VIII.
Kreivin matkasta Italiaan ei enää näyttänyt tänä kesänä tulevan mitään, Palvelija sai käskyn purkaa jo täytetyt kirstut, eikä koko asiasta enää ollut puhetta. Sitä vastoin kiiruhdettiin vielä innokkaammin kuin ennen linnan saamista asuttavampaan kuntoon; mutta työmiehet eivät enää sen päivän perästä, kun kreivi oli ollut Weissenbachissa, saaneet kuulla pahaa sanaa; yhtä vähän tuli niitä emännöitsijän osaksi tai palvelijan tai Toverin, joka siitä tuli vaan varmemmin vakuutetuksi herransa arvaamattomasta oikullisuudesta. Oli aivan ihmeteltävää, miten kreivi yht'äkkiä rupesi pitämään huolta tiluksistansa. Minkä joukon kaikenmoisia uusia laitoksia hänen päänsä yhdessä viikossa mietti! ja mikä oli vihdoin luonnollisempaa kuin että kreivi — joka kaikkine valtiotaloudellisine ja tilastollisine tietoineen sekä kaikkine hyvine aikomuksineen tiluksiensa parantamiseksi kuitenkin oli käytännöllisessä talouden hoidossa vasta alkavainen — tuon tuostakin ratsasti Weissenbachiin kysymään neuvoa vanhemmalta ystävältään, jonka taitavuutta näissä asioissa hyvin kehuttiin. Kun kreivillä koko päivän oli paljon työtä, ehti hän vasta illan tullen satuloittaa hevosensa, ja niin alkoivat monesti, hänen vielä keskustellessaan herra von Weissenbachin kanssa, teekalut viereisessä huoneessa kilistä, josta taas seurasi, että nieta sai tuntia tai kahtakin kauemmin odottaa tallissa herransa lähtöä. Kreivi tunsi jo hovin koko järjestyksen niin hyvin, että hän, jos ei ketään hänen tullessaan ollut vastaan ottamossa, sitoi itse hevosensa soimeen kiini herra von Weissenbachin ainoan hevosen viereen, vanhan Wengelin suureksi harmiksi, joka siinä näki hänen oikeuksiansa loukattavan. Kreivillä oli jo määrätty paikkansa teepöydässäkin, ja eräänä iltana kävi hän hyvin levottomaksi, kun Wengel hajamielisyydestä, joka vanhusta erilaisten toimiensa suuren paljouden vuoksi melkein aina vaivasi, oli pannut hänen ruoka-aseensa pöydän päinvastaiselle puolelle, josta hän ei voinut läheskään niin hyvin nähdä Roosan kasvoja, hänen teetä kaataessaan. Ja hän luki niin mielellään tätä kasvojen kirjaa! ja siinä olikin sangen paljon luettavaa! Miten kirkas maailma veitikkamaisuutta ja oikkuja, kun se nauroi! miten pohjaton meri syvämietteisyyttä ja alakuloisuutta, kun se oli totinen! Ja nyt oli se useimmiten totinen, kreivin puhellessa pitkistä ja laajoista matkoistaan. Hän, vapaa ja työtön, oli suuren, varman omaisuuden turvissa voinut suunnitella matkansa aivan mielensä mukaan. Hän oli itämaissa tunkeutunut seutuihin, joissa Eurooppalaisen jalka harvoin oli astunut, ja Etelä-Euroopankin maissa ristiin rastiin matkaillessaan oli hän usein viikkokausia oleskellut kaukaisissa laaksoissa, yksinäisissä vuorikylissä, jotka olivat kaukana suuresta huvimatkustajain tiestä ja sentähden vähän tai ei ollenkaan tunnettuja; ja usein oli hän juuri näistä paikoin koonnut miellyttävimmät huomionsa ja rikkaimmat kokemuksensa. Ettei kymmentä vuotta melkein lakkaamatta voida matkustaa joutumatta yhteen tai toiseen vaaraan, oli luonnollista, ja näistä vaaroista puhui kreivi uroon koristelemattomalla yksinkertaisuudella, uroon, joka ihmettelee vaan, että pelkurimaisuutta ollenkaan on olemassa. Monesti huomauttivat vasta Roosan kasvot hänelle, että hänen kertomansa kohtaus olisi voinut helposti toisinkin päättyä. Tyttönen nojasi silloin tavallisesti päänsä käsiään vasten; hänen suuret, paljon sanovat silmänsä tuijottivat huolestuneina kertojaan, ja tämä koetti silloin niin sujuvasti kuin mahdollista puhua, koska pieninkin pysähdys oli riittävä herättämään Roosan miettimisistään. Roosa hengähti silloin syvään, nousi pystyyn, heitti nopealla kauniin päänsä heilahduksella lyhyet, ihanaiset kiharansa taapäin ja huomautti kreivin eilen tai toissa päivänä paljon paremmin kertoneen kuin tänään. Roosalla itsellään oli tavattoman suuri lahja pitää ainerikasta puhetta, eikä kreivi voinut kylliksi iloita onnellisista käänteistä ja paljon sanovista sananparsista, joita Roosa voi runsain määrin käyttää; hän iloitsi näistä terävistä aseista silloinkin, kun ne kääntyivät häntä itseään vastaan ja hänellä oli mitä suurin vaiva puolustaessaan väitteitänsä. Näissä sanasodissa loisti Roosan kasvoista vallattomuus ja sopivassa tilassa ilokin, kun kreivin täytyi tunnustaa, ettei hän vielä ollenkaan ollut asiaa siltä tai siltä kannalta katsonut.
Mutta kaunein oli Roosa aina, kun hän teen perästä istui pianon eteen — hän suostui siihen sangen harvoin ja ainoastaan pyytämisien pakosta — ja antoi kaikkien sormiensa koskettimilla lennellä. Hänen muotonsa vaaleni silloin vähän; hänen silmänsä näyttivät suuremmilta ja kostean-loistavan hohdon valaisemilta. "Runotar kaunis, suloinen runotar", mutisi kreivi poistuen niin kauas kuin mahdollista, ettei häntä häiritsisi, ja katseli häntä mieluisimmin viereisen huoneen avonaisesta ovesta. Musiikki-into yleensä ja pianon soitto-erittäin kuuluivat kreivin vasta viime aikoina ilmestyneihin taipumuksiin. Hän oli tähän saakka sanonut tätä taitoa täysin tajuamattomaksi, koska hän ainoastaan laulusta, etenkin neliäänisestä kansanlaulusta tunsi puhtaan ilon, soitto sitävastoin häntä väsytti, tekipä hänet vielä suruiseksikin. Mutta nyt ei hänestä ollut mikään Beethovenin sävellys liian pitkä; sanat näihin pitkäveteisiin ja nopeihin säveleihin, joita hän tähän saakka niissä oli kovin kaivannut, oli hän nyt löytänyt, ja ne sanat olivat soittaja-immen juurikuin hartaudesta sulkeutuneet huulet, ajattelevainen, keveäin kiharoin ympäröimä otsa ja kosteasta hohdosta loistavat silmät.
Kun Roosa puhellessa useasti mainitsi rakasta puistoansa ja kreivi sanoi suuresti haluavansa oppia tuntemaan kauniita yksinäisiä käytäviä vanhain puiden varjossa, joita Roosa niin kehui, mutta puisto tähän vuoden aikaan ja sillä hetkellä, jona kreivi tavallisesti hovissa kävi, oli enimmäkseen harmaan sumun peitossa, niin ei kreiville jäänyt muuta keinoa kuin jättää aikaisemmin tärkeät työnsä, jotka häntä pitivät Lengsfeldissä, voidakseen ilta-auringon loistossa tutkia pyökkien ja tammien latvoja. Kun nyt ei kukaan tuntenut puiston kauniita paikkoja niin hyvin kuin neiti von Weissenbach, ja puisto moninaisesti kiertelevine, usein puoleksi peittyneine käytävineen oli vieraalle todellinen sokkelo, niin täytyihän Roosan ruveta kreivin oppaaksi, sitäkin suuremmasta syystä, kun herra von Weissenbachin piti luuvalonsa tähden varoa vilustumista ja vanhaa Wengeliä estivät hänen moninaiset toimensa ilta puoleen pihasta pääsemästä. Niinpä kävelivät he molemmat puiston monin kerroin ristiin rastiin ja joutuivat näillä retkillänsä usein niin innokkaasen puheesen, että kulkivat huomaamatta kauneimpienkin paikkain ohitse ja laskeutuvan auringon ihaninkin valo voi tuskin hetkeksikään kiinittää heidän huomiotansa.
Kauniimpia päiviä ei kreivi vielä ollut elänyt. Niin suloiset olivat nämä illat, että hänestä hänen edellinen elämänsä siihen hetkeen asti, jona hän Roosan näki, oli kuin hämärä, kammottava arvoitus. Hänen sieluansa valaisi tyttösen kuva, kuin aurinko kastepisaraa; hänen halunsa häntä uudestaan nähdä, hänen ääntänsä uudestaan kuulla oli rajaton. Kun hän Lengsfeldistä tullen näki kartanon katonharjan kohoovan puiden välistä, tykytti hänen sydämensä ilosta ja riemusta; ja kun hän silloin vihdoin monen, monen pitkän hetken perästä hänen kättänsä puristi ja katseli hänen silmiinsä, jotka aina yhtä lempeinä — ja, kuten hän monesti luuli, jokapäivä lempeämmin — häneen katsoivat, silloin tunsi hän itsensä niin rikkaaksi, niin ylpeäksi, ja samalla taas niin köyhäksi, niin nöyräksi, ettei hän olisi tilaansa vaihtanut minkään keisarin kanssa ja että hän samalla olisi palvellut jokaista kerjäläistä.
Vaikka kreivi ei oikeastaan ollut hetkeäkään ollut epätietoisena rakkaudestansa Roosaa kohtaan, olivat sitä vastoin Roosalle vasta vähitellen tulleet selviksi hänen tunteensa kreiviä kohtaan. Roosan vaatimukset miesten suhteen eivät suinkaan olleet vähäiset eikä hän olisi koskaan sen vuoksi rakastunut mieheen, että hän, kuten kreivi, oli pitkä- ja hoikkavartaloinen, että hänellä oli vakava, miellyttävä, etelämaiden auringon paahtama muoto sekä syväsointuinen, ystävällinen ääni ja että hän käyttäytyi sivistyneen miehen tavoin. Hän itse oli liian korkeasti sivistynyt ja liian ihanteellinen voidakseen olla näiden ominaisuuksien puutosta miehessä lukuun ottamatta, eikä kreivi puolestaan ollut niitä, jotka tahallaan näyttelevät tietoansa ja taitoansa. Mieluisen vaikutuksen oli kreivi kyllä alusta alkaen häneen tehnyt. Roosa oli innokkaasti halunnut saada häntä uudestaan nähdä ja samalla kuitenkin vähän pelännyt, ettei kreivi olisikaan semmoinen, kuin hänen muhkeasta ulkomuodostaan päättäen saattoi luulla, ja että hän siten haihduttaisi häneltä viattoman harhakuvan. Mutta nyt huomasi hän tuon alussa hänestä mielinmäärin tekemänsä kuvan päivä päivältä juurtuvan syvemmälle, selvenevän ja samalla tulevan aina kalliimmaksi. Alussa oli hän iloinnut hänen tulostansa, sitten alkoi hän iloita siitä, että tiesi hänen tulevan, ja nyt saattoi hän jo käydä aivan levottomaksi, jos häntä ei kuulunut silloin, kun hän oli häntä odottanut. Hän puheli niin mielellään hänen kanssansa. Monesti lausui kyllä kreivi varsin kummallisia mietteitä kansain oikeuksista, ihmisonnesta ja -arvosta ja muista samanlaisista asioista, mutta hänen lausumissansa ajatuksissa, hänen tunteissansa ei ollut mitään turhanpäiväistä eikä teeskenneltyä; Roosasta tuntui aina, kuin pitäisi hänen, kuin voisi hän, puhellessaan hänen kanssansa, kohottaa päänsä korkeammalle. Ja silloin loisti kreivin silmistä paljon kunnioittavaa, mutta samalla niin sydämmellistä ihmettelemistä. Tämä ihmetteleminen tuntui Roosasta niin hyvältä, vaikka hän kyllä usein tunnusti itsekseen, ettei hän oikeastaan sitä ansainnut, mutta mielellään, varsin mielellään olisi tahtonut ansaita. Hänen hyvät luonnonlahjansa näyttivät hänestä nyt vasta saavan jonkinmoisen arvon; hänen kielitaitonsa, hänen lavea, vaikka tosin sieltä täältä vajanainen kirjatietonsa, hänen soitto- ja maisemain kuvaamistaitonsa, mitä hän monivuotisella uutteralla ahkeruudella oli saavuttanut — hänestä tuntui kuin olisi hän kerrassaan saanut kaikki taivaalliselta isältä lahjaksi. Melkein samoin ajatteli hän nyt ruumiillisesta etevyydestänsä. Häntä ilahutti, ettei kreivin, vaikka olikin muhkean suuri, tarvinnut varsin alas häneen katsella, jos hän oli jo ennenkin hovitansseissa, ratsastus- ja kävelymatkoilla oppinut tuntemaan jäsentensä lujuuden ja norjuuden, tuntui hänestä nyt usein, kuin olisivat hänelle siivet kasvaneet ja hänen tuskin tarvitsisi jaloin maahan koskea. Tapasipa neitonen itsensä vielä semmoisiakin miettimästä, mitä hän hymyten tunnusti turhuudeksi. Vakavasti kysyi hän itseltään, eikö hänen, kun kreivi oli hänen nyt nähnyt neljä päivää perätysten käyttävän samaa pukua, pitäisi viidentenä päivänä vaihtaa se jo toiseen, mutta puki sen kumminkin yllensä, kun tiesi sen hyvin itsellensä sopivan. Nähtävästi hoiti hän tukkaansa huolellisemmin kuin ennen, ja ensi kertaa oli hän siitä pahoillaan, että yksi hänen hampaistansa ei enää ollut yhtä kirkas kuin toiset. Hän huomasi äkisti, ettei hänen olkihattunsa nauha ollut säilynyt kesäauringon vaikutuksilta, ja hänestä oli vähän vaikeata käyttää erästä nahkakenkäparia, mitkä hän oli erityisesti puistossa kävelyjään varten teettänyt kyläsuutarilla, ja niitä laatiessaan oli pitänyt vähemmän lukua koreudesta kuin kestävyydestä. Se lohdutti häntä vähän, että kreivi selvästi osoitti suosivansa lujia, paksupohjaisia saappaita ja yleensä näytti kuluttavan tuloihinsa verraten ainoastaan hyvin vähän pukuunsa, joka oli mukava, hyvin käypä, vaan sangen yksinkertainen. Roosa huomasi sen sitä paremmin, kun hän varsin hyvin tiesi, että hän itse, jos hänellä olisi ollut varoja käytettävinä, olisi ehkä ylellisesti koreillut kauneilla ja komeilla vaatteilla; ainakin sanoi hän raskaan atlassivaatteen kohinassa olevan runollisuutta, musiikkia, jota kyllä, kuten muutakin runollisuutta ja musiikkia, eivät kaikki ymmärrä eivätkä kuulekaan.
Vielä monta muutakin samanlaista, viattoman kaunistelematonta seikkaa, joita hän tähän asti ei ollut kellenkään paitsi itselleen sanonut, tunnusti Roosa puhellessaan kreivin kanssa. Niinkuin lämmin kevätpäivä kukilla ja silmikoilla täyttää maan, joka on ainoastaan odottanut lämmintä, niin tuleennutti kreivin läsnäolo kaikki, mitä Roosan ylevässä ja jalossa sielussa hänen itsensä tietämättään hovin kirjavissa oloissa ja sitä seuraavien vuosien hiljaisessa yksinäisyydessä oli verkalleen, yhtämukaisesti ja runsaimmassa määrässä kehittynyt. Hänestä oli silloin, kuin avautuisi taivas ja enkelijoukot laulaisivat rauhaa ja iloa maan päällä. Hän ei ollut vielä elämää eikä ihmisiä koskaan rakastanut niinkuin nyt; etenkin isäänsä kohteli hän nyt suurimmalla hellyydellä ja huomaavaisuudella. Isä tarvitsikin nyt lapsensa rakkautta kaksin verroin. Pankin häviöstä alkanut riita oli joutunut uudelle uralle. Sen pääjohtaja oli vangittu, eikä mitään takausta hänen puolestaan hyväksytty. Mahdollisesti kutsuttaisiin herra von Weissenbach todistajaksi. Se ajatus näytti häntä huolettavan, vaikka hän ei siitä kellenkään puhunut, paitsi ehkä pastorille, joka nykyaikoina tosin kävi harvemmin hovissa, mutta kuitenkin vielä liian usein Roosan mielestä, hän kun ei voinut häntä kärsiä eikä ymmärtää, miten isä saattoi häntä niin silminnähtävällä mieltymyksellä kohdella. Nämäpä ne olivatkin ainoat pilvet Roosan mielessä, joka muuten oli niin valoisa ja kirkas kuin kevätaamu, jolloin leivot laulavat ja perhoset liitelevät kukkivilla niityillä ja lehtevien metsien sini-ilmoissa.