ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Lipuilla ja muilla sotaesineillä koristettu Pilsenin raatihuoneen vanha goottilainen sali.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
ILLO ynnä BUTTLER ja ISOLANI.
ILLO. Tulette sentään, vaikka myöhään! Mutta tie pitkä oli, kreivi Isolani.
ISOLANI. Me emme tyhjin käsin tulekaan! Kas Donauwörthin luona saimme kuulla olevan ruotsalaisten muonaston matkalla, kuusisataa vaunullista. — Sen kroaattini sieppas, saalis on mukana meillä.
ILLO. Sehän sattuikin komean vierasjoukon ravinnoksi!
BUTTLER.
Jo tääll' on aika vilske, huomaan.
ISOLANI. Niin on, ja kirkotkin on täynnä sotilaita, (katsellen ympärilleen) ja täällä raatihuoneess' isännöitte jo niinkuin kotonanne — Niinpä niin! Sotilas tulee toimeen niinkuin voipi!
ILLO.
Nyt kolmenkymmenen jo rykmentin
everstit täällä ovat. Täällä Terzkyn
tapaatte, täällä myös on Tiefenbach,
Colalto, Götz, Maradas, Hinnersam,[68]
Max Piccolomini ja isänsäkin —
Tapaatte monta vanhaa ystävää.
Vain Altringer ja Gallas[69] viel' on poissa.
BUTTLER.
Ei Gallas tule.
ILLO (säpsähtäen).
Miksi? Tiedättekö —
ISOLANI (keskeyttäen). Max Piccolominiko täällä? Viekää nyt minut hänen luokseen! Kuvastuupa silmiini, kuinka vuosikymmen sitten, kun oltiin taistelussa Dessaun luona mansfeldilaista vastaan, sillalt' Elbeen Max karahutti avuks isälleen. Lie tuskin haivent' ollut leuassaan, nyt, kuulemma, on valmis sotaurho.
ILLO.
Näette hänet tänään. Hän se tuo
Friedlandin puolison ja tyttären
viel' ennen keskipäivää Kärntenistä.
BUTTLER. Vai kutsuu puolison ja tyttärenkin nyt Friedland? Monta kutsuu.
ISOLANI. Paremp' onkin. En muusta odottanut kuulevani kuin pattereista, marsseist', otteluista; vaan katsos, herttuapa meille hankkii myös viehättävää silmän virkistystä.
ILLO (miettiväisenä seisottuaan Buttlerille, vieden tämän hiukan syrjempään). No mistä tiedätte pois Gallaan jäävän?
BUTTLER (painokkaasti).
Kun minuakin koitti pidätellä.
ILLO (sydämellisesti).
Mut ette horjunutkaan?
(Puristaa hänen kättään.)
Kelpo Buttler!
BUTTLER. Kun suosiollaan mua ruhtinas vast'ikään ilahutti —
ILLO.
Niin, kenraalmajuri![71] Saan onnitella!
ISOLANI. Omasta rykmentistä, jonka hälle lahjoitti ruhtinas? Ja jossa hän on aina huovist' asti palvellut? No totta kehoitteena toisillekin on nähdä vanhan, kunnon sotilaan raivaavan oman tiensä.
BUTTLER. Enpä tiedä, tuon onnittelun saanko vastaanottaa, — ei vielä keisar ole vahvistanut.
ISOLANI. No tuohon käteen! Hän, ken viran soi, sen pitää voimassa, ei keisarista, ministereistä piittaa.
ILLO. Haa, jos noin jokainen meistä suotta epäröis! Ei mitään keisar' anna — ruhtinas hän kaiken antaa ja on antanut.
ISOLANI (Illolle). Lienenkö, herra veli, kertonutkin? Mun velkanikin aikoo Friedland maksaa, pysyvän huolen pitää kassastani ja tehdä minust' oikein mallimiehen. Kuningassieluinen tuo, ajatelkaa, kolmannen kerran nyt jo turmiosta pelasti minut sekä kunniani.
ILLO. Jos aina voisi, niinkuin haluaisi, hän maat ja kansat jakais sotureilleen. Vaan Wienissä ne koittaa lyhennellä häneltä käsivartta, siipiäkin! — Koreat vaatimukset nekin, jotka nyt tuopi Questenberg.
BUTTLER. Myös minä kuulin, millaiset keisarin on vaatimukset — kuitenkin toivon, että herttuamme ei väisty yhdessäkään asiassa.
ILLO. Ei kyllä oikeudestansa, jollei — virastaan!
BUTTLER (hämmästyneenä).
Mitä? Aivan peljätätte.
ISOLANI (samalla).
Hukassa oltais kaikki!
ILLO.
Vaietkaa!
Se tulee tuolla, jost' on puhe, ynnä
vanhempi Piccolomini.
BUTTLER (arvelevasti pudistaen päätään). Mä pelkään, ettemme täältä lähde, niinkuin tultiin.
TOINEN KOHTAUS.
EDELLISET. OCTAVIO, PICCOLOMINI. QUESTENBERG.
OCTAVIO (etäällä vielä). Lisääkö vieraita? Niin, myöntäkäätte: sodanpa julma soihtu oli tarpeen, samassa että leiriss' yhtyisivät nää urhot kaikki maineen seppelöimät.
QUESTENBERG. Friedlandin leiriin älköön tulko, joka sodasta tahtoo pahaa ajatella. Unhottaa olinkin jo sodan vaivat, kun näin tään järjestyksen suuren hengen, min kautta sota lyö, mut itse pysyy; kun näin myös, mitä suurta sota luo.
OCTAVIO. Täss' uljas pari, joka urhopiirin jalosti päättää: kreivi Isolani, eversti Buttler. — Tässä heti on silmäimme eessä kaikki sotatoimi. (Esittäen Buttlerin ja Isolanin.) On tässä voima, tässä nopeus.
QUESTENBERG (Octaviolle).
Ja keskellä on neuvo kokenut.
OCTAVIO (esittäen Questenbergin). Vieraamme, sotaneuvos Questenberg, kamariherra, joka meille nyt tuo käskyt keisarilta, suosijamme ja sotilaiden suuri suojelija. (Yleinen vaitiolo.)
ILLO (lähestyy Questenbergiä). Ens kertaa ette, herra ministeri, suo leirillemme tätä kunniaa.
QUESTENBERG.
Jo kerran olin lippujenne luona.
ILLO.
Ja missä tapahtui se, tiedättekö?
Znaimissa Määrinmaassa, siellähän
puolesta keisarin te rukoilitte
Friedlandin herttuata päälliköksi.
QUESTENBERG. Rukoilin? Niinpä kauas, tietääkseni, ei mennyt toimeni, ei intonikaan.
ILLO. No pakoititte sitten, suvaitkaa. Sen aivan hyvin muistan — kreivi Tilly ol' lyöty Lechin luona — Baijerin voi saada vihollinen, tie jo sillä ol' auki Itävallan sydämeen. Tulitte silloin te ja Werdenberg, herraamme rukoilitte, vuoroin taas vihalla keisarinkin uhkasitte, jos ruhtinas ei hädäss' armahtaisi.
ISOLANI (astuu lähelle). Käsittää voi sen, herra ministeri, miks ajaissanne nykyasiaanne tuot' entist' ette mielellänne muista,
QUESTENBERG. Ja miks en! Eihän ristiriitaiset nää tehtäväni ole. Silloin piti vihollisjoukot Böömist' ajaa, nytpä mun pelastaa se tulee ystävistään.
ILLO.
Niin kaunis toimi! Meidät, jotka Böömin
Saksilta anastimme hurmeellamme,
nyt palkaks ajettaisiin maasta pois!
QUESTENBERG. Jos kurjuutta ei mieli toiseen vaihtaa, maa-raukka heti täytyy vapaaks saada sorrosta ystävän ja vihollisen.[113]
ILLO. No jotain! Tuli hyvä sato, taaskin voi maamies antaa.
QUESTENBERG. Niin, jos laitumista, karjasta puhe, herra sotamarski —
ISOLANI. Elättää sota sodan. Ja jos maamies sortuukin, kasvaa joukot keisarin.
QUESTENBERG.
Vaan hänpä köyhtyy alamaisistansa!
ISOLANI.
Hoh, olemmehan niitä jokainen!
QUESTENBERG. On ero sentään, herra kreivi. Toiset ahertain täyttää hänen kukkaronsa, ja toiset ainoastaan tyhjentää. On miekka keisarimme köyhdyttänyt, varoja hänelle nyt tuokoon aura.
BUTTLER. Ei köyhä keisar' ois, jos vähemmän maan ydint' imemäss' ois juotikkaita.
ISOLANI. Niin pahoin lienekään ei laita. Viel' ei (seisahtuu Questenbergin eteen ja tarkastelee hänen pukuaan) rahana, näämmä, ole kaikki kulta.
QUESTENBERG. Viel', Luojan kiitos, joku hiukkanen on pelastumaan saatu — kroaateilta.
ILLO. Slawata saakoon sekä Martinitz,[72] ne, joille oivain böömiläisten harmiks suo keisar' yhä armoantimia — ja jotka karkoitettuin vahingosta lihovat, kurjuudesta vaurastuvat, korjaavat sadon toisten kärsiessä — ja kuninkaallisella loistollansa maan tuskaa pilkkaavat — niin, hepä saakoot ja heidänlaisensa tään sodan maksaa, jonk' alkukin on yksin heidän syynsä!
BUTTLER. Maan loiset nämä, joilla jalat aina on alla pöydän keisarillisen ja jotka eläkkeitä ahnehtii, he meille, joill' on eessä vihollinen, jakaisi leivän, laskut supistaisi!
ISOLANI. En unhota, kun — vuotta seitsemän jo siit' on — tulin Wieniin puuhaamaan täydennyshevosia rykmentille, odotushuoneesta ne kuinka toiseen juoksutti mua, antain tuntikaudet mun seista keskell' liehakoitsijoiden, kuin oisin ollut kerjuull' armoleivän. Lopulta luokseni ne laittoi munkin, kai — niin mä mietin — vuoksi syntieni! Ei sentään, juuri tämän miehen kanssa ratsuista minun tuli kaupat tehdä. Niin meni tyhjiin toimeni. Ja sitten sen Friedland hankki kolmeen päivään, mitä Wienissä eivät kolmeenkymmeneen.
QUESTENBERG. Niin! Hevosmäärä oli laskuss' siinä, sen tiedän, vielä saamme sitä maksaa.
ILLO. On sota rajua ja raakaa tointa. Lempeillä keinoilla ei selviytä, armahdus ain' ei sovi. Odotapas, ne kunnes Wienissä ois valinneet pahasta useasta pienimmän, odottaa saisit! Reipas ote paras! Revetköön, mikä repee! Ihmiset osaavat paikata ja paloitella, vihattuun pakkoon ennen mukaantuvat kuin pahaan valintaan.
QUESTENRERG.
Niin, se on totta!
Pelastaa valinnasta ruhtinas.
ILLO. Hän isän lailla hoitaa joukkojaan, vaan näkyy, mik' on mieli keisarilla.
QUESTENBERG. On joka sääty hänest' yhtä rakas, hän toist' ei toisen uhriks antaa saata.
ISOLANI. Siks suojellakseen lampaitaan hän meidät petojen luokse sysää erämaahan.
QUESTENBERG (ivaten).
Tuo vertaus on teidän — eikä minun.
ILLO. Jos oltais moisia, kuin hovi luulee, vapaus vaarallist' ois antaa meille.
QUESTENBERG (vakavasti). Ei sitä annettu, se otettiin, ja siksi sille pantava on ohjat.
ILLO.
Se hevonen on hurja, tiedettäköön.
QUESTENBERG.
Parempi ohjaaja sen hillitsee.
ILLO. Taltuttajaansa[73] vain se sietää voi.
QUESTENBERG.
Jos talttunut on, tottelee se lasta.
ILLO.
Se laps'[74] on, tiedän mä, jo löydettykin.
QUESTENBERG.
On palvelus, ei nimi, huolenanne.
BUTTLER (joka ilmeisen osaaottavasti keskustelua seuraten on tähän asti Piccolominin kanssa pysytellyt syrjässä, astuu lähemmä). Saksassa, herra presidentti, on komea sotajoukko keisarilla, noin kolmikymmentuhantinen täällä, kuustoistatuhatta on Schlesiassa; ja rykmenttiä kymmenkunta on Weserin, Reinin, Mainin seutuvilla, kuus Schwabinmaassa sekä kaksitoista on Baijerissa uhaks ruotsalaisten — mainitsematta miehistöitä, jotka rajalla linnoja on suojaamassa. Friedlandin päälliköitä tottelee nää joukot kaikki. Nämä päälliköt on saman koulun käyneet, sama maito on heidät ruokkinut, ja sama sydän heiss' sykkii. Vierait' ovat tässä maassa, vain palvelus on heidän kotinansa. Heit' innosta ei rakkaus isänmaahan, tuhannet on kuin minä ulkomailta; ei rakkaus keisariin, on heistä puolet vieraista armeijoista karanneita, siit' eivät piittaa, kotka kaksipääkö, vai lilja, leijona[75] vie heidät taistoon. Nää kaikki suitsist' yhtä valtavista taluttaa yksi ainut, liittäin heidät samalla pelolla ja rakkaudella yhdeksi väeksi. Ja niinkuin kiitää salama johdintansa[76] varmaan, pian, niin hänen käskynsä myös vallitsee ain' äärimmäisten vahtipaikkain luota, miss' suistuu hiekkatörmiin Beltin aallot ja hohtaa Etschin laaksot viljavat, sen vahdin luokse, jok' on pystyttänyt kojunsa keisarlinnan porttein ääreen.
QUESTENBERG.
Ja mik' on pitkän puheen lyhyt mieli?
BUTTLER. Se, että arvonanto, luottamus, mi meidät liittänyt on Friedlandiin, ei juurru ensimäiseen paraaseen, min meille Wienin hovi lähettää. Tarkalleen muistamme sen vielä, kuinka Friedlandin käsiin joutui päällikkyys. Niin — keisarillinenko majesteetti armeijan valmiin hälle muka antoi, hakien joukoilleen vain johtajaa? Ei silloin armeijaa viel' edes ollut. Ol' luotava se vasta Friedlandin; ei saanut armeijaa hän keisarilta, vaan antoi keisarille! Emme hältä me Friedlandia saaneet päälliköksi. Ei laita niin! Vaan Friedlandilta saimme me herraksemme keisarin, vain Friedland yhdistää meidät näiden lippuin alle.
OCTAVIO (astuu väliin). Muistuttaa pyydän, herra sotaneuvos: olette leiriss', sotilaiden luona. — Vapaus tekee soturin ja uljuus. — Jos pelotta hän tohtisi ei haastaa, mitenkä pelotta vois toimiakaan? Ne yhteen kuuluu. — Tämän arvokkaan upseerin (Buttleria osoittaen) rohkeus, mik' erehtyi maalistaan äsken, sepä keisarille, kun muu kuin rohkeus ei auttaa voinut, julmassa varusväen kapinassa säilytti Praagin.
(Kaukaa kuuluu sotamusiikkia.)
ILLO. Ne ne ovat! Vahdit tervehtii — Merkkisoitto kertoo, että on ruhtinatar tullut kaupunkiin.
OCTAVIO (Questenbergille).
Siis Max, mun poikani, on myöskin tullut.
Hän ruhtinattaren on noutanut
ja saattanutkin tänne Kärntenistä.
ISOLANI (Illolle).
Lähtäänkö yhdessä nyt tervehtimään?
ILLO. Niin teemme. Lähtekäämme! Tulkaa myös, eversti Buttler! (Octaviolle.) Muistakaahan, että tapaamme vielä ennen puoltapäivää tykönä ruhtinaan tuon kelpo herran!
KOLMAS KOHTAUS.
OCTAVIO ja QUESTENBERG, jotka jäävät jäljelle.
QUESTENBERG (näyttäen hämmästyneellä).
Kenraaliluutnantti, oi, mitä kuulin!
Mik' uhma hillitön! Ja käsitteet! —
Tämmöinen henki jos on yleinen —
OCTAVIO. Armeijan kolme neljäsosaa nyt mielensä ilmaisi.
QUESTENBERG. Voi meitä! Mistä armeijan toisen tätä armeijaa sais vartioimaan! Pelkään tämän Illon paljonkin pahempaa viel' aattelevan, kuin mitä sanoo. Ei myös tämä Buttler salata saata pahaa ajatustaan.
OCTAVIO. Vain ärtyisyyttä — herkkää ylpeyttä — ei muuta! — Toivon vielä Buttlerista; pois manata tään pahan hengen osaan.
QUESTENBERG (kovin levottomana kävellen edestakaisin). Pahemmin tääll' on laita, ystäväni, kuin Wieniss' saatoimme ees uneksia! Asian näimme hovimiehen silmin, jotk' oli valtaistuin häikäissyt; me emme kaikkivoipaa päällikköä viel' olleet silloin nähneet leirissään. Nään täällä aivan toista! Eipä enää tääll' ole keisaria. Keisarina on ruhtinas! Kun rinnallanne astuin leirintie läpi, toivoni jo murtui.
OCTAVIO. Nyt näätte, kuinka vaarallisen toimen hovista mulle toitte — sekä kuinka tukala osa mun on näyteltävä. Kenraalin vähäisinkin epäluulo minulta vapauden veis ja hengen ja hänen uhkapäitä hankkeitansa vain kiirehtisi.
QUESTENBERG. Mitä aattelimme, kun miekan uskoimme sen hurjan kouraan, semmoisen vallan — käsiin semmoisiin! Semmoinen kiusaus ol' liikaa hänen kurittomalle sydämelleen. Ois myös paremmalle ollut vaarallinen. Hän varmaan kieltäytyy, sanon teille, alistumasta käskyyn keisarin. Sen tehdä voi ja tekee hän. Tuo uhma rankaisematon näyttää heikkoutemme.
OCTAVIO. Ja luuletteko, että tänne suotta hän kutsui puolisonsa, tyttärensä, kun juuri valmistumme sotaa käymään? Kun maista keisarin hän viimeiset uskollisuuden takeet[77] vie, se viittaa kapinan syttymiseen pikaiseen.
QUESTENBERG. Voi meitä! Kuinka voimme kestää myrskyn, jok' uhkaavana nousee kaikkialta? Rajoilla vihollinen, vallitsee jo Tonavaa, ain' uutta alaa voittaa — kapinan palokello sisämaassa — aseissa talonpoika — säädyt nurjat — armeija, apua jolt' odotamme, vietelty, villinä ja kuritonna — irrallaan valtiosta, keisarista, hurjailee hurjapäisen johtamana, aseena hirmuisena totellen miest' uhkarohkeint' umpisilmin —
OCTAVIO. Mekään älkäämme liian varhain lannistuko! Tekoa rohkeampi ain' on sana, ja moni, sokeessa jok' innossaan valmiilta näyttää tekoon äärimmäiseen, järkiinsä tulee, kun vaan oikealla nimellään mainitaan tuo ilkityö. Myös emme ole aivan puoltajitta. Väkensä pienen Altringer[70] ja Gallas on kuuliaisna saaneet pysymään — viel' lisääntyy se väki päivittäin. — Ei yllättää hän voi. Oon ympäröinyt mä urkkijoilla hänet: heti saan tietooni vähimmänkin askeleensa — niin, oma suunsapa sen mulle kertoo.
QUESTENBERG. On ihme, että hän ei vihollista viereltään huomaa.
OCTAVIO. Älkää ajatelko, ett' olen valhetellen, liukastellen mä hänen suosioonsa luikerrellut, imarrussanoin saanut luottamuksen! Ja vaikka viisaus mun vaatii sekä velvollisuutenikin alamaisna poveni tunteet hältä salaamaan, en valhetunteit' ole teeskennellyt.
QUESTENBERG.
Se ilmeinen on taivaan sallimus.
OCTAVIO. En tiedä, mikä lie se — joka vetää, kahlehtii hänet minuun, poikaanikin. Olemme ystävykset, aseveljet; jo varhain tottumus ja samat vaarat yhdisti meidät — mutta muistaa voin päivänkin, jolloin mulle kerrassansa hän avas sydämensä, luottamaan rupesi minuun. Oltiin Lützenissä — Aamulla taistopäivän häntä etsin, vihjeestä pahan unen viedäkseni hänelle toisen ratsun. Alle puun teltoista kauas hän ol' uinahtanut. Kun hänet herätin ja epäilyni hänelle kerroin, niin hän ihmeissään silmäili mua kauan; sitten tarttui hän kaulaani ja oli liikutettu, vaikk' ansainnut ei sitä pikku työni. Tuo luottamus siit' asti mua vainoo, mikäli minun hänest' etääntyy.
QUESTENBERG.
Uskotte salaisuuden pojallenne?
OCTAVIO.
En.
QUESTENBERG. Ette varoita ees, että hän huonoissa käsiss' olevansa tietäis?
OCTAVIO. Viattomuutensa suo hälle turvaa. Ei teeskennellä voi niin avoin sielu, vain tietämättömyys voi hälle suoda sen hengenvapauden, joka poistaa epäilyt herttualta.
QUESTENBERG (huolestuneena).
Uskon hyvää
eversti Piccolominista — vaan — jos —
Aatelkaa —
OCTAVIO.
Mun täytyy uskaltaa — Hän tulee. Hiljaa!
NELJÄS KOHTAUS.
MAX PICCOLOMINI. OCTAVIO PICCOLOMINI. QUESTENBERG.
MAX.
Hän tässä nyt jo onkin. Terve, isä!
(Syleilee isäänsä. Kun hän käännähtää, huomaa hän
Questenbergin ja astahtaa kylmästi taaksepäin.)
Kas, toimessako? Häiritä en tahdo.
OCTAVIO.
Max, kuinka? Huomiota vieraallemme!
Sen vanha ystävämme ansaitsee;
suo arvo keisarisi airuelle!
MAX (kuivasti).
von Questenberg! Te olkaa tervetullut, jos hyvät teill' on aikeet.
QUESTENBERG (on tarttunut hänen käteensä). Älkää viekö kättänne, kreivi Piccolomini! En yksityisenä vain siihen tartu, ja mitään halpaa sill' en tarkoita. (Ottaen molempia kädestä.) Octavio — Max Piccolomini! On ennerikkaat, onnekkaat ne nimet! Niin kauan onni seuraa Itävaltaa kuin moinen tähtipari, voitokas ja suojaava, sen armeijoille tuikkii.
MAX. Nyt, herra ministeri, unohdatte osanne: käsketty ei teidän kiittää, vaan moittia, niin, moittia, sen tiedän — erikoisetuja en minä mieli.
OCTAVIO (Maxille). Hovista tulee hän, niin täys kuin täällä ei herttuaan siell' ole tyytyväisyys.
MAX. Taas mitä hänessä on moittimista? Vai sekö, että yksin päättää sen, mink' yksin ymmärtää? Siin' oikein tekee, ja sillään pysyväkin on se seikka. — Hän näät ei ole luotu toisten mukaan liukkaasti taipumaan ja kääntymään. se vastoin luontoa on hälle aivan. On hallitsijansielu hälle suotu, ja hänet pantu hallitsijanpaikkaan. On hyvä, että niin on. Harvat voi itsensä hallita ja ymmärrystään ymmärtävästi käyttää — Kaiken onneks ilmestyy joskus joku keskukseksi, tueksi tuhansille, kohoten kuin pylväs horjumaton, jonka luo iloiten, luottain voidaan kokoontua. On moinen Wallenstein, ja kelpaavampi hoville vaikk' ois toinen — moista vaatii armeijan onni.
QUESTENBERG.
Armeijan! Niin kai!
MAX. On riemu nähdä, kuinka kaikki hän herättää, vahvistaa ja elvyttää, jokainen kyky kuinka ilmi käy, lahjakkuus hänen luonaan selvenee! Esille kunkin voimat erikoiset hän vetää, suuriksi ne kehittää; suo kunkin täysin olla omin takein, vain valvoo ain', ett' omintakeisuus saa paikan oikean; niin tietää tehdä hän kunkin kyvyt, voimat omikseen.
QUESTENBERG. Ken sitä väittää, ettei ihmisiä hän tunne ja myös käyttää heitä osaa! Hält' unhoon palvelijanaseman sai valta, ikäänkuin hän sen ois saanut jo syntyessään.
MAX. Eikös olekin? On kaikki kyvyt hällä siihen, onpa voimaakin hällä täyttää luonnon käsky, anastaa valta valtaansyntyneelle.
QUESTENBERG. Siis hänen jalomielisyydestään jää riippumaan, me mitä merkitsemme!
MAX. Mies harvinainen myöskin luottamuksen ansaitsee harvinaisen. Suokaa hälle vain tilaa, maalinsa hän määrää itse.
QUESTENBERG.
On todisteita.
MAX.
Moisia he ovat!
Jos syvää kaikkea he samoin pelkää,
maanmatalaa vain saattavat he sietää.
OCTAVIO (Questenbergille).
Hyvällä mukaantukaa, ystäväni!
Hänestä ette muutoin selviydy.
MAX. Manaavat hengen esiin hädässänsä ja kauhistuvat heti, kun se nousee. Pitäisi tavattoman, korkeimmankin kuin arkipäiväisimmän tapahtua. Sodassa joka hetki miestä kysyy — mieskohtaisuus ja oma näkemys vallitkoot siellä. Tarpeen päällikölle on kaikki, mikä luonnossa on suurta, hän suurissa siis suhteiss' elää saakoon. Oraakkelilta sisimpänsä hänen on neuvo kysyttävä eikä suinkaan kuolleista kirjoista tai säännöksistä ja homeen painamista papereista.
OCTAVIO. Oi, poikani, nuo vanhat, ahtaat säännöt arvossa pitäkäämme! Painot ovat ne kalliin kalliit, jotka ahdistettu ahdistajansa rajuun tahtoon sitoi; pelätty onhan aina mielivaltaa — Tie järjestyksen, vaikka mutkainenkin, ei ole väärä. Suora salaman ja tykinluodin kulku on — ne tapaa lyhintä tietä maalin, mutta särkyin uransa avaa särkemistä varten. Tie, jota myöten rientää ihminen ja jolla liikkuu siunaus, se kulkee kuin virta kautta laaksoin kaarrelmain vapaiden, ohi pellon, viinimäen, arvossa pitäin tiluksien rajat — niin myöhemmin, mut varmaan vieden maaliin.
QUESTENBERG. Oi, kuulkaa isää — kuulkaa häntä, joka samalla sankar' on ja ihminen!
OCTAVIO. Noin puhut leirin lasna, poika. Sinut kasvatti viidentoista vuoden sota — et rauhaa nähnyt koskaan! Elämässä on korkeampaakin kuin sotatoimet; sodankaan tarkoitus ei ole sota. Työt väkivallan suuret, nopeat, nuo silmänräpäyksen kummat ihmeet, ei ne luo sitä, mikä onnellistaa ja tyynesti ja mahtavasti pysyy. Rakentaa joutuisasti sotilas kevyen kaupunkinsa palttinasta: paikalla siinä syntyy häly, vilske, vilkastuu tori, rahtitavaraa on kadut, joet ihan kukkuroillaan, ammattityökin siinä pian versoo. Vaan jonain aamuna taas äkkiään jo teltat kaatuu, joukot kulkee pois, ja kuolleeksi kuin kirkkotarha jääpi nyt pelto tallattuine viljoinensa, ja mennyttä on kaikki vuodentulo.
MAX. Oi, isä, tehköön keisari jo rauhan! Iloiten vaihdan verilaakerini orvokkiin ensimäiseen maaliskuun, maan tuoreen tuoksuvaiseen takeeseen.
OCTAVIO.
Mi sulle tuli? Miks niin äkin hellyt?
MAX. Minäkö en ois rauhaa koskaan nähnyt? — Olenhan nähnyt, isä, olen tullut sen mailta juuri — tieni mua johti lävitse sodan säästämien seutuin — oi, isä, elämäss' on suloutta, jot' emme tunteneet me ole koskaan! — Ihanan elon rantaa autiota harhailleet olemme kuin rosvoparvi, jok' ahdettuna laivan umpi-ilmaan merellä raa'all' elää raaoin tavoin ja mantereesta tuntee lahdet vain, joist' uskaltaa se maihin varkain nousta. Mit' arvokasta sisälaaksoissaan maa kätkee, sitä, oi, me emme yhtään rajulla matkallamme ole nähneet.
OCTAVIO (tulee tarkkaavaiseksi).
Ja tällä matkallako sen sä näit?
MAX. Tää loma eloni ol' ensimäinen. Oi, sano, mik' on määrä, palkka toimen tään raskaan, joka ryösti nuoruuteni, tyhjäksi poven jätti, janoon hengen, sivistys jot' ei ole kaunistanut? Ei tämän leirin metelöivä touhu, hevosten hirnunta ja torvein räike ja palveluksen aina tarkka kello, komentosanat, aseharjoitukset janoovaa sydäntä voi tyydyttää. On sielutonta tämä tyhjä puuha — Iloa, onnea on toisenlaista.
OCTAVIO.
Tiell' lyhyellä opit paljonkin.
MAX. Ihana päivä, konsa sotilas elämään vihdoin palaa, ihmisyyteen, ja liput aukee jonoon iloiseen ja kotimatkaan soittaa rauhanmarssi, kun koristellaan hatut, kypärit ketojen lehvin, ryöstöin viimeisin! Kaupunkein portit aukee itsestänsä, ei miinaa tarvis niitä särkemään; on vallit täynnä kansaa rauhallista, tervehdyshuudon joka kohottaa — Ja tornikellot jälkeen veripäivän riemuiseen soittaa iltarukoukseen. Kylistä, kaupungeista virtanaan vilisee kansaa, riemutunkeilullaan armeijan lähtemistä estellen — Päivästä tästä iloisena vanhus poikaansa kotiintuvaa kättelee. Vieraana kotitilalleen hän saapuu jo aikaa jätetylle; hänet peittää leveillä oksillaan nyt sama puu, jok' oli vesa vielä, kun hän läksi, ujoillen impenä se tulee vastaan, jok' imettäjän rinnoill' oli silloin. Oi, onnellista, jolle lempeänä avautuu silloin ovi, hellä syli —
QUESTENBERG (liikutettuna). Oi, että ajasta niin kaukaisesta puhutte, mutta näistä päivist' ette!
MAX (kiivastuneena kääntyen hänen puoleensa). Syy kaikki teidän on, te wieniläiset! Vapaasti tunnustan sen, Questenberg! Kun huomasin tääll' äsken teidät, silloin kouristi sisintäni mielipaha — Te juuri estättekin rauhan tulon! Väkisin soturin se täytyy luoda. Raskaiksi teette päivät ruhtinaalle, tien vaikeaksi, häpäisette häntä. Ja miksi? Koska enemmän hän katsoo Euroopan parasta kuin sitä, saako vai eikö jonkun palstan Itävalta — Te teette hänet kapinoitsijaksi ja Luoja tiesi miksi muuksi vielä, kun saksilaisia hän armahtaa, vihollisissa koittaa luottamusta, jok' ainut rauhan tie on, herättää! Jos sodassa ei lakkaa sotiminen, niin mistä rauha saapuis? Menkää pois! Ja niinkuin hyvää rakastan, niin teitä mä vihaan — Tässä vannon tahtovani puolesta Wallensteinin vuodattaa viimeisen sydänveren, ennenkuin riemuita saatte hänen tuhostansa.
(Poistuu.)
VIIDES KOHTAUS.
QUESTENBERG. OCTAVIO PICCOLOMINI.
QUESTENBERG. Voi meitä! Niinkö nyt on laita? (Kiihkeästi ja maltitonna.) Ja mekö, ystäväni, suomme hänen nyt mennä tuossa harhaluulossaan, takaisin emme kutsu, saadaksemme häneltä silmät auki?
OCTAVIO (syvistä mietteistä heräten). Minultapa hän nyt ne auki sai: nään huoleks asti.
QUESTENBERG.
Mit', ystäväni?
OCTAVIO.
Kiroon tätä matkaa.
QUESTENBERG.
No miksi niin? Mit' on se?
OCTAVIO. Tulkaa! Tahdon nyt heti omin silmin nähdä, minne ne turman jäljet johtaa — Tulkaa nyt —
(Aikoo saattaa hänet pois.)
QUESTENBERG.
Siis mitä? Minne?
OCTAVIO (kiirehtien).
Luokse prinsessan!
QUESTENBERG.
Siis —
OCTAVIO (oikaisee sanansa). Luo herttuan! Niin, mennään. Oi, mä pelkään jo kaikkea. Ne pojan verkkoon saivat, ei palaa semmoisena hän kuin lähti.
QUESTENBERG.
Selitys suokaa vain —
OCTAVIO. Ja enkö voinut sit' aavistaa ja tätä matkaa estää? Miks hältä salasin? Ois varoittaa mun tullut — neuvoitte — Nyt myöhäist' on jo.
QUESTENBERG. Mi myöhäistä on? Kuulkaa, ystäväni, te pelkin arvoituksin puhelette.
OCTAVIO (hillitymmin). Menemme herttuan luo. Tulkaa! Kohta on määrätunti, jolloin puheillensa hän vastaanottaa. Tulkaa siis! — Kirottu kolmin kerroin tämä matka!
(Saattaa Questenbergin pois. Esirippu.)