TOINEN NÄYTÖS.
Friedlandin herttuan palatsiin kuuluva sali.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
PALVELIJAT asettelevat tuoleja ja levittävät lattiamattoja. Heti sen jälkeen tähdistäennustaja SENI, italialaisen tohtorin kuosiin mustassa ja hiukan eriskummaisessa puvussa. Hän astuu keskelle salia kädessä valkea keppi, jolla hän osoittaa ilmansuuntia.
PALVELIJA (kävellen suitsutusastia kädessä). Nyt työhön! Saakaa puuha loppuun! Vahti "asentoon!" huutaa jo. Ne kohta saapuu.
TOINEN PALVELIJA. Vaan miksi peruutettiin kuntoonpano punaisen kulmahuoneen? Sepä loistais!
ENSIMÄINEN PALVELIJA. Kysyhän syytä matemaatikolta:[78] sen turmanhuoneeks sanoo.
TOINEN PALVELIJA.
Hullutusta!
Vain kiusaa meille. Sali niinkuin sali.
Mitäpä merkitsisi paikka liioin?
SENI (arvokkaasti).
Kaikella, poikani, on merkitys.
Mut tärkein, ensimäinen päällä maan
on paikka, hetki joka asiassa.
KOLMAS PALVELIJA.
Natanael, sen kanssa älä ryhdy —
Sen tahdon mukaan taipuu herrammekin.
SENI (lukee tuolit).
Ykstoista! Paha luku. Yksi lisää!
Kakstoista merkkiä on eläinradan;
viis ynnä seitsemän, ne pyhät luvut.
TOINEN PALVELIJA.
Mik' yhdentoista vika?
SENI. Yksitoista, se synti on: se käskyt kymmenet ylitsekäypi.
TOINEN PALVELIJA. Niinkö? Mutta miksi ois viisi pyhä luku?
SENI. Viisihän on ihmissielu. Kuin on hyvän, pahan sekoitus ihminen, niin viisi summa on tasan, epätasan ensimäisen.
ENSIMÄINEN PALVELIJA.
Tuo hupsu!
KOLMAS PALVELIJA. No, olehan nyt. Haluin häntä kuulen, paljonkin ajatust' on sanoissansa.
TOINEN PALVELIJA.
Pois! Tulevat! Pois syrjäoven kautta!
(Kiiruhtavat pois. Seni verkalleen perästä.)
TOINEN KOHTAUS.
WALLENSTEIN. HERTTUATAR.
WALLENSTEIN. Kuningatarta Unkarin[79] siis myöskin tavata, herttuatar, Wieniss' saitte?
HERTTUATAR. Ja keisarinnaa. Kättä suutelemaan pääsimme kumpaisenkin majesteetin.
WALLENSTEIN. Mit' aattelivat, puolison kun kutsuin talvella leiriin sekä tyttäreni?
HERTTUATAR. Käskynne mukaan heille sanoin, että te lapsestamme huolta pitäen tahdoitte tulevalle puolisolle viel' ennen sotaa näyttää kihlattunsa.
WALLENSTEIN.
Sanoiko valinnastani ne mitään?
HERTTUATAR. Toivoivat kyllä, ettei valittunne luterilainen oisi eikä vieras.
WALLENSTEIN.
Elisabet, te mitä toivotte?
HERTTUATAR.
On teidän tahtonne ain' ollut mun.
WALLENSTEIN (vaitiolon jälkeen).
Millaista hoviss' oli vastaanotto?
(Herttuatar luo katseensa alas ja on vaiti.)
Ilmaiskaa mulle kaikki — Millaist' oli?
HERTTUATAR. Oi, puolisoni! — Kaikk' ei ole enää kuin ennen — Muutos on nyt tapahtunut.
WALLENSTEIN
Puuttuiko arvonanto entinen?
HERTTUATAR. Ei arvonanto. Käytös oli hieno ja kohtelias — mutta vaihtunut alentuvaisuus tutunsuosiokas nyt oli juhlalliseen kankeuteen. Ah, lempeä nyt hienotunteisuus sääliltä tuntui eikä suosiolta. Ei! Puolisoa Albrecht herttuan, jaloa lasta kreivi Harrachin, ei juuri niin ois tullut vastaanottaa.
WALLENSTEIN
Ne varmaan moitti viime käytöstäni?
HERTTUATAR. Voi, jospa oisivat niin tehneet! Aikaa oon teitä puolustamaan tottunut ja vihastuneet mielet viihdyttämään — Ei, moitittu ei teitä — Verhouduttiin niin raskaanjuhlalliseen vaitioloon. Ei tavallista väärinymmärrystä, ei ärtymieltä haihtuvaa se ollut — on tapahtunut jotain onnetonta, korvaamatonta. — Ennen orpanakseen minua kuningatar Unkarin nimitti, erotessa syleilikin.
WALLENSTEIN.
Mut eikö nyt?
HERTTUATAR (kyyneleitään kuivaten, lyhyen vaitiolon jälkeen). Hän syleili, mut vasta kun heittänyt jo olin hyvästit ja ovi kiinni meni; silloin riensi hän luokseni kuin vasta silloin muistain ja syliinsä mun sulki tuntein, jotka pikemmin tuskaiset kuin hellät oli.
WALLENSTEIN (tarttuu hänen käteensä). No rauhoittukaa, herttuatar! Kuinka ol' Eggenbergin, Lichtensteinin[80] laita ja toisten ystäväimme?
HERTTUATAR (päätään pudistaen).
Niit' en nähnyt.
WALLENSTEIN. Ja lähettiläskreivi Espanjan, hän, joka innoin mua ennen puolsi?
HERTTUATAR.
Ei mitään puhunut hän puolestanne.
WALLENSTEIN. Ne auringot ei nyt siis meille paista; no tulkoon valoksemme oma tuli!
HERTTUATAR. Ja merkitsiskö, rakas herttuani, siis jotain, mitä kuiskii hoviväki, maa julki haastaa — mitä vihjaavasti tuo isä Lamormain[81] —
WALLENSTEIN (kiireesti).
Hän! Mitä hän?
HERTTUATAR. Teit' että muka syyttää aiotaan valtuuden väärinkäytöst' uhmaavasta, pilkasta armollisten käskyjen. — Espanjalaiset sekä Baijerin kopea herttua on syyttäjinä — Nyt nousee teitä kohti rajuilma, viel' uhkaavampi kuin se, joka teidät kukisti Regensburgin päivill' ennen. Puheena, sanoo hän — ah, en voi virkkaa —
WALLENSTEIN (jännittyneenä).
No mikä?
HERTTUATAR.
Toinen —
(Ei voi jatkaa.)
WALLENSTEIN.
Toinen —
HERTTUATAR. Loukkaavampi — viraltapano.
WALLENSTEIN.
Niinkö?
(Rajussa mielenliikutuksessa astellen huoneen poikki.)
Oi, ne minut
pakoittaa, sysää siihen, mit' en tahdo!
HERTTUATAR (rukoilevasti hiipien häntä lähemmä). Oi puolisoni, jos on aikaa vielä — alistumalla jos ja myöntymällä sen estää voi — niin silloin myöntykää — Oi, taivuttakaa ylväs sydämenne; omanhan keisarinne tahtoon silloin olette taipunut. Niin toimikaa, ett' aikeitanne hyviä ei häijyys myrkkyisin mustata vois selityksin! Totuuden voimin voitollisin saatte te valheen, parjauksen häpeään. Niin vähän meill' on tosiystäviä, sen tiedätte. On meidät äkkionni vihalle vienyt alttiiks ihmisten — Mit' oomme, keisari jos meit' ei suosi!
KOLMAS KOHTAUS.
EDELLISTEN lisäksi KREIVITÄR TERZKY, joka saattaa kädestä prinsessa THEKLAA.
KREIVITÄR. Jo asiat on, sisko, puheenanne ja, niinkuin nään, ei hauskat, ennenkuin iloinnut lapsestaan on ruhtinas? Ilolle kuuluu ensimäinen hetki. Täss', isä Friedland, täss' on tyttäresi!
(Thekla lähestyy isäänsä ujona ja aikoo kumartua hänen kättään
suutelemaan; Wallenstein ottaa hänet syliinsä ja jääpi hetkiseksi
tyttärensä katselemiseen vaipuneena seisomaan.)
WALLENSTEIN.
Niin! Toiveeni on kauniiks auennut.
Tään takeeks otan onnest' ehommasta.
HERTTUATAR. Hän oli hento lapsi lähteissänne suurt' armeijata luomaan keisarille. Retkeltä tultuanne Pommerista jo tytär luostariss' ol' oppimassa. Siit' asti siell' on ollut.
WALLENSTEIN. Sillä aikaa, kun huolenamme tääll' ol' luoda hälle suuruutta, voittaa korkein mainen arvo, rauhassa luostarin on luontoäiti osansa tehnyt, suonut lapsellemme lahjansa jumalaiset, johtain hänet koruissa ihanissa kohtaamaan loistoisaa onneaan ja toiveitani.
HERTTUATAR (prinsessalle).
Isääsi kai et oisi tuntenutkaan?
Kahdeksanvuotias sä tuskin olit,
kun isän kasvot viime kerran näit.
THEKLA. Yhdellä katseella jo — isähän ei ole vanhennut — vaan kukoistaa kuvansa lailla, jok' on sielussani.
WALLENSTEIN (herttuattarelle). Suloinen lapsi! Kuinka hieno, viisas on lauseensa! Mä olin kohtalolle jo vihoissani, kun ei suonut poikaa perimään nimeäni, onneani, sarjassa ylpeässä ruhtinasten eloni häviävän jatkajana. Väärässä olin, kohtalo! Nyt painan mä neitseellisen kukoistavaan päähän sotaisen elon seppelkiehkuran; en hävinneeksi katso elämääni, sen seppeleen jos kerran asettaa voin kuninkaallisena koristeena tään otsan ihanuutta ympäröimään.
(Pitää tytärtään sylissä, kun Max Piccolomini astuu huoneeseen.)
NELJÄS KOHTAUS.
EDELLISTEN lisäksi MAX PICCOLOMINl ja pian senjälkeen KREIVI TERZKY.
KREIVITÄR.
Tuoss' saapuu ritarimme, suojaajamme.
WALLENSTEIN. Max, terve tultuasi! Aina tuot iloa jotain mulle ihanaa ja niinkuin onnentuoja aamutähti sä johdat mulle elonauringon.
MAX.
Kenraali —
WALLENSTEIN. Palkkiosi tätä ennen käteni kautt' on tullut keisarilta. Nyt isän onnellisen velvoitit, ja tämän velan maksaa Friedland itse.
MAX. Oi, ruhtinas! Sa joutuin maksoitkin. Häveten saavun, jopa tuskaisena; olenhan tuskin tänne tullutkaan, syliisi tuonut äidin, tyttären, kun tallistasi kallein varuksin metsästyshevot uljaat mulle tuodaan vaivoista palkaksi. Niin, palkaks juuri. Se oli vaivaus ja toimi vain, ei, niinkuin maltitonna otaksuin, osoitus suosion, jost' ilomielin nyt kiittää aioin — Ei, ei tarkoitettu suurimmaks onnekseni tätä tointa!
(Terzky astuu huoneeseen ja jättää herttualle kirjeitä, jotka tämä nopeasti avaa.)
KREIVITÄR (Maxille). Maksaako vaivoistanne? Ilostaan hän maksaakin. Niin, teitä kaunistaa hienosti aatella, vaan lankoani suurelta, ruhtinaalliselt' ain' näyttää.
THEKLA. Myös mun siis pitäis hänen rakkauttaan epäillä, koska minut käsillään hyvillä koristi hän, ennenkuin ol' isänsydän mulle puhunut.
MAX. Niin, hänen täytyy saada aina antaa ja luoda onnea. (Ottaa herttuatarta kädestä, yhä lämpimämmin.) Oi, hälle kiitos niin paljosta — niin paljon sisältää minulle tämä rakas Friedland-nimi. Eloni loppuun tahdon vanki olla mä tämän nimen — siinä kukoistaa kaikk' onni mulle, toiveet ihanat. Lujasti kohtalo kuin taikapiiriin on tähän nimeen minut lumonnut.
KREIVITÄR (joka sillävälin on tarkoin silmälläpitänyt herttuaa, huomaa, että tämä kirjeitä lukiessaan on käynyt miettiväiseksi). Menkäämme! Veli tahtoo olla yksin.
WALLENSTEIN (käännähtää, malttaa mielensä ja sanoo iloisesti herttuattarelle). Niin, vielä: tervetultuanne leiriin! Tääll' ootte emäntänä — Sinä, Max, tään kerran vielä vanhaa tointas[82] hoida, sill' aikaa kun me herran[83] asioita käsittelemme täällä.
(Max Piccolomini tarjoo herttuattarelle käsivartensa, kreivitär saattaa prinsessaa huoneesta.)
TERZKY (huutaen poistuvalle Piccolominille). Älkää suinkaan te jääkö saapumatta kokoukseen!
VIIDES KOHTAUS.
WALLENSTEIN. TERZKY.
WALLENSTEIN (mietteisiin syventyneenä, itsekseen). Hän oikein nähnyt on — Niin laita on, se samaa todistaa kuin muutkin viestit — Päätöksen lopullisen tehneet ovat Wienissä, valinneet jo seuraajani. Kuningas Unkarin, se Ferdinand, se vesa keisarin, on vapahtaja ja uusi tähti! Meistä luullaan jo selvillä oltavan ja perintömme on viety niinkuin vainaan konsanaankin. Siis älköön hukattako hetkeäkään! (Kääntyessään huomaa hän Terzkyn ja antaa tälle erään kirjeen.) Niin, kreivi Altringer hän esteleiksen, myös Gallas — siit' en pidä.
TERZKY. Ja jos viivyt, ne kaikki luopuu, toinen seuraa toista.
WALLENSTEIN. Altringerill' on solat Tyrolin, lähetän hälle viestin, ettei laskis espanjalaista maahan Milanosta. — Sesina,[84] vanha välimies, on taaskin äskettäin ilmestynyt näkyviin. Hän mitä kreivi Thurnist'[85] ilmoittaa?
TERZKY. Tiedoksi antaa sulle kreivi, että hän Halberstadtin kaupungissa, jossa konventti[86] nyt on koolla, tavannut on Ruotsin kanslerin;[87] vaan oli tämä kyllästyneensä muka sanonut eik' asioihis enää ryhtyvänsä.
WALLENSTEIN.
Ja miksi niin?
TERZKY. Ei muka luottaa voi sanaasi, heitä petät, liiton teet keralla saksilaisten heitä vastaan, kurjalla heidät sitten kuitaten rovolla.
WALLENSTEIN. Niinkö! Pitäisikö antaa saaliiksi kaunis saksalainen maa hänelle, jotta emme vallitsisi omassa maassammekaan enää? Pois, pois ajettakoon moiset naapurit!
TERZKY. Suo heille pala maata, etpähän omistas anna! Mitä siitä huolit, ken pelin maksaa, jos sen sinä voitat.
WALLENSTEIN. Pois heidät täältä — sit' et ymmärrä. En tahdo sanottavan, että minä hajoitin Saksan sekä kavalsin sen muille, osan itse siepaten. Mun nähköön valtakunta suojaajakseen, mä valtakunnanruhtinaana tahdon myös joukkoon valtakunnanruhtinasten. Ei valtakunnassamme vieras voima saa päästä juurtumaan, ei ainakaan nälkäiset goottilaiset,[88] jotka katsoo tään saksalaisen maamme siunausta kateellisina, ryöstönhaluisina. On autettava heidän hankkeitani etua siitä lainkaan voittamatta.
TERZKY. Menetteletkö saksilaisiin nähden rehellisemmin? Kärsivällisyyden he kieroiluisi vuoksi kadottavat — Mi tarkoitus on näillä naamioilla? Epäilee ystävät, ne ymmäll' ovat — Ei Oxenstjerna, Arnheim,[89] eikä kukaan voi tietää, mitä päättää vitkailustas. Syy mulle jää, kun kaikki välitän. Ees käsikirjoitustas mull' ei ole.
WALLENSTEIN.
Tiedäthän, etten anna kirjallista.
TERZKY. Vaan mistä tosiaikees arvataan, jos sanaasi ei seuraa teko? Eikö ne neuvottelut, joita tähän asti on sulla ollut vihollisen kanssa, olekin tarkoitustaan saavuttaneet, jos pilantekona vain pidit niitä?
WALLENSTEIN (lyhyen vaitiolon jälkeen, samalla kuin hän terävästi silmäilee Terzkyä). Ja mistä tiedät, etten vihollista pidäkin pilkkanani? Etten teitä jokaista pidä? Tunnetkohan minut niin hyvin? Enpä tiedä avanneeni sinulle sisintäni — Keisar' onhan huonosti mua kohdellut! — Mä voisin, jos haluaisin, tehdä hälle siitä paljonkin pahaa. Vallantunnostani iloitsen. Mutta valtaa käyttänenkö, et siitä tienne enempää kuin toiset.
TERZKY.
Niin kanssamme oot aina leikkinyt!
KUUDES KOHTAUS.
EDELLISET ynnä ILLO.
WALLENSTEIN.
Mit' ulos kuuluu? Ovatko he valmiit?
ILLO.
On heissä toivomasi mieliala.
He vaatimuksist' ovat keisarin
raivoissaan.
WALLENSTEIN.
Mitä mielt' on Isolani?
ILLO. Hän sun on kokonaan, kun sulta sai rahoja faropelin[90] jatkamiseen.
WALLENSTEIN. Colalto miltä tuntuu? Ootko varma myös Deodatin, Tiefenbachin suhteen?
ILLO.
He tekevät kuin Piccolomini.
WALLENSTEIN.
Siis jotain uskaltaa voin heidän kanssaan? —
ILLO.
Jos varma olet Piccolomineista.
WALLENSTEIN.
Kuin itsestäni. Ne ei mua jätä.
TERZKY.
Niin paljon älä luota kettumaiseen
Octavioon!
WALLENSTEIN. Vai sinä mulle neuvot väkeni tuntemusta! Hänen kanssaan kuustoista kertaa olen sotaan mennyt — asetin hänen horoskooppinsakin,[91] synnyimme samaan tähtein asentoon — Ja lyhyesti — (Salamielisesti) Riippukoon se Jos toisista siis menet vastuuseen —
ILLO.
Vain yksi ääni kuuluu kaikkein suusta:
et erota saa ylijohdostamme.
He luokses lähettävät lähetystön.
WALLENSTEIN. Jos minun tulee heille sitoutua, myös heidän täytyy mulle.
ILLO.
Se on selvä.
WALLENSTEIN. Heilt' otan kirjallisen valan, että ehdoitta minuun liittyvät.
ILLO.
Mik' estää?
TERZKY. Ehdoitta? Itselleen he pidättävät velvollisuudet aina keisaria ja Itävaltaa kohtaan.
WALLENSTEIN (päätään pudistaen). Heidän täytyy ehdottomasti kuulua vain mulle.
ILLO. Nyt tiedän — Eikös meille iltasella pitoja pidä kreivi Terzky?
TERZKY. Kyllä, ja kutsuttu on kaikki kenraalit.
ILLO (Wallensteinille).
Annatko mulle täysin vapaat kädet?
Kenraalit sanansa saan antamaan
toiveesi mukaan.
WALLENSTEIN. Puuhaa kirjallinen sitoumus, sama mulle, millä keinoin!
ILLO. Ja jos tuon kirjoituksen, jossa suostuu jokainen päällikkö, ken täällä on, sinua sokeasti seuraamaan, tahdotko teoll' uljaall' onneasi koettaa viimein?
WALLENSTEIN
Puuhaa sitoumus!
ILLO. Punnitse, mitä teet? Et täyttää voi, sinulta mitä vaatii keisar' — ethän heikontaa saata armeijaasi — etkä espanjalaista rykmenteilläs auttaa, jos valtaas ijäksi et jättää tahdo. Myös muuta mieti! Et voi pilkaks ottaa vakavaa määräystä keisarin, et enää koukutella, vitkastella, jos suorastaan et tahdo hovin kanssa riitoihin tulla. Päätä! Haluatko yllättää heidät teoin jyrkin, vaiko viel' aikailla ja äärimmäistä vuottaa.
WALLENSTEIN. Parempi vuottaa sitä, ennenkuin rupeaa äärimmäistä tekemään!
ILLO. Oi, hetkest' ota vaari ennen sen pakenemista. Harvoin elämässä tapaamme silmänräpäyksen, joka todella tärkeä ja suur' on. Milloin ratkaisun tultava on, silloin täytyy mont' onnellista seikkaa yhdess' olla — ja yksitellen, hajanaisna vain näkyvät onnen langat, tilaisuudet, jotk' yhtyin yhteen elonpisteeseen hedelmätertun raskaan muodostavat. Kuink' ylles kertyy pilvet kohtalon ratkaisevina, pahaenteisinä! — On luonas parhaat päälliköt, ne vuottaa vain viittausta sulta, johdattaja kuningassieluinen — Oi, älä salli hajalle heidän mennä! Toista kertaa et koko sodan ajall' luokses saa niin yksimielisinä heitä koolle. Kas, nousuvesipä se laivan raskaan rannasta kohottaa — Saa rohkeutta suuressa joukon virrass' yksityinen. Ne nyt on sun, nyt vielä! Pian sota hajoittaa heidät minkä minnekin — ja kunkin pikku huoliin, harrastuksiin häviää yhteishenki. Tänään jos ken virran viedess' itsens' unhottaa, hän yksin jäätyänsä harkitsee, vain heikkoutensa tuntee sekä kääntyy vanhalle, tunnetulle kulkutielle velvollisuuden arkisen ja koittaa vain vauriotta päästä katon alle.
WALLENSTEIN.
Ei vielä ole aika.
TERZKY. Aina sanot sä noin. Ja milloin on se?
WALLENSTEIN.
Kun sen sanon.
ILLO. Oi, tähtihetkeä sä vuotat, kunnes sinulta mainen hetki katoo. Kuule, povessas sull' on tähdet kohtalosi. On itseluottamus ja uskallus sun Venus-tähtesi![92] Vaan paha tähtes,[93] sun ainut turmasi, on epäilys.
WALLENSTEIN. Puhelet, niinkuin ymmärrät. Kuink' usein oon sulle selittänyt! — Jupiter, jumala kirkas, syntyissäsi laski; ei katsees tunge niihin salaisuuksiin. Maass' synkkänä voit uurtaa, sokeana, kuin Tartarokseen syösty Saturnus,[94] jok' eloos luopi hohteen lyijynkalvaan. Voit nähdä maisen, alhaisen ja liittää lähimmän älykkäästi lähimpään; niiss' asioissa sinuun luotan, uskon. Vaan mikä salaisena, mahtavana muovailee, kutoo luonnon syvyyksissä — tuo henkein porras tuhatpuolainen, tomusta maan jok' ylös rakentuu maailmaan tähtien ja jota myöten vaeltaa ylös, alas taivaan voimat — sisäkkäispiirit, jotka kilvan kiertää kesk'aurinkoa[95] radoin pienentyvin — siteetön silmä vain ne näkee, silmä Jupiter-lasten,[96] valosyntyisten. (Astuttuaan salin poikki edestakaisin, seisahtuu hän ja jatkaa.) Ei taivaan tähtisarjat aikaansaa vain päivää, yötä, kevättä ja kesää — ei kylväjälle vain tie näytä, milloin on kylvön, leikkuun aika. Ihmistoimet myös kylvöst' on, min tekee sallimus vastaisen ajan tummaan peltomultaan, mahdeille kohtalon sen uskoen. Tiedustaa silloin täytyy kylvönaika, hetkestä tähtein saada oikeasta myös selko, taivaan huoneet[97] katsastaa tarkastain, eikö kasvun vihollinen nurkissa taivaan[98] piile turmaa tuottain. — Siis aikaa suokaa! Tehkää sillävälin mi tehtävänne on! En vielä saata sanoa, mitä tahdon tehdä. Mutta en myöntyä vaan aio minä, en. Eivätkä minua he erota — Siit' olkaa varmat!
KAMARIPALVELIJA (tulee).
Herrat kenraalit.
WALLENSTEIN.
He tulkoot!
TERZKY.
Tahdotko luokses kaikki päälliköt?
WALLENSTEIN.
Ei ole tarvis. Piccolominit,
Maradas, Buttler, Forgatsch, Deodat,
Caraffa, Isolani tulkoot tänne!
(Terzky menee ulos kamaripalvelijan kanssa.)
WALLENSTEIN (Illolle). Oletko Questenbergin pitänyt valvonnanalaisena? Eikö ketään hän salaa ole puhutellut?
ILLO.
Olen
tarkasti häntä valvonut. On ollut
Octavio vain hänen seurassansa.
SEITSEMÄS KOHTAUS.
EDELLISET. QUESTENBERG, molemmat PICCOLOMINIT. BUTTLER, ISOLANI, MARADAS ynnä vielä kolme muuta kenraalia astuvat huoneeseen. Wallensteinin viittauksesta istuutuu Questenberg vastapäätä juuri hänen kohdalleen, toiset sitten arvojärjestyksen mukaan. On tuokion kestävä hiljaisuus.
WALLENSTEIN. Te mitä varten tulitte, sen olen jo kuullut, Questenberg, ja punninnutkin, päätöksen tehnyt, jot' ei mikään muuta. Kuitenkin sopii päällikköjen kuulla teilt' itseltänne tahto keisarin — Suvaitkaa suorittaa siis tehtävänne edessä näiden jaloin henkilöiden.
QUESTENBERG. Oon valmis, mutta pyydän huomauttaa: mun suuni kautt' ei oma rohkeus, vaan keisarimme valta, arvo puhuu.
WALLENSTEIN.
Johdanto jääköön pois!
QUESTENBERG. Kun keisarimme lahjoitti armeijalleen rohkealle päämiehen kuuluisan ja kokeneen, Friedlandin herttuan, niin luotti hän iloiten sotaonnen kääntymiseen pikaiseen, suopeaan. Ja suosikin alussa onni hänen toiveitaan: ajettiin Bööminmaasta saksilaiset, ehkäistiin ruotsalaisten voittokulku — huoahtaa taaskin saatiin näissä maissa, Friedlandin herttua kun hajalliset vihollisjoukot luota Saksan virtain luoksensa veti sekä samaan paikkaan manasi Reinin-kreivin,[99] Bernhardin, Banérin sekä Oxenstjernan, jopa tuon kuninkaankin voittamattoman, lopulta sodan suuren verileikin Nürnbergin edustalla ratkaistakseen.
WALLENSTEIN.
Asiaan, tehkää hyvin!
QUESTENBERG. Uusi henki ilmaisi heti uuden päällikön. Sokea raivo siin' ei painiskellut sokean raivon kanssa, vaan nyt nähtiin selvässä kamppailussa vastakkain lujuuden olevan ja rohkeuden,[100] uljuutta viisaan taidon uuvuttavan.[101] Turhaanpa häntä taistoon houkutellaan, syvemmä leiriinsä hän kaivautuu, kuin siihen tekis ikiasunnon. Kuningas vihdoin toivotonna tahtoo rynnistää, teuraiks syösten joukkojansa, häneltä joita verkkaan nälkä, tauti ruumiitten täyttämässä leiriss' surmaa. Murroksen kautta, jonka takaa väijyy leiristä kuolo putkin tuhansin, tuo torjumaton aikoo rynnäköllä avata tiensä. Syntyi yhteenotto, ja ken sen näki, hän ei itseään onnelliseksi tunne! Vihdoin sitten rivinsä pirstotut vie kuningas takaisin sieltä maata voittamatta jalankaan vertaa kauhein ihmisuhrein.
WALLENSTEIN. Pois jääkööt uutistiedot siitä, mitä kokea itse saimme kauhistuen!
QUESTENBERG. On syyttäminen mulla tehtävänä, vaan sydämeni viipyy kiitoksessa. Nürnbergin luona Ruotsin kuningas menetti maineen — Lützenissä hengen. Friedlandin herttuapa, ihme kumma, sen suuren päivän jälkeen[102] lyödyn tavoin pakeni Böömiin, poistui näyttämöltä, ja nuori urho Weimarin jo syöksyi estettä kohtaamatta Frankkiin, sieltä Tonavan luokse tiensä vinhaan raivas ja oitis seisoi Regensburgin luona kauhuksi kaikkein kelpo katolisten. Jo ansiokas herra Baijerin apua pikaist' anoi hädässään — Friedlandin herttuan luo keisarikin jouduttaa lähettiä seitsemän anomaan, vaikk' ois voinut antaa käskyn. Vaan turhaan! Hetkelläpä tällä kuulee vihaansa vanhaa herttua ja kaunaa; yhteisen hyvän hylkää voidakseen vanhalle vihamiehellensä kostaa! Ja Regensburg se sortuu!
WALLENSTEIN.
Mist' ajasta nyt puhe onkaan, Max?
On mennyt muistini.
MAX. Hän tarkoittaa: kun oltiin Schlesiassa.
WALLENSTEIN.
Niinkö! Niinkö!
Mit' oli meillä tekemistä siellä?
MAX.
Karkoittaa ruotsalaiset, saksilaiset.
WALLENSTEIN. Niin, oikein. Tämän kertomuksen vuoksi unohdan koko sodan — (Questenbergille) Jatkakaa!
QUESTENBERG. Luon' Oderin ois saada voitu, minkä Tonavan luona meiltä ryöstivät. Toivottiin, että nähdään ihmeseikat nyt tällä sotatointen näyttämöllä, kun itse Friedland, Kustaan kilpailija, ryntäisi sinne, löytäis vastassansa — Arnheimin, Thurnin laiset henkilöt. Ja yhteen todellakin tultiin, mutta vain ystävien lailla vierailemaan. Huokaili Saksa sodan taakan alla, vaan Wallensteinin leiriss' oli rauha.
WALLENSTEIN. Moneenkin veritaistoon käydään suotta, nuor' että päällikkö[103] sais jonkun voiton. Etuna kokeneen on sotaherran, hän että taistella ei tarvitsekaan näyttääkseen maailmalle voitokkuuttaan. Vähänpä auttanut ois mua käyttää Arnheimin suhteen onneani; paljon ois Saksa hyötynyt mun maltistani, jos mun ois onnistunut hajoittaa tuhoisa Saksin ynnä Ruotsin liitto.
QUESTENBERG. Mutt' eipä onnistunut, ja niin alkoi uudelleen verileikki. Vanhan maineen todeksi ruhtinas sai näyttää vihdoin. Kentillä Steinaun laski ruotsalaiset aseensa ilman miekan iskuttanne — siell' antoi taivaallinen oikeus mukana toisten vanhan villitsijän, tään sodan tulisoihdun kirotun, Matthias Thurnin kostajansa käsiin. — Ylevämielisiinpä käsiin joutui: ei rangaistusta, ei, vaan lahjoin runsain päästitte keisarinne vihollisen.
WALLENSTEIN (nauraa). Sen tiedän — Oli Wieniss' ikkunat, parvekkeet tilattu jo valmiiks, että rattailla pyövelin ois hänet nähty. Häviön häpeänkin wieniläiset ois anteeks suoneet, mutt' ei sitä, että tään ilonäytelmän näin heiltä riistin.
QUESTENBERG. Sai vapaaks Schlesia ja herttuata kaikk' kutsui ahdistettuun Baijeriin. Hän alkaa marssiakin — mukavasti pisintä tietä sinne Böömin kautta; vaan vihollista näkemättä kääntyy, käy talvileiriin, maita keisarin ahdistaa keisarinsa armeijalla.
WALLENSTEIN. Armeijan tila kurja, kaikki tarpeet ja mukavuudet puuttui — tuli talvi. Mit' ajattelee keisar' armeijastaan? Vai emmekö me ole ihmisiä, alttiita niinkuin muutkin kuolevaiset tuhoille kylmyyden ja kosteuden ja kaikenlaisen puutteen? Kirottua soturin kohtaloa! Kun hän saapuu, niin pakoon häntä mennään — kun hän poistuu, niin sadatellaan häntä! Hänen kaikki on otettava; anneta ei mitään, ja koska häll' on pakko kaikilt' ottaa, niin kauhuna hän onkin kaikkien. Kenraalit täss' on. Kreivi Deodat! Caraffa! Buttler! Hälle sanokaa, kauanko palkatta on joukot olleet!
BUTTLER.
Jo vuoden.
WALLENSTEIN. Mutta palkkasoturille palkkansa kuuluu, siitä nimensäkin!
QUESTENBERG.
Kahdeksan vuotta sitten aivan toisin
Friedlandin ruhtinas on sanonut.
WALLENSTEIN. Minussa syy on, tiedän, keisarin totutin minä siihen. Siit' on vuotta yhdeksän, kun mä Tanskan sotaan joukon toin neli-, viisikymmentuhantisen, jost' yhtään tarvinnut ei hänen maksaa ropoa — Kulki sodan raivotar lävitse Saksin piirikuntain, saaden Beltinkin saaret hänen nimeänsä pelkäämään. Se ol' aikaa! Keisarkunta nimeä tuntenut ei maineikkaampaa kuin minun. Nimi Albrecht Wallensteinin timantti kolmas oli keisarkruunun.[104] Vaan ruhtinastenpäivilläpä murtui kaikk' auki Regensburgissa! Niin näkyi, ken kulunkini oli maksanut. Ja minkä kiitoksen sain siitä, että mä hallitsijan nöyrä palvelija taakaksi otin kansain kirouksen — ja sodan, joka tuotti mahtavuutta vain hälle, ruhtinailla maksatin? Uhrattiin minut heidän syytöksilleen — ja erotettiin.
QUESTENBERG. Armonnehan kyllä tietääkin, kuinka vähän vapautta hänellä noilla turman päivill' oli.
WALLENSTEIN. Minulla, horna vieköön, oli keino[105] sen hankkimiseen! — Ei! Kun oli mulle pahaksi keisarvallan palveluni varoilla valtakunnan, toisenlaiset oon saanut valtakunnast' ajatukset. Sain keisarilta kyllä tämän sauvan, vaan merkkiä tät' ylipäällikkyyden hyväksi yhteiseksi nyt mä käytän, en laajentaakseni vain yhden valtaa! — Mut asiaan. Siis mitä tahdotaan!
QUESTENBERG.
Ensiksi tahtoo keisar' armeijan
Böömistä viipymättä lähtemään.
WALLENSTEIN. Tähänkö vuodenaikaan?[106] Minne meidän ois käännyttävä?
QUESTENBERG. Kohti vihollista. Kas, keisarimme tahtoo Regensburgin valtaansa ennen pääsiäistä, ettei pääkirkoss' siellä enää saarnattaisi luterinoppia ja ettei juhlaa tahraisi väärän uskon kauhistus.
WALLENSTEIN.
Se voiko tapahtua, kenraalit!
ILLO.
On mahdotonta.
BUTTLER.
Ei voi tapahtua.
QUESTENBERG. Eversti Suys[107] on saanut keisarilta jo käskyn eelleen rientää Baijeriin.
WALLENSTEIN.
Ja mitä teki Suys?
QUESTENBERG.
Vain tehtävänsä.
Hän lähti.
WALLENSTEIN. Lähti! Vaikka päällikkönään selvästi kielsin häntä paikaltansa liikahtamasta! Tällä kannallako päällikkövaltani on? Tämä siis on kuuliaisuutta, jot' ilman ei voi aatellakaan mitään sotatointa? Te, kenraalit, nyt olkaa tuomareina! Mit' upseer' ansaitsee, jok', unhottain valansa, rikkoo saadut määräykset?
ILLO.
Haa, kuolon!
WALLENSTEIN (kuuluvammin, kun toiset epäröiden ovat vaiti). Kreivi Piccolomini, mit' ansainnut on hän?
MAX (pitkän vaitiolon jälkeen).
Lain mukaan — kuolon!
ISOLANI.
Niin, kuolon!
BUTTLER.
Kuolon sodansääntöin mukaan!
(Questenberg nousee seisomaan. Wallenstein
tekee samoin, kaikki nousevat.)
WALLENSTEIN.
Tuomitsee laki hänet niin, en minä!
Ja jos suon armon, teen sen siksi, että
mun tulee keisaria kunnioittaa.
QUESTENBERG.
Jos niin on laita,[108] täällä suotta viivyn.
WALLENSTEIN. Ehdoilla vain ma otin komennon; ol' ensimäinen ehto, ettei kellään, ei keisarilla edes, saisi olla mun haitakseni mitään sananvaltaa armeijaan nähden. Koska tuloksesta on kunniallani ja hengelläni mun vastattava, täytyy mulla olla armeijan johtoon täysi valta. Miksi tuo Kustaa oli voittamaton? — Koska hän kuningas ol' armeijassaan! Mutta ken kuningas on, hänt' ei koskaan muut kuin hänen vertaisensa saata voittaa — Mut asiaan. On paras tulemassa.
QUESTENBERG. On määrä kardinaali-infantin[109] keväällä Milanosta lähtein johtaa espanjalainen joukko Saksan kautta Alankomaihin. Jott' ois tiensä varma, niin tahtoo keisar', että häntä seuraa kahdeksan ratsurykmenttiä teiltä.
WALLENSTEIN.
Mä huomaan, huomaan — Kahdeksan — No hyvä!
Hyvinpä laskit, isä Lamormain!
Kirotun viekas jollei ois se tuuma,
niin tyhmän tyhmäks sitä nimittäisi.
Kahdeksantuhattako hevosta!
Nään mitä seuraa.
QUESTENBERG.
Siin' ei takatuumaa.
Näin neuvoo viisaus ja käskee hätä.
WALLENSTEIN. Mitenkä, herra lähettiläs? Enkö huomaisi muka, ett' on kyllästytty näkemään vahva miekka kädessäni? Ja että verukkeita vedetään, espanjalainen tekosyyks on tarpeen, väkeni jotta saatais vähentymään ja valtakuntaan uusi sotavoima, minua jok' ei seurais. Liian vahva kuitenkin olen syrjään lyödäksenne. Sopimus vaatii, että mua pitää totella joukkoin keisarillisten kaikissa saksankielisissä maissa. Espanjalaisista ja infanteista, vieraina jotka kulkee Saksan kautta, sopimus kerro ei — Nyt salavihkaa se kierretään, nyt minut heikonnetaan, tarpeettomaksi tehdään, kunnes voidaan pikainen lopputili mulle antaa. — Miks kiertoteitä, herra ministeri! Sanokaa suoraan! Keisaria vaivaa tuo välillämme tehty sopimus. Hän tahtoisi mun pois. Teen mieliksensä, sen päätin, herra, ennen tuloanne. (Kenraalien keskuudessa syntyy liikettä, joka yhä lisääntyy.) Everstejäni säälin, kun en näe, kuink' ennakoltamaksamansa rahat he saavat, kuinka palkan ansaitun. Uus hallitus myös uudet ihmiset kohottaa esille, ja piankin vanhentuu varhaisemmat ansiot. Mont' ulkomaalaista on armeijassa, ja mies jos muutoin oli reipas, oiva, kysellyt juur' en hänen sukupuutaan, en hänen katkismustaan myöskään liioin. Vastedes sekin muuttuu toisinpäin! No — tuo ei minuun koske.
(Istuutuu.)
MAX. Varjelkoon Jumala, että niin ei käydä voisi? Peloittavasti kuohahtaen nousee kaikk' armeija — Oi, väärin käyttävät ne keisarinsa luottamusta, niin ei käydä voi.
ISOLANI.
Ei, sortuis silloin kaikki.
WALLENSTEIN. Niin käypi, uskollinen Isolani. Varoen minkä rakensimme, sortuu. Kai silti sentään sotapäällikön ne jonkun löytää, syntyy keisarille myös sotajoukko rummun kuultuaan.
MAX (toimeliaana, kiihkeänä toisen luota toisen luo astellen ja heitä rauhoitellen). Päällikkö, kuule! Kuulkaa, everstit! Rukoilen, ruhtinas, oi, älä tee päätöstäs ennen neuvonpitoamme ja ehdottelujamme — Ystäväni, menkäämme! Korjata voi ehkä kaiken.
TERZKY.
Menkäämme esisaliin, siell' on toiset!
(Menevät.)
BUTTLER (Questenbergille). Jos hyvän neuvon kuulla haluatte, niin lähihetkinä nyt älkää tulko esille julkisesti, sillä, kuulkaa, tuskinpa teitä kulta-avaimenne[110] suojella voisi pahoinpitelyltä.
(Äänekästä liikettä ulkona.)
WALLENSTEIN. On neuvo hyvä — Ettei vieraallemme tapahdu pahaa, sen saat vastuullesi, Octavio Ja nyt, von Questenberg, hyvästi! (Kun tämä aikoo puhua.) Ikävästä asiasta ei sanaa. Tehtävänne teitte. Tiedän: on toista asia ja toista mies.
(Samalla kun Questenberg aikoo Octavion seurassa poistua, tunkeutuvat Götz, Tiefenbach ja Colalto huoneeseen mukanaan useita päälliköitä.)
GÖTZ.
Miss' on hän, joka meiltä kenraalimme —
TIEFENBACH (samalla).
Kokea mitä saamme? Aiot meidät —
COLALTO (samalla).
Me tahdomme sun kanssas elää, kuolla.
WALLENSTEIN (arvokkaasti, samalla viitaten Illoon).
Tää sotamarski tietää, mitä tahdon.
(Poistuu.)