ihanuus! silmäni huikenevat! ajatukseni seisattuu.
Karangur. Voi jumalani, hän hämmästyy!
Kirina. Minä vapisen.
Adelina. Minä saan sinut vielä, minä pelastan ja sitte…
Rantala. Jumalan tähden, selvitkää, rohkaiskaa! voi, voi, hän pyörtyy, viinaa, ätikkää, tuokaa ätikkää, minä juoksisin kyökkiin, vaan tämä korkea virkani, ah minä en voi.
Selima. Onneton! sitä sinä halasit; nyt sen sait.
Purdovar (selviten ja nauraen Selimaan päin). Se ihanuus, ruhtinatar, jota ensi kerran näin, löi minut hämmästyksellä, vaan minä en sentähden ole voitettu. Se rautainen ase joka ahkeruudella on voittanut maan piirin, joka erä-maat on tehnyt ihmisten asunnoiksi, joka tuottaa onnea ja rikkautta ilman sodatta ja sitä toiselta ryöstämättä, tämä siunattu kapine on aura.
Rantala. Hoh, minä en jaksa enää seista paljaasta ilosta, minä pyörryn, tulkaa, antakaa minun syleillä itseänne. Keisari, teidän murhe on loppunut, hahaha! naurakaa, naurakaa nyt jokainen!
Tohtorit. Aura, aura, aura, se on aura!
Kirina. Mutta ruhtinatar, katsokaa toki ylös! Hän voitti, se kaunis ruhtinas teidät jo voitti.
Adelina. Minä olen hukassa, minä jään nyt miehettä. Vaan ei sittenkään, minä toivon sittenki … ja ken tiesi, miten se vielä horjahtaa…
Karangur. Nyt, tyttäreni, sinä et voi minua pitempään kiusata.
Ruhtinas, lähestykää, antakaa minun tervehtiä teitä vävykseni.
Selima (raivossa syösten heidän väliin). Seiskaa! Minä en tahdo! minulla on vielä toiset kolme, minulla on sata arvoitusta, hänen pitää ne kaikki arvata.
Karangur. Julma tytär, sinä raivoot. Laki on täytetty, juokse hänen syliinsä, sen on diivan jo päättänyt.
Tohtorit. Siinä on kyllä, laki on täytetty, hää-pöydät katettu.
Karangur. Papit odottavat temppelissä, vihkimys pitää paikalla olla täytetty.
Selima (viskautuu isänsä eteen). Aikaa, isä, minä tahdon aikaa, minä tahdon miettimisen aikaa.
Karangur. Ei minuuttia, kiittämätön lapsi, minä jo olen kyllin kärsinyt, kymmenen päätä on jo katkennut sinun juonissasi, ja nyt minä vannon, että kaikki päät saavat sinusta olla rauhassa.
Selima. Yksi päivä vielä, se luvatkaa minulle, isä.
Karangur. Ei minuuttia; suoria temppeliin ja vihille.
Selima. Tulkoon sitte temppeli minulle haudaksi, minä en voi häntä ottaa. Tuhannen kertaa minä ennen kuolen kun tulen hänelle vaimoksi.
Purdovar. Hirmuinen, leppymätön! Olkoon sitte. Sinä tahdot minun vertani, sinä sen saat, minä sen sinulle annan. Mutta sitä ennen sallikaa minun teille antaa yksi ainoa arvoitus. Minä olen teille tuntematon. Arvatkaa nyt, ruhtinatar, ken minä olen ja ken minun on isäni? Jos te huomiseen aamuun sitä etten arvaa, silloin te olette minun vaimoni, vaan jos arvaatte, sillon kaulani katketkoon, ja te iloitkaa sitte voitollanne.
Selima. Siihen minä suostun, sillä väli-puheella minä olen huomenna teidän vaimonne.
Kirina. Voi, kun minua taas peloittaa!
Adelina. Ja vielä kerran minä saan toivoa.
Karangur. Vaan minä en suostu. Laki pitää täytettämän, suoritkaa vihille.
Purdovar. Jos rukoukset teissä mitä voivat, niin kuulkaa minua, antakaa hänen arvata, jos voipi.
Selima. Hän pilkkaa, kavahtakaa, ruhtinas!
Karangur. Hurja, te ette ymmärrä, mitä pyydätte. Te ette tunne sen kavaluutta, hän saa kivi-seinätki puhumaan, hän onkii teidän salaisimmat ajatukset. Mutta kun sitä tahdotte, olkoon vielä, mutta mitään verta sen tähden ei saa vuotaa; jos hän arvaa, silloin hän olkoon teistä irti, vaan jos ei, liitto olkoon silloin päätetty. Nyt tulkaa minun kanssani.