Wilhelm Tell: Viisinäytöksinen näytelmä

by Friedrich Schiller

TOINEN KUVAELMA.

Tellin tupa.

Tuli palaa liedellä. Avoin ovi osoittaa maisemaan. Hedwig, Walter ja Wilhelm.

HEDWIG.
Ah, lapset rakkaat! Tänään saapuu isä.
Hän elää, vapaa on, me kaikki vapaat!
Ja taattonne on kansan pelastaja.

WALTER. Ma myöskin siinä olin, äiti. Minä myös olen mainittava. Taaton nuoli ohitse pääni aivan viuhki, enkä vavissut.

HEDWIG (syleilee häntä).
Niin, sun olen saanut jälleen!
Kaks kertaa sinut olen synnyttänyt!
Kaks kertaa tähtes äidintuskan kärsin!
Olette molemmat nyt mulla taas!
Ja tänään saapuu rakas taatto kotiin!

Munkki näkyy tuvan ovella.

WILHELM. Kas, äiti, tuolla seisoo hurskas munkki; hän varmaan almua on aneleva.

HEDWIG. Tuo hänet sisään virvoitusta saamaan; hän huomatkoon, on ilohuone tämä.

(Menee ja palajaa pian takaisin pikari kädessään.)

WILHELM (munkille.)
Mies hyvä, tulkaa! Äiti kutsuu teitä.

WALTER.
Levätkää, menkää voimin vahvistetuin!

MUNKKI (katselee arkana ympärilleen; mielen sekasorto kuvastuu hänen piirteissään). Miss' olen? Missä maassa, virkkakaa!

WALTER.
Sit' ette tiedä? Eksynyt te liette?
Bürglissä ootte, herra, Urin maassa,
tie mistä kulkee Schächen-laaksoon.

MUNKKI (Hedwigille, joka palajaa). Yksin oletteko? Ei koissa miehenne?

HEDWIG.
Odotan häntä. Kuink' on laitanne?
Te ette näytä mitään hyvää tuovan.
Ken liettekin, te janonnette, juokaa!

(Ojentaa pikarin hänelle.)

MUNKKI. Kuin janonneekin sydän huohottava, en ennen juo kuin mulle lausutte —

HEDWIG. Mua älkää koskeko, ei lähemmäksi, jos on mun teitä kuultava.

MUNKKI. Kautt' tulen palavan tässä vierasvaraisena, pään kalliin kautta lapsienne, joita syleilen —

(Tarttuu poikiin.)

HEDWIG. Mies, mit' aiotte? Pois menkää mun lapsistain! Te ette munkki ole! Te ette ole! Rauhan tuo on puku, mut kasvoillanne asu rauha ei.

MUNKKI.
Ma olen onnettomin ihmisistä.

HEDWIG. Sydämet onnettomuus aukaisee, mut teidän katsehenne salpaa sielun.

WALTER (ponnahtaen).
Ah, äiti, taatto tulee!

(Rientää ulos.)

HEDWIG.
Taivas!

(Aikoo jälestä, horjuu ja tukee itseään.)

WILHELM (rientää ulos).
Isä!

WALTER (ulkona).
Sa olet tullut!

WILHELM (ulkona).
Isä! Armas isä!

TELL (ulkona).
Täss' olen jälleen. Missä äitinne?

(Astuvat sisälle.)

WALTER. Ovella tuossa, etemmä ei jaksa, vavistaa häntä säikähdys ja ilo.

TELL.
O, Hedwig, Hedwig! Äiti lasteni!
Jumala auttoi; erota ei meitä
tyranni enää.

HEDWIG (häntä kaulaten).
Tell! Sun tähtes surin.

(Munkki tulee tarkkaavaiseksi.)

TELL.
Nyt iloitse ja murhemuistot jätä!
Täss' olen taas. Tää on mun majani!
Omalla seison jälleen turpehella.

WILHELM.
Mut miss' on jouses, isä? Nää en sitä.

TELL. Nää sit' et koskaan enää. Säilyyn pantu se paikkahan on pyhään; palveleva se metsämiest' ei ole koskaan enää.

HEDWIG.
O, Tell, Tell!

(Astahtaa taaksepäin, antaa kätensä vaipua.)

TELL.
Miksi säikyt, vaimo rakas?

HEDWIG. Kuin, kuinka tulet? Käsi tää, ma siihen tohdinko tarttua? Tää käsi — taivas!

TELL (miehekkäästi ja sydämellisesti).
Se teitä puolsi, maamme pelasti;
vapaasti voin sen taivahalle nostaa.
(Munkki tekee nopean liikkeen, Tell huomaa hänet.)
Ken on tää munkki?

HEDWIG. Ah, ma unhotin, — sa hälle haasta, minä häntä pelkään.

MUNKKI (astuu lähemmäksi).
Tell ootteko, maavoudin surmaaja?

TELL.
Se olen, salaa sit' en ihmisiltä.

MUNKKI. Te ootte Tell! Ah, käsi Herran on majaanne tuonut minut.

TELL (mittaelee häntä katseillaan). Munkki ette te ole? Ken te ootte?

MUNKKI. Surmasitte maavoudin, teille pahaa tehneen. Löin minäkin miehen, joka oikeuteni epäsi — oli vihamies myös teidän — hänestä maan ma vapautin.

TELL (astahtaen taaksepäin). Te ootte — hirmuista! Lapset! Menkää! Menkää! Mene myös vaimo rakas! Pois! Pois! Kurja mies! Te oisitte —

HEDWIG.
Ken on se?

TELL.
Ällös kysy!
Pois! Pois! Ei lapset sitä kuulla saa.
Talosta pois. Et miehen kanssa tämän
asua saa sa alla saman katon.

HEDWIG.
Voi, mua, mit' on tää? Tulkaa!

(Menee lapsineen.)

TELL (munkille).
Herttua
Johann te ootte. Löitte keisarin,
setänne, herranne.

JOHANNES PARRICIDA.
Hän maani ryösti.

TELL.
Setänne surmasitte, keisarinne!
Ja teitä kantaa vielä maa! Ja teille
viel' loistaa aurinko!

PARRICIDA.
Tell, mua kuulkaa —

TELL. Valuva hurmehesta keisar'murhan ja sukumurhan, tulla tohdit sinä talooni puhtahasen? Uskallat hyvälle ihmiselle kasvos näyttää ja pyytää vierasvaraa.

PARRICIDA. Löytäväni luonanne luulin laupeutta; tekin tapoitte vihamiehen.

TELL. Onneton! Isänkö hurskaan hätäpuolustuksen sa vertaat verihimoos kunnian? Rakasta päätä lastes puolustitko? Pyhyyttä kotilieden? Turvasitko omias alta hirmun äärimmäisen? Käteni puhtaat taivaan puoleen nostan, kiroan työtäsi ja sua! Luonnon ma pyhän kostin, sinä häväisit! En mitään kanssas jaa. Sun työs on murha, ma kallehintani vain puolustin.

PARRICIDA.
Sysäätte pois mun epätoivoon, tuskaan!

TELL.
Mua kauhistaa, kun kanssas haastan. Pois!
Sa tietäs kulje kaameaa! Mut jätä
majani, missä asuu syyttömyys!

PARRICIDA (kääntyy mennäkseen).
Näin voi en enkä enää tahdo elää!

TELL Ja sentään säälin sua. Taivaan Herra! Niin nuori, vesa moisen valtapuun, Rudolfin, keisarini jälkeläinen, paossa, murhaajana, kynnyksellä mun, köyhän miehen, epätoivoissansa!

(Peittää kasvonsa.)

PARRICIDA. Jos voitte itkeä, niin itkekää osaani; on se julma. Ruhtinas ma olen, olin, oisin olla voinut mies onnen, vartoa jos jaksoin vaan. Kateus kalvoi mieltäni. Ma näin, mitenkä nuoruus serkku Leopoldin sai kunniaa ja maita palkinnokseen, ja mua, mi hänen ikäisensä olin, pidettiin holhoudessa, orjuudessa!

TELL. Mies kurja, hyvin setäs tunsi sinut, kun suonut sulle maata ei, ei kansaa; sa itse, hurja, mielipuolen työlläs oikeutat hänen viisaan päätöksensä. Veriset miss' on apumiehet murhas?

PARRICIDA. Kuhun on heidät vieneet kostottaret; en heitä nähnyt murhapäiväst' ole.

TELL. Tiedätkö pannakiros: ystäviltä evätty, syösty vihamiesten valtaan.

PARRICIDA. Yleiset siksi kaikki kartan tiet, kenenkään majaan kolkuttaa en tohdi. Ma korpeen käännän askeleeni; harhaan vuorilla, itse hirmu itselleni, ja säikyn, kasvojani kauhistuen, kun puro näyttää mulle kurjan kuvan. Jos sääliä, jos ihmisyytt' on teillä —

(Lankeaa maahan Tellin eteen.)

TELL (kääntäen kasvonsa).
Pois nouskaa! Nouskaa!

PARRICIDA. Ennen en kuin mulle tarjootte käden auttavan.

TELL. Ma voinko teit' auttaa? Voiko ihmisparka sitä? Mut nouskaa! Olkoon työnne kaamoittava, olette ihminen, myös olen minä. Ei luotaan lohdutonta laske Tell; min voin, sen teen.

PARRICIDA (karaten ylös ja tarttuen kiihkeästi hänen käteensä). Tell! Epätoivosta autatte sieluni!

TELL. Pois! Irti käsi! Pois teidän täytyy. Tänne ette voi te jäädä kätköön, ilmi tullehena ei teille turvaa täällä. Kussa levon luulette saavanne?

PARRICIDA.
En tiedä.

TELL. Kuulkaa, mit' taivas kuiskaa mulle. Teidän täytyy pois Roomaan, paikkaan Pyhän Pietarin, siell' eteen paavin langetkaa, hän päästää voi sielunne, kun tunnustatte syynne.

PARRICIDA.
Hän eikö jätä kostajalle mua?

TELL.
Mit' tehnee, tyytykää kuin taivaan työhön.

PARRICIDA.
Kuin maahan tulen tuntemattomaan?
En tiedä teitä, tohdi kulkijoiden
ei seuraa etsiä mun askeleeni.

TELL.
Tien teille minä neuvon. Huomatkaa!
Nousette ylöspäin, Reusz virtaa kohti,
mi kukkulalta syöksyy hyrskyten —

PARRICIDA (säikähtäen).
Reusz jälleen? Näki työni virta se.

TELL. Tie kuilun äärtä kulkee, ristit monet sen viittaa, pystytetyt kulkijain muistoksi, jotk' on lumivyöry niellyt.

PARRICIDA. En pelkää luonnon kauhuja, jos saan sydämen tuiman tuskan taittumahan.

TELL. Te joka ristin eteen langetkaa ja kuumin kyynelvesin syynne peskää! Jos vammatonna käytte kauhukujan, jos päällenne ei myrskytuultaan päästä solastaan hallaisesta kukkula, tulette sillalle, min päällä vesi tomuna sataa. Jos se kantaa syynne, jos ei se murru askeltenne alla, niin aukee synkkä vuoriportti; päivä ei vielä sinne paistanut; sen kautta tulette ilon laaksoon lauhkeahan. Mut ohi käykää kiirehesti, saa siell' ette viipyä, miss' asuu rauha.

PARRICIDA.
O, Rudolf! Kuninkainen taatontaatto!
Näin jälkeläises matkaa maatasi.

TELL. Näin yhä nousten huiput yllätätte Gotthardin, kussa ikijärvet häilyy, nuo, joita taivaan virrat täyttelevät. Jää teiltä siinä taakse Saksa, lieto vie virta toinen teidät laulaen Italianmaahan, teille luvattuun —

(Kuuluu paimenloilun sävel monen alppitorven puhaltamana.)

Pois! Kuulen ääniä.

HEDWIG (rientää sisälle).
Miss' olet, Tell?
Tulevi taatto, tulee liittolaiset
iloiten kaikki.

PARRICIDA (verhoten kasvonsa). Voi mua! Onnellisten en luona tohdi viipyä.

TELL. Tää mies virvoita, vaimo rakas, lahjat runsaat hänelle anna, sillä polku pitkä on hällä eessään eikä majaa missään. He saapuu. Pois!

HEDWIG.
Ken on hän?

TELL.
Ällös kysy!
Ja kun hän lähtee, käännä silmäsi
ne ettei nää, mi tie on mennäksensä.

Parricida lähestyy Telliä nopealla liikkeellä, mutta tämä torjuu hänet pois kädellään ja menee. Kun kumpikin ovat eri tahoille etääntyneet, muuttuu näyttämö.