IX.
Kreivin into laittaa isiensä linnaa miellyttävään kuntoon, ei ollut laimentunut; olipa hän päinvastoin työtä aina suurentanut ja semmoisella uutteruudella edistänyt, että kaupungista kutsuttu nuori rakennusmestari voi kuuden viikon kuluttua pitää työnsä loppuneena. Kreivi osoitti hänelle tyytyväisyyttänsä ja kiitollisuuttansa niin runsaasti, että hän, vaikka tiesikin olevansa etevä, ei voinut katsoa ansioitansa niin suuriksi. Hän ei tiennyt, ettei kreivi maksanut hänelle ainoastaan näistä — itsessään hyvinkin kunnollisista toimista, vaan paljon enemmän ilosta, jonka hänelle tuotti se suloinen toivo, että hän seuraavana päivänä voi näytellä nämä kaikki rakastetullensa. Jo viikkoa ennen oli, näette, päätetty, että ystävät Weissenbachit tulisivat sunnuntaina iltapuolella käymään Lengsfeldissä. Roosa oli sanonut pukeutuvansa juhlapukuun ja kovin pahastuvansa, ellei kaikki poikkeuksetta tekisi Lengsfeldissä samoin. Tämän uhkauksen johdosta oli kreivi tuon kauan toivotun päivän aamuna tavattoman varhain liikkeellä ja alkoi makuuhuoneesta lähtien tarkastusmatkan koko kartanonsa läpi. Nuori rakennusmestari, jolle oli vähä väliä muistutettu, ettei kulungeista tarvinnut vähintäkään lukua pitää, oli näyttänyt ymmärtävänsä seurata rakennuttajan toiveita ja käyneensä koulua herttuan uuden huvilinnan koristamisessa, jonka työn hän oli juuri äsken valtion ylirakennusneuvoston tarkastuksella lopettanut. Kun pikkuvaltion pääkaupungin puodit eivät riittäneet, oli hän lähettänyt sähkösanomia naapurivaltion pääkaupungin tavaravarastoihin, ja nämä taas olivat puolestaan kokeneet mitä nopeimmin toimittaa niin loistavat tilaukset. Mitä laitoksien rikkauteen tuli, oli siltä puolen — kuten kreivi nyt oli huomaamaan — melkein liiaksikin tehty; tarkastellessaan muutamia nahkaisia seinäverhoja, esirippuja raskaasta damastista, samettisia lattianpeitteitä, luuli hän kuulevansa erään neitosen punahuulilta pilkallisen naurun. Näyttipä hänestä nyt viimeisenä hetkenä monenkin, hänen oman keksimänsä laitoksen kauneus hyvin epäiltävältä; huomasipa hän jotain aivan rumaakin eikä voinut ymmärtää, miten hän oli semmoista sallinut vieläpä itse määrännytkin. Sitä vastoin voitti sangen moni osa hänen täydellisen mieltymyksensä, erittäinkin toisen kerroksen nurkkahuone, jonka ikkunat olivat Weissenbachin puistoon päin ja joka viehättävine huonekaluineen — niiden joukossa varsin komea piano — kuvapatsaineen, kuvatauluineen, lattianpeitteineen ja esirippuineen oli perin sopimaton miehen — varsinkin tupakoivan — asunnoksi; sitten ruokahuone alakerrassa, jonka lasiovista puistoon pääsi ja jonka rakennusmestari hänen yksinomaisesta käskystään oli koristanut aivan vanhan mallin mukaan. Kreivi itse ei pitänyt juuri paljon semmoisista koristuksista; mutta hän tiesi, että herra von Weissenbach piti sitä kaikista kauneimpana ja voi aivan innostua huonekalusta, joka niin oikein kuvasi muinoisen vanhan ajan henkeä. Niinpä oli hän tuottanut tähän huoneesen vanhan, kummallisimmilla kiekuroilla koristetun kellon, jota hän tähän asti tuskin oli huomannut, vaan nuori rakennusmestari — hän oli tämmöisten kalujen tuntija — oli sanonut sitä verrattoman kalliiksi taideteokseksi — ja se näytti tosiaankin loistavine koristuksineen varsin muhkealta runsaasti kullatun uunin reunuksella.
Huoneista kävi matka terassille, joka kahdelta puolen ympäröitsi linnaa ja nyt uusine kuvineen ja todellisine kukkineen kiviastioissa entisen läkkiromun verosta näyttikin vallan toiselta kuin ennen; terassilta puistoon, missä vielä juuri viimeisiä käytäviä puhdistettiin äsken leikattujen marjakuusi- ja pyökkipensasten välillä. Puisto suorine teineen, nelikulmaisine joutsenlammikkoineen (joissa väliaikaisesti ui sorsia, kun ei oltu kahdes kymmenen peninkulman päästäkään saatu joutsenia), kiinalaisine huvihuoneineen ja muine edellisen vuosisadan keksimine rumuuksineen oli kreivin kauhistus, koska se oli täydellisin vastakohta Weissenbachin säännöttömälle, metsittyneelle puistolle, jonka miellyttävää hämärää Roosa niin rakasti. Hän olisi nämä rumuudet hävittänyt perinpohjin puutarhasta, jos pyökkiä ja tammia olisi voinut yhtä helposti asetella kuin kaappia ja kukkapenkkiä, niin mukavasti levitellä kuin kukitettuja lattianpeitteitä. Kreivi huokasi ja päätti pidättää niin kauan kuin mahdollista vieraansa huoneissa ja avata vasta auringon lasketessa ovet terassille, kun kankeannäköinen puisto sai silloin ikäänkuin surullisen ystävällisen näön.
Päivällisen perästä — vaikka kreivi oli tuskin muruakaan maistanut, kuten vanha emännöitsijä päätään pudistellen sanoi — kävi hän vielä kasvihuoneissa ja tallissa, jolla hän toivoi voittavansa herra von Weissenbachin suosion. Hän taputti lemmikkinsä — ruskean Berberialaisen tamman, jonka hänen ystävänsä Bash-Aga-El-Mokrani, oli hänelle Algeriasta lahjoittanut — kaarevaa kaulaa, ja jalo elukka hieroi sievästi päätään hänen olkapäähänsä ja katsoi häneen suurilla silmillään kysyväisesti, eikö tänään tulekaan nelistystä sänkipeltoja myöten Weissenbachiin. "Tuleepa tänään parempaakin, Zuleika", sanoi kreivi, "paljon parempaa", ja hepo nyykäytti päätään ja kalisutti rautarenkahista marhamintaansa, juurikuin olisi ymmärtänyt, mistä kysymys oli.
Kreivi oli monesti ollut kysymäisillään, eikö hän saisi omilla vaunuillaan hakea vieraitansa Weissenbachista, sillä hän pelkäsi tosiperään, ettei avoliiterissä olevain vanhain perhekärrien vietereihin eikä akseleihin sopinut enää luottaa; tuskinpa tarvitsi epäillä tuon vahvaluisen mustan veturinkaan pahasta tahdosta vetää ensi käänteessä kärrit tien ojaan. Hän ei ollut kuitenkaan uskaltanut puhua pyyntöänsä. Herra von Weissenbach ei kopeillut köyhyydellänsä eikä kokenut sitä peitelläkään; mutta kuitenkin voi huomata, että tämä oli hänen luonteessansa arka paikka, jonka vähintäkin koskettamista hän olisi pitänyt suurena loukkauksena. Niinpä oli kreivi viisaasti jättänyt asian siksensä, vaikka hän nyt, kun määräaika oli jo kulunut, eikä heitä vielä kuulunut, kiroili turhan tarkkaa arkuuttansa ja oli jo kymmenesti satuloittaa hevosensa ratsastaaksensa heille vastaan ja siten nähdäkseen, ettei hänen pelkonsa ollut turha.
Vihdoin, kun hänen levottomuutensa oli noussut korkeimmilleen, tulivat nuo vanhat vaunut rämisten pihaan. Kreivi kiiruhti tykkivin sydämmin rappuja alas vieraitansa vastaan ja hänen ensi silmäyksensä kohtasi pastorin, joka juuri oli hypännyt vaunuista ja siinä kompastunut. Odottamattomasti ja vastoin toivoaan nähdessänsä hengellisen herran, tuntui kreivistä, kuin olisi koko maailma äkkiä vaipunut harmaan hunnun peittoon. Hänen täytyi koota kaikki voimansa, ettei Roosa, jonka pitkä vartalo nyt näkyi kumartuneena vaunujen ovella, eikä viimeksi tuleva herra von Weissenbach huomaisi hänen hämmästystänsä. Herra von Weissenbachilla oli ollut tärkeätä puhuttavaa herra pastorin kanssa ja sentähden oli hän kulkenut sikäli ja saanut hänet tulemaan mukanaan linnaan, jossa hän vallan varmaan saattoi toivoa ystävällistä kohtelua kreivin puolelta. Pastori uskalsi toivoa, että niin mahtava puolustus avaisi vielä arvottomammallekin vierasvaraisuuden ovet. Kreivi kumarsi ja sanoi ehkä vähän teeskennellyllä hymyllä, ettei ollenkaan tarvittu anteeksi anomisia. Hän etsi Roosan silmiä saadakseen niistä lohdutusta onnettomuudessaan, mutta ne näkyivät karttavan hänen katsettansa. Se saattoi hänet vielä enemmän pahoilleen. Roosa ei ollut täyttänyt lupaustansa pukeutua täksi päiväksi loistavaan pukuun. Hänellä oli päällään sama yksinkertainen hame kirkaspohjaisesta, ruusukkaasta kesävaatteesta, jossa hänet kreivi oli ensikerran nähnyt vaahterain alla; ei vähintäkään koristusta, ei nauhoja, ei liepeitä; ei leveäreunainen olkihattukaan ollut vielä saanut uutta reunusta. Kreivi ei tiennyt, oliko tämä, kuten näytti, tahallinen yksinkertaisuus hyväksi vai pahaksi merkiksi hänelle selitettävä; hän oli liian sekaannuksissa ja liian pahalla tuulella, voidakseen tässä silmänräpäyksessä päästä mistään selville. Hän tiesi ainoastaan, ettei hän elämässään ollut mitään niin ilolla odottanut kuin tätä hetkeä, jolloin hän saisi näytellä Roosalle talonsa, jonka hän ainoastaan häntä varten oli niin kauniiksi laittanut; hän tiesi, että se hetki oli tullut ja niin tai näin kadottanut koko arvonsa, koko viehättäväisyytensä, koko runollisuutensa.