Wilhelm Tell: Viisinäytöksinen näytelmä

by Friedrich Schiller

KOLMAS KUVAELMA.

Niittu Altorfin luona.

Etualalla puita, taustassa hattu tangon päässä. Näköalan rajoittaa
Bann-vuori, jonka yli lumikukkulat kohoavat.

Friesshardt ja Leuthold vartioivat.

FRIESSHARDT. Me turhaan vahdimme. Ei kukaan tule, hatulle kunniaa ei tee, vaikk' ennen tääll' oli niinkuin markkinat; siit' asti kuin kummitus tuo tangon päässä riippuu, on koko niittu niinkuin autio.

LEUTHOLD. Vain roskaväki täällä käy ja viskoo meit' ärsyttääkseen ryysymyssyjänsä. Mut kunnon miehet kedon toista puolta tekevät pitkän kierron ennemmin kuin koukistuvat hatun eessä.

FRIESSHARDT. Tästä on heidän kulkeminen, kun he palaa puol'päivän aikaan raatihuonehesta; jo luulin saaliin saavani, näät kukaan hatulle aikonut ei kumartaa; sen näki pappi, Rösselmann — hän tuli juur' erään sairaan luota — asettui tään tangon juureen rippileipinensä; kilisi kello lukkarin ja kaikki vaipuivat polvilleen, myös minä; hattu ei saanut kunniaa, vaan öylätti.

LEUTHOLD. Toveri, alkaa tuntumaan kuin hatun tään eessä kaakinpuussa seisoisimme. On sentään herja ratsahalle seista näin vartiana eessä tyhjän hatun; meit' ylenkatsoo joka kunnon mies. Hatulle kumartaa, se sentään on, mua usko, narrin käsky!

FRIESSHARDT. Miks ei hattu myös tyhjä, ontto saisi kunniaa, kun saa sen saman moni ontto kallo?

Hildegard, Mechthild ja Elsbeth tulevat lasten kera ja asettuvat tangon ympärille.

LEUTHOLD. Ja sullai suuri niin on konnan into sysätä turmaan kunnon ihmisiä! Ken tahtoo, käyköön ohi tangon, minä nyt suljen silmäni ja nää en mitään.

MECHTHILD.
Maavouti riippuu siinä. Kunniata!

ELSBETH. Hän jospa lähtis, jättäis hatun meille; ei varmaan vahingoittuis siitä maa.

FRIESSHARDT (ajaa pois heidät).
Paikalta pääskää! Lemmon vaimoväki!
Ken teistä huolii? Tuokaa miehenne,
jos samoin uhmata he uskaltavat.

(Naiset menevät)

Tell joutsineen tulee, taluttaen kädestä poikaansa; he kulkevat kohti etunäyttämöä hatun ohitse sitä huomaamatta.

WALTER (osoittaen Bann-vuorelle). Isäni, totta onko, vuorella ett' tuolla verta vuotaa puut, jos niitä kirveellä lyö?

TELL.
Ken sitä sanoo, poika?

WALTER. Hirt mestari niin kertoo. Pyhät ovat puut, sanoo hän; ken niitä vahingoittaa, sen käsi kasvaa hautaan saakka.

TELL. Pyhät puut ovat, tuo on totuus. Näätkö huiput sa tuolla, alppein nirkot valkeat, ne kuinka katoo taivoon korkeahan?

WALTER. Ne ovat jäätiköt, ne öisin jyskää, ja sieltä saapuu lumivyöryt meille.

TELL. Niin on, ja lumi ammoin haudannut Altorfin ois jo alle kannen raskaan, jos juuri metsä tuo ei asettaunut sen eteen oisi suojamuuriksi.

WALTER (hetken mietittyään).
Mait' onko, isä, miss' ei vuoria?

TELL. Jos ylängöiltämme sa astut alas, alemma aina, virtain juoksun mukaan, maa suuri, tasainen sun eessäs aukee; ei syöksy hyrskyin siellä metsävedet, vaan mukavasti joet tyynet juoksee, on avoin kaikkialle taivaanranta, laajoilla vainioilla vilja heilii ja maa on nähdä niinkuin yrttitarha.

WALTER. Oi, isä, miksi emme astu alas nopeesti tuohon maahan ihanaan, sen sijaan että täällä tuskailemme?

TELL. Maa kaunis on ja suotuisa kuin taivas; mut jotka maata viljelevät, saa satoa eivät kylvämäänsä.

WALTER. Vapaat he eikö maallaan ole niinkuin sinä?

TELL.
On pelto piispan ynnä kuninkaan.

WALTER.
Vapaasti toki metsästää he saavat?

TELL.
On herran oma riista maan ja ilman.

WALTER.
Mut kalastaa he saavat virrasta?

TELL.
Veet, meri, suola, kaikk' on kuninkaan.

WALTER.
Ken on siis kuningas, tuo kaikkein pelko?

TELL.
Hän heidät suojelee ja ravitsee.

WALTER.
Eivätkö itse itseään he turvaa?

TELL.
Ei naapuri siell' luota naapuriin.

WALTER. Isä, on ahdas mulle maa tuo laaja; ennemmin elän lumivyöryin kesken.

TELL. Niin, laps, on parempi jäävuorten noja kuin selkäsuoja pahain ihmisten.

(Aikovat ohitse.)

WALTER.
Kas, taatto, tangon pääss' on hattu tuossa!

TELL.
Ei kuulu meihin hattu. Menkäämme!

(Hänen aikoessaan mennä, astuu Friesshardt hänen eteensä piikki ojennettuna.)

FRIESSHARDT.
Nimessä keisarin! Seis! Pysähtykää!

TELL (tarttuen piikkiin).
Mit' tahdotte? Miks seisotatte minut?

FRIESSHARDT.
Rikoitte käskyn; mua seuratkaa.

LEUTHOLD.
Hatulle ette tehneet kunniata.

TELL.
Mun, veikko, mennä suo!

FRIESSHARDT.
Pois vankilahan!

WALTER.
Isäkö vankilaan? Hoi, apuun! Apuun!

(Huutaen näyttämön taakse.)

Hoi, tänne hyvät miehet! Auttakaa!
Tää väkivaltaa! Isä vangitahan!

Rösselmann, pappi, Petermann, lukkari, sekä kolme muuta miestä tulee.

LUKKARI.
Mik' on?

RÖSSELMANN.
Miks miestä tätä kiinni pidät?

FRIESSHARDT.
Hän keisarin ja maan on kavaltaja.

TELL (käyden häneen kiihkeästi).
Ma kavaltaja?

RÖSSELMANN. Erehdyt, se Tell on, mies kunnian, ja hyvä kansalainen.

WALTER (havaitsee Walter Fürstin ja rientää häntä vastaan.) Apua, vaari! Väkivaltaa tehdään!

FRIESSHARDT.
Pois vankilaan!

WALTER FÜRST (rientäen esiin).
Ma miehen takaan, seis!
Tell, Herran tähden, mit' on tapahtunut?

Melchtal ja Stauffacher tulevat.

FRIESSHARDT. Maavoudin yliherrallista valtaa hän ylenkatsoo, tunnustaa ei tahdo.

STAUFFACHER.
Tell senkö tekis!

MELCHTAL.
Mies, sen valhettelet!

LEUTHOLD.
Hatulle ei hän tehnyt kunniata.

WALTER FÜRST. Ja siks hän vankilahan viedään? Veikko, takuuni ota, hänen mennä suo.

FRIESSHARDT.
Sa itses takaa sekä ruumiis oma!
Me teemme tehtävämme. Vankilaan!

MELCHTAL (maamiehille). Tää väkivaltaa on! Näin sallimmeko silmäimme eestä hänet vangittavan?

LUKKARI. Sit' älkää sietäkö! Meit' enemp' on ja toinen tässä toista turvaa.

FRIESSHARDT. Kuka maavoudin määräystä vastustaa?

VIELÄ KOLME MAAMIESTÄ (rientäen
esiin).
Me autamme. Mik' on? Nuo maahan lyökää!

(Hildegard, Mechthild ja Elsbeth tulevat takaisin.)

TELL.
Ma kyllä autan itseni. Pois menkää!
Jos voimaa käyttää tahdon, luuletteko
ma että heidän piikkejänsä pelkään?

MELCHTAL (Friesshardtille).
Mies, tohdi vaan pois hänet viedä meiltä!

WALTER FÜRST ja STAUFFACHER
Tyyneyttä!

FRIESSHARDT (huutaa).
Kapinaa ja kavallusta!

(Kuuluu jahtitorvien ääni.)

NAISET.
Maavouti tulee!

FRIESSHARDT (kohottaen ääntään)
Kansa kapinoi!

STAUFFACHER.
Sa huuda siks kuin halkeet, konna!

RÖSSELMANN ja MELCHTAL.
Vaiti!

FRIESSHARDT (huutaa vielä kovemmin).
Apua, apua lain valvojille!

WALTER FÜRST.
Mit' tulee tästä? Voi! Siin' on jo vouti!

Gessler ratsain, haukka kädessään, Rudolf Harras, Berta ja Rudenz sekä suuri joukko asemiehiä, jotka sulkevat koko näyttämön peitsipiiriin.

RUDOLF HARRAS.
Voudille tilaa!

GESSLER.
Heidät hajoittakaa!
Miks kansa riehuu? Ken huus apua?

(Yleinen hiljaisuus.)

Ken oli se? Ma tahdon tietää.

(Friesshardtille.)

Sinä ken olet, miksi pidät miestä tätä?

(Antaa haukan eräälle palvelijalle.)

FRIESSHARDT. Sun asemiehes olen, uljas herra, ja hatun tämän vakaa vartia. Teosta tapasin tään miehen, joka hatulta kielsi kunnioituksensa. Sun käskys mukaan hänet vangitsin, väkisin kansa tahtoo irti hänet.

GESSLER (hetken vaitiolon jälkeen). Niin keisarias halveksitko, Tell, ja mua, täällä hänen sijaistansa, ett' tervehdi et hattua, min kautta ma koen juuri alammaisuuttanne? Nyt olet mieles pahan ilmi tuonut.

TELL.
Anteeksi, rakas herra! Tapahtunut
se ylenkatseest' ei, vaan huomaamatta.
Jos miettisin, ei nimeni ois Tell. [Tell = ajattelematon, vrt. toll.]
Tapahdu toisti ei se. Anteeks suokaa!

GESSLER (hetken vaitiolon jälkeen). Sa mestar' olet joutsitaidon, Tell, niin kuuluu, kilpaat kanssa joka kytän?

WALTER TELL. Se totta, herra. Puusta omenan sadalta askeleelta ampuu isä.

GESSLER.
Tää poikas onko, Tell?

TELL.
On, rakas herra.

GESSLER.
Sull' onko monta lasta?

TELL.
Poikaa kaksi.

GESSLER.
Ja enin heistä kumpaa rakastat?

TELL.
Molemmat, herra, mulle rakkaat ovat.

GESSLER. No, Tell! Kun puusta omenaan sa osaat sadalta askeleelta, taitoasi sa mulle näytät varmaan. Joutses ota — se onkin kädessäs — ja valmis ole omena poikas päästä ampumaan. Mut neuvon sua, tähtää tarkkaan, että ens' kerralla sa osaat omenaan; jos harhaan ammut, olet kuolon oma.

(Kaikki osoittavat kauhistusta).

TELL. Minulle mitä luonnotonta, herra, te keksitte? Mun päästä pojan oman ei rakas herra, ei tuo teille mieleen juolahda, taivas varjelkoon, moist' että isältä vakaasti te vaatisitte!

GESSLER.
Sa päästä poikas ammut omenan.
Haluan, tahdon niin.

TELL. Mun jousellani rakasta päätä oman poikani pitäisi tähdätä? Ei, ennen kuolen.

GESSLER.
Sa ammut taikka kuolet poikas kanssa.

TELL.
Mun murhatako pitäis poika oma?
Teill' lapsia ei, herra, tiedä ette,
mit' taaton sydämessä liikkuu.

GESSLER. Hah, alathan äkkiä, Tell, arvelemaan! Sanottiin mulle, olet haaveksija ja eroava muista ihmisistä. Rakastat harvinaista, siksi nyt työn harvinaisen sulle keksin minä. Muut miehet miettis, sinä silmäs suljet, käyt työhön rohkeasti.

BERTA. Herra, älkää miesparkain näiden kanssa ilkamoiko! Näette, kuinka valjut vapisevat; niin vähän teilt' on tottuneet he leikkiin.

GESSLER.
Ken sanoo, että leikin?

(Tarttuu puun-oksaan, joka riippuu hänen päällään.)

Täss' on maali. Tehkäätte tilaa! Mitatkoon hän matkan; en enempää, en vähempää suo hälle, kahdeksankymment' askelta. Hän kerskui sadankin päästä mieheen osaavansa. Nyt ammu maalihisi, joutsimies!

RUDOLF HARRAS. Kies, totta on tää! Poika, polvistu maavoudin eteen, henkes eestä ano!

WALTER FÜRST (syrjässä Melchtalille, joka tuskin voi hillitä kärsimättömyyttään). Ma teitä pyydän, tyynnä pysykää!

BERTA (maavoudille). Tää kylläks olkoon, herra! Luonnotonta noin leikkiä on isän tuskan kanssa. Miesparka tää vaikk' oiskin vikapää vuoks syynsä pienen kuolemaan, hän on nyt tuta saanut kuolon kymmenkerran. Kotiinsa päästäkää hän koskematta, hän oppinut on teidät tuntemaan; tään hetken hän ja lastenlapset muistaa.

GESSLER. Avatkaa kuja! Hei, miks vitkastelet? Oot kuoloon vikapää, sun tappaa voin ja katso, armollisna kohtalosi käteesi omaan taidokkaasen lasken. Kovuutt' ei valittaa voi tuomion, ken tehdään onnen oman mestariksi. Tarkalla kerskut silmälläs. Nyt näytä siis taitees, on sen aika, joutsimies! Lie maalis arvokas, lie palkkas suuri. Osata taulun mustaan pilkkuun, sen voi muutkin. Mestari on mielestäni vain se, ken varma ain on taidostaan ja jonk' ei sydän kättä, silmää häiri.

WALTER FÜRST (heittäytyen hänen eteensä polvilleen). Maavouti, korkeutenne tunnemme; mut armon suokaa oikeudesta käydä! Puol' omaisuudestani ottakaa ja kaikki, kauhulta jos säästyy isä.

WALTER TELL. Miks, vaari, palvot pahaa miestä tuota? Miss' on mun seistävä? En pelkää. Isä linnunkin lennostansa ampuu, ei erehdy nuoli poveen poian oman.

STAUFFACHER. Maavouti, liikuta teit' eikö tämä laps syytön?

RÖSSELMANN. Muistakaa, on Herra, joka tilille teidät teoistanne vaatii!

GESSLER (osoittaen poikaa).
Hän sidottakoon tuohon niinipuuhun.

WALTER TELL. Sitoa? Miks? Ma vapaa olla tahdon. Kuin lammas hiljaa oon, en hievahda, mut jos mun sidotte en kärsi sitä, siteitä vastaan raivoan ja riehun.

RUDOLF HARRAS.
Sitoa silmäsi vain salli, poika!

WALTER TELL. Miks silmät? Luuletteko, että pelkään isäni nuolta? Vakaana ma varron, en räpäytä silmäripseäni. Nyt näytä, isä, oothan joutsimies! Hän ei sua usko, luulee turman meille tulevan, ammu, osaa uhallakin!

(Menee niinipuun luokse, omena asetetaan hänen päänsä päälle.)

MELCHTAL (maamiehille). Kuin? Rikos saako tulla täytetyksi eess' silmiemme? Mitä varten valan me vannoimme?

STAUFFACHER. Me oomme aseettomat; näette ympärillä piikkimetsän.

MELCHTAL.
O, jos ois kaikki ripeästi tehty!
Voi niitä, jotka neuvoi lykkäystä!

GESSLER (Tellille). Nyt ammu! Turhaan kanneta ei jousta. On vaarallista murha-asein käydä ja nuoli taapäin kyttään ponnahtaa. Tää ylväs oikeus, min moukka ottaa, maan herraa korkeinta loukkaa. Olkoon se asestettu vaan, ken käskee. Jos huvinne nuolta on ja jousta kantaa, no niin, ma annan maalin nuolellenne.

TELL (jännittää jousen ja asettaa nuolen paikalleen).
Avatkaa kuja! Tilaa!

STAUFFACHER.
Kuinka, Tell?
Te tahdotte? Ei koskaan! Vapisette!
Kätenne tärisee ja polvet horjuu.

TELL (laskee jousen).
Sumentaa silmiäni!

NAISET.
Herra taivaan!

TELL (maavoudille). Tää laukaus multa säästäkää! On tässä poveni —

(Repäisee vaatteen rinnaltaan).

ratsaat puhkaisee sen pian!

GESSLER. En tahdo henkeäs, vaan laukauksen. Osaathan kaikki, Tell, et viero mitään; sa hoidat ruoria kuin jousta, pelkää et myrskyä, jos pelastaa sun pitää; nyt kerran itses auta, auttaja!

(Tell seisoo hirvittävässä kamppailussa, kouristellen käsiään ja heittäen hurjia silmäyksiä milloin maavoutiin, milloin taivaaseen. Äkkiä tarttuu hän viineensä, ottaa toisen nuolen ja pistää sen mekkonsa poveen. Maavouti huomaa kaikki hänen liikkeensä.)

WALTER TELL (niinipuun alta).
En pelkää. Ammu, isä armas!

TELL.
Täytyy!

(Kokoo voimansa ja tähtää.)

RUDENZ. Maavouti, ette etemmäksi menne, ei enää! Koe oli tää. Jo määrän te saavutitte. Ollen liian kova te turmelette viisaan tarkoituksen ja liioin jännitetty jousi katkee.

GESSLER.
Te vaikenette, siks kuin teit' on tarvis.

RUDENZ. Puhua tahdon, tohdin. Kunnia kuninkaan mulle pyhä on; mut vihaa herättää moinen hallitus. Ei tahto se kuninkaan, voin väittää, ansainnut julmuutta moist' ei kansani, ei teillä valtuutta siihen.

GESSLER.
Haa, te rohkenette!

RUDENZ. Vait ollen katsoin kaikki pahat työnne; näkevän silmäni ma suljin kiinni ja sydämeni täyden, suuttuneen poveeni alas painoin. Voi en enää nyt vaieta, se petos oisi vastaan isäini maata sekä keisaria.

BERTA (heittäytyy hänen ja maavoudin väliin).
Ah, raivoavaa vielä raivostatte!

RUDENZ. Ma jätin kansani ja heimon, suvun, vereni, kaikki luonnon siteet katkoin vain teihin liittyäkseni; ma luulin etua kaikkein eespäin vieväni, kun valtaa keisarin ma vahvistin. Nyt side silmiltäni putoo; kauhuin syvyyden reunalla nään itseni; mun vapaan järkeni te harhautitte ja suoran sydämeni; maani olin parasta tarkoittain ma syöstä turmaan.

GESSLER.
Tätäkö herrallesi tohdit haastaa?

RUDENZ. Te ette, keisari on herrani. Kuin te, ma vapaaks synnyin, vertaisenne ritarihyveiss' olen. Mut jos ette nimessä keisarin nyt seisois täällä, mi mulle pyhä on myös herjattuna, heittäisin hansikkain, vaatisin ritaritavan mukaan teiltä vastuun. Niin, ratsaillenne viitatkaa; en seiso kuin nuo täss' suojatonna; (Osoittaa kansaa.) mull' on miekka, ja ken mua koskee —

STAUFFACHER (huutaa).
Putos omena!

(Sillä aikaa kuin kaikki ovat kääntyneet tännepäin ja Berta heittäytynyt Rudenzin ja maavoudin väliin, on Tell ampunut nuolensa.)

RÖSSELMANN.
Laps elää!

USEITA ÄÄNIÄ.
Nuoli sattui omenaan!

(Walter Fürst horjuu ja on kaatumaisillaan, Berta tukee häntä.)

GESSLER (hämmästyneenä).
Kuin? Onko ampunut hän? Hurja mies!

BERTA.
Laps elää, tointukaahan, taatto hyvä!

WALTER TELL (tulee juosten omena kädessään). Omena täss' on, isä! Tiesinhän sa ettet vioittaisi poikaas omaa.

(Tell on seisonut ruumis ojona ikäänkuin hän olisi tahtonut seurata nuolta; jousi vaipuu hänen kädestään; nähdessään pojan tulevan hän rientää tälle avosylin vastaan ja kohottaa hänet kiihkeässä innossa povelleen; tässä asemassa hän vaipuu voimatonna alas. Kaikki seisovat liikutettuina).

BERTA.
O, taivaan armo!

WALTER FÜRST (isälle ja pojalle).
Lapset! Lapseni!

STAUFFACHER.
Jumalan kiitos!

LEUTHOLD.
Sepä laukaus!
Ajoissa myöhäisissä muistetaan se.

RUDOLF HARRAS. Tell joutsimiehestä on käypä taru niin kauan kuin on vuoret paikoillansa.

(Ojentaa maavoudille omenan.)

GESSLER. Omenan keskus puhki on! Kautt' taivaan, se oli laukaus mestarin, ma kehun.

RÖSSELMANN. Ol' laukaus hyvä, vaan voi miestä, hänet ken kiusaamahan saattoi Jumalaa!

STAUFFACHER. Tell, tointukaa! Kuin mies te päässeet ootte pälkäästä, kotiin teill' on vapaa tie.

RÖSSELMANN.
Tulkaa ja tuokaa poika äidillensä!

(Tahtovat viedä pois hänet.)

GESSLER.
Tell, kuule!

TELL (tulee takaisin).
Mitä käskee herra?

GESSLER. Kätkit povelles nuolen toisenkin — niin, niin, ma hyvin näin sen — mitä aioit sillä?

TELL (hämillään).
Se tapa vaan on joutsimiesten, herra.

GESSLER. Ei, Tell, tuo vastaus ei riitä; varmaan jotakin muuta lie se tarkoittanut. Reippaasti mulle totuus lausu, Tell; se mikä olkoonkin, sun henkes takaan. Miks otit toisen nuolen?

TELL. Niin noh, herra, kun henkeni te mulle taanneet ootte, totuuden teille täyden virkan julki.

(Vetää nuolen mekostaan ja katsoo maavoutiin peljättävällä silmäyksellä.)

Teit' oli varten toinen nuoli, jos rakasta lasta oisin satuttanut, ja toinen varmaan osunut ois maaliin.

GESSLER. Tell, henkes olen sulle taannut tosin, ritarisanani ma annoin, pidän; mut kun nyt tunnen pahan mielenlaatus, sun saatan säilyyn, miss' ei päivä paista, kumota kuu; näin varma olla voin sun vasamoiltas; vangitkaa tuo mies! Te hänet sitokaa!

(Tell sidotaan.)

STAUFFACHER. Kuin, herra? Miestä näin voitte kohdella, min kautta Luoja tahtonsa kuulutti?

GESSLER.
Saas nähdä, tokko
Jumala toista kertaa auttaa häntä.
Haahteeni vietäköön hän! Myötä tulen,
Küssnachtiin itse tahdon viedä hänet.

RÖSSELMANN. Sit' ette voi, sit' ei voi keisari, se vastaan vapauskirjeitämme sotii.

GESSLER. Miss' ovat ne? Ken on ne vahvistanut? Ei keisari; on ensin ansaittava osoitus suosion tää nöyryydellä. Olette kaikki kapinoitsijoita, mietitte uhkaa, kansan meteliä. Ma teidät tunnen, lävitsenne nään. Tuon otan tällä kertaa keskeltänne, mut kaikki ootte samaan syyhyn syypäät. Ken viisas on, hän vait on, tottelee.

(Poistuu. Berta, Rudenz, Harras ja asemiehet seuraavat häntä; Friesshardt ja Leuthold jäävät jälelle.)

WALTER FÜRST (kiihkeän tuskan vallassa). Mennyttä kaikk' on; hän on päättänyt hävittää mun ja koko huoneheni.

STAUFFACHER (Tellille).
Oh, miksi ärsytitte ärjyvätä!

TELL. Mielensä malttakoon, ken tunsi tuskan, min minä.

STAUFFACHER. Nyt on kaikki mennyt. Vangit kaikk' oomme kanssanne ja köytetyt!

MAAMIEHET (ympäröivät Tellin).
Kanssanne menee meiltä viime lohtu.

LEUTHOLD (lähestyy).
Tell, teitä säälin, mut on käsky mulla.

TELL.
Hyvästi!

WALTER TELL (painautuen häneen kiihkeässä tuskassa).
Taatto! Taatto! Kallis isä!

TELL (kohottaa kätensä kohti taivasta).
Taivaassa taattos on. Sa kutsu sitä!

STAUFFACHER.
Teilt' enkö tervehdä ma vaimoanne?

TELL (kohottaa pojan palavasti rinnalleen).
On poika terve, apu mun on Herra.

(Tempautuu nopeasti irti ja seuraa asemiehiä.)

Esirippu.