X.
He nousivat leveitä, kasvuilla runsaasti koristettuja, toiseen kertaan vieviä kiviportaita. Pastori huudahteli tuon tuostakin ihastuksesta ja ihmettelemisestä, mikä teki kreivin vieläkin kärsimättömämmäksi. He kulkivat ylemmän esihuoneen läpi, joka samoin kasvuilla ja sen lisäksi muutamilla hyvillä kipsikuvilla sievästi koristettuna näyttikin varsin kauniilta ja muhkealta. Palvelija avasi oven esihuoneesta avonaiseen kuvastokäytävään, joka tältä puolen — Weissenbachiin päin olevalla linnan takapuolella — eroitti ja samalla yhdisti pitkän huonerivistön; sitten meni hän edeltä, herra von Weissenbach ja pastori seurasivat häntä. Kreivi tahtoi kumartaen laskea Roosan ohitsensa, kun tämä äkkiä pani kätensä keveästi hänen käsivarrelleen. Melkein pelästyneenä katsahti kreivi häneen. Hänen suuret sinisilmänsä, jotka omituisen lempeästi ja suruisesti häneen katsoivat, kiilsivät kosteasta loistosta; mutta hänen huulensa ympärillä leikitteli hymy.
"Olettehan oikein ilolla odottanut tätä päivää", sanoi hän hiljaa.
Kreivi ei voinut mitään vastata, ei edes päätään nyykäyttää; ainoastaan huulensa vavahtivat.
"Minä en sille mitään voi", jatkoi hän samalla hiljaisella äänellä, mutta nopeammin vaan, "älkää toki kostako sitä minulle!"
Hän tarjosi kreiville kätensä, jonka tämä veti huulillensa. Sitten kohotti hän taas päänsä. Hänen silmänsä säteilivät; pikainen muutos surusta iloon oli jotakin lumoavaista. Nyt oli taas kaikki hyvin ja paremmin kuin hyvin! Nyt olivat maailma ja elämä taas kirkkaat, kirkkaammat kuin koskaan ennen.
Roosa hymyili. Hän ei tiennyt valtaansa tämän miehen yli niin suureksi, miehen, joka hänestä näytti niin voimakkaalta, niin vakavalta, niin oman arvonsa tuntevalta; selvä tieto tästä vallastansa täytti hänen sydämmensä äärettömällä ylpeydellä.
Ylpeydellä ja nöyryydellä; vai oliko tuo nöyryyskin salaista ylpeyttä vaan? Eikö se ollut ylpeyttä, tuo hämärä tunne, joka hänet tänään sai pukeutumaan yksinkertaisimpaan pukuun, mitä hän voi löytää? Vai oliko siinä jotain muutakin, josta hän itsekään ei ollut selvillä? Oliko hän ainoastaan hetkeksi tahtonut rikkaassa kreivissä vaikuttaa kunnioitusta köyhyydellään? Vai oliko hän kauemmaksi tulevaisuuteen katsonut ja tahtonut sanoa: ken minua rakastaa, hänen pitää minua semmoisenaan rakastaman taikka minä en huoli hänen rakkaudestaan.
Roosan sielussa aaltoilivat nämä epäilykset hänen hiljaisena milloin kreivin milloin isänsä sivulla kulkiessaan kauniin huonerivistön läpi. Kreiville oli onni tuottanut takaisin hänen älykkäisyytensä, jonka tuo odottamaton sattuma oli häneltä riistänyt. Hän voi sukkelasti vastata vanhan herran kysymyksiin ja osasi kohteliaasti kiertää papinkin onnistumattomia imarruksia; mutta hänen silmänsä katsoivat aina Roosaa, jonka muotoa nyt ystävällinen lempeys elähytti, vaikka hänen huulensa aniharvoin avautuivat tekemään muistutusta ja senkin vaan silloin, kun isänsä tai pastori kysyivät suorastaan hänen ajatustansa. Hän ei voinut puhella, arvostella, laskea leikkiä kuin muulloin. Joka askeleella tunsi hän syvemmin, että kaikki tämä tuhlaavaisesti levitetty komeus oli ainoastaan kunnian osoitus hänelle. Vähäpätöisinkin sana, jonka hän milloinkaan oli Weissenbachissa teeskentelemättömästi ja viattomasti lausunut kauneuden aististaan ja taipumuksistaan, oli otettu varteen. Tuossa olivat nuo korkeat peilit, joissa hän oli sanonut voivan kuvaisestaan iloita; tässä olivat ruusupuiset huonekalut tummansinisine silkkipeitteineen, jommoisilla hänen huoneensa herttuan linnassa oli ollut varustettu; melkein joka huoneessa oli soutotuolia, joissa hän niin mielellään kiikkui; tässä taas piano, jota hän ei uskaltanut koskettaa, kun hän ensi silmäyksellä huomasi sen olevan eräästä tehtaasta, jota hän äskettäin oli paraaksi kehunut; tuossa oli sali, jonka hän itse näytti pienimpiin osiinsa saakka järjestäneen, niin tarkoin oli se sen kuvan mukainen, jonka hän kerran tanssista puhuessa oli tanssisalista laatinut. Kaikki, mitä hän näki, oli hänelle äänetöntä ja kuitenkin niin kaunista puhetta; kaikki oli kuin sadussa, jossa puiden lehdet kieliksi muuttuen kuulijalle kuiskuttavat hänen elämänsä arvoituksen selitystä, jos hän sen vaan oikein ymmärtää. Monesti vavahti hän oikein: hänestä oli kuin kuulisivat toisetkin sen, mikä niin selvästi hänen sydämmessään kaikui; mutta onneksi näyttivät isä ja pastori tajuavan ainoastaan uuden laitoksen käytännöllistä puolta.
Alakerrosta, johon taas oli tultu, tarkastellessa ei viivytty niin kauan. Toinen puoli oli väliaikaisesti pehtorin, emännöitsijän ja palvelijain varalle jätetty; toisen oli kreivi omaksi asunnokseen varustanut. Näiden huoneiden yksinkertaisuus oli silmiin pistävä vastakohta äsken katseltujen huoneiden komeudelle; niihin katsottiin vaan ovelta, ja astuttiin sitte kirjaston viereiseen ruokasaliin, mihin kreivi oli pienelle pöydälle panettanut leivoksia, hedelmiä ja viiniä.
Vaikka herra von Weissenbach olikin monessa kohdin huomannut moitittavaa, niin oli tämä huone aivan hänen mieleisensä. Hän tunsi, kuten sanansa kuuluivat, vasta täällä taas maata jalkainsa alla; eihän kauneuden aistista ollut mitään sanomista, mutta hän puolestaan olisi koko linnan näin koristanut. Täällä ympäröi häntä tuo muinoinen aika, vaikkapa kaikki olikin taitavaa mukailua vaan.
"Mutta onhan tässä todellinen vanhanaikainen kappale", huudahti hän äkkiä, huomattuaan kellon uunin päällä, "onhan tämä todellinen, tai kaikki olisi petosta; eikö niin, kreivi Lengsfeld?"
Kreivi kiiruhti vakuuttamaan, että herra von Weissenbach oli osoittanut tuntijataitonsa, ja että kello oli perintö eräältä, Aukusti Väkevän hovissa eläneeltä sukulaiselta.
"Kummallista, etten minä koskaan huomannut tätä taideteosta isällänne", sanoi herra von Weissenbach, "se on ollut jossakin nurkassa, muuten ei se olisi minulta jäänyt huomaamatta. En ole koskaan nähnyt mitään niin täydellisesti sen ajan mukaista. Tässä on palanen historiaa, kreivi Lengsfeld".
Kreivi ei voinut iloita siitä, että hänelle oli niin hyvin onnistunut aikomuksensa tämän huoneen koristamisella miellyttää vanhaa herraa. Hänen suorasta mielestänsä oli tieto tukala, että hänen oli täytynyt ottaa niin turhamaiset imarruskeinot avuksensa. Vanhan herran viimeiseen lausumaan voi hän tuskin olla sanomatta, että tuo historiamurunen, jota kello muka edusti, vähintäänkin oli sangen hyödytön ja surullinen.
Herra von Weissenbach saattoi tuskin luopua kelloa katselemasta, joka muuten näytti herättäneen Roosassakin ihmettelemistä. Tämä uusi todistus kreivin huolenpitävästä hyvyydestä liikutti ja ihastutti häntä melkein vielä enemmän kuin kaikki muut seikat. Ja nyt rohkeni hän myöskin katsoa suoraan kreivin silmiin ja hymyillen osoittaa hänelle kiitollisuuttansa. Kreivi tunsi veren nousevan kasvoihinsa; sekaannustaan salatakseen pyysi hän vieraitansa käymään pöytään.
Tuskin oli ruvettu istumaan ja kreivi lähettänyt pois palvelijan voidakseen vapaammin puhella vieraittensa kanssa sekä täyttänyt hienot lasipikarit sampanjalla, kun pastori kohoten esitti maljan "sille, joka hyvin rakastettuna ja jumaloituna haltijattarena ja emäntänä näissä huoneissa oli hallitseva ja vallitseva".
Kreivi oli hämärästi aavistanut, että tuo tyhmä lurjus oli jotain semmoista esittävä. Hän ei sentähden hetkeksikään hämmästynyt, vaan kiitti muutamilla kohteliailla sanoilla, samalla huomauttaen ehkä olevan viisainta olla siitä asiasta kokonaan puhumatta. Pastori ei ymmärtänyt tätä viittausta tai ei ollut ymmärtävinään. Hän piti Lengsfeldin papin velvollisuutena osoittaa, että hänen laumansa yhä vielä oli hoitajattaretta, suojelijattaretta. Mies vaimotta on valo lämmöttä. Hän ei tahtonut puhua itsestään, eihän nollilla ole mitään arvoa; mutta olihan tuo sana kaunis, sna: "jalo suku velvoittaa jalouteen!" Hän toivoi, että hänen korkea suosijansa kohta läksisi maan rikkaita tyttäriä valikoimaan ja niistä rikkaimman ja ylhäisimmän toisi puolisonaan isiensä linnaan.
Kreivi, tahtoen kerrassaan lopettaa tämän puheen, sanoi kuivasti: "kummastuvansa kuullessaan, että uskon, rakkauden ja köyhyyden palvelija piti niin suuressa arvossa rikkautta, ylhäistä syntyperää ja muuta semmoista, joita yleensä pidetään varsin maallisina hyvyyksinä ja maallisina etuina".
Pappi punastui pyöreän otsansa paljaisin ohimoihin saakka, mutta herra von Weissenbach vastasi hänen edestään:
"No, kreivi Lengsfeld, minä luulen ymmärtäneeni herra pastoria oikein, jos arvelen: hän eroittaa toisistaan, mitä on eroitettava. Hän ei pauhaa itseänsä varten, sillä siksi tuntee hän tilansa vallan hyvin, vaan teitä varten, ja Jumal'auta, minäkään en tiedä, miten te vaan voisittekaan toisin valita. Aateli ja rikkaus kuuluvat yhteen kuin käsi ja sormikas; kädetön sormikas on rikkaläjään heitettävä kapine, mutta sormikkaatonta kättä voi jokainen heikoinkin ohdake raavaista".
"Jos niin on", vastasi kreivi innokkaasti, "silloin emme tosiaankaan voi mitään parempaa toivoa kuin työmiehen kovettunutta kättä, joka tempaa ohdakkeen juurineen ja tallaa jalkoihinsa. Sormikkaiset kädet eivät todellakaan aina tartu voimakkaimmin edistyspyörän puolapuihin".
Herra von Weissenbach puri alahuultaan ja sanoi suuttumustaan salaamatta:
"Minä olen vanha mies, kreivi kulta, enkä katso häpeäksi lisätä: vanhasta aatelisesta suvusta, joka on aina tunnetulla rakkaudella pysynyt perityllä tilallaan. Teidän ei pidä sentähden lukea minulle viaksi, jos kuva nykyaikaisesta teollisuuselämästä ei olisikaan minulle niin tuttu".
Kreivi aikoi vastata jotakin, joka luultavasti ei olisi riitaa sovittanut; mutta levottomasti rukoileva katse Roosan silmistä riitti sammuttamaan hänen intonsa. Hän kumarsi herra von Weissenbachille ja sanoi hymyten: "jo poikana koulussa joutuneensa pahaan maineesen kuvaustensa ja vertaustensa huonon valikoimisen tähden, ja nyt näkevänsä, ettei hänen runosuonensa siitä päivin ollut parantunut".
Roosa yhtyi heti leikilliseen puhetapaan, jonka kreivi oli alkanut; hän sanoi kreivin sentähden niin usein puhuvan taitamattomuudestaan runollisuuden alalla, että hän luulee kansallis-taloudellisen maineensa siitä kärsivän, jos maailma saisi tietää hänen kerran värssyjäkin sepitelleen; ehkäpä myöskin ainoastaan kuullakseen itseään vastustettavan; mutta siinäpä hän ei teekään hänelle mieliksi, koska hän ei ollenkaan tuntenut itseään velvoitetuksi millään tavoin suurentamaan miesten jo semmoisenaankin tuskin kärsittävää turhamaisuutta.
Roosa oli hyvin puhelias, kun hän kerran sai syytä tekeytyäkseen nerokkaaksi. Hän taisi silloin niin vallattomasti ivailla, imarrella, hymyellä ja olla nureissaan, että pahimmankin mielen täytyi tämän herttaisuuden paisteessa kirkastua. Niinpä ei nytkään kestänyt kauan, ennenkuin seura tuli varsin iloiseksi. Vanhan herran otsalla majaili tosin yhä vielä pilvi, mutta aivan nähtävästi koetti hän yhtyä jokaiseen pilaan. Hedelmien joukossa pöydällä oli myöskin kuorimantelia ja sinivehreitä rusinoita, joista Roosa oli usein sanonut hyvin paljon pitävänsä. Hän kehui nytkin, ettei hän vielä kertaakaan ollut joutunut tappiolle tässä "armahais"-leikissä, vaikka hän oli jo lukemattomia kertoja ottanut osaa siihen, ja että hän tahtoisi mielellään tuntea sen, joka olisi häntä sukkelampi tässä pelissä, ja muuta semmoista, mitä vallattomuutensa mieleen toi. Samalla valikoitsi hän uutterasti mantelia, ja kohta löysikin hän, mitä etsi.
"Ken uskaltaa, ritari tai asemies!" huusi hän, pitäen korkealla hedelmäastiaa, jolle hän oli pannut kaksoissydämyksen.
"Minä!" sanoi kreivi, ojentaen kiivaasti kättään lautaista kohti.
"Seis! ensin ehdot, säännöt ja ohjeet, joiden mukaan tämä sukkeluuden kaksintaistelu ratkaistaan. Ainoastaan kovin koetus on meidän arvomme mukaista".
"Silloinpa uskallan minä", sanoi pastori, "esitellä yhden lajin tätä leikkiä, jonka minä äskettäin hääpidoissa naapuritalossa opin. Se on tosiaankin sangen sukkela ja miellyttävä. Ne nimittäin, jotka muuten nimittävät toisiaan sinuksi, ovat siitä hetkestä, jona leikki alkaa, toisilleen 'te', ja päinvastoin. Kuka ensin hairahtuu, on luonnollisesti kadottanut".
"Mitäs pidätte siitä?" kysyi Roosa hymyten.
"Jotenkin vaikea ainakin", vastasi kreivi.
"Minusta olette huomaava päinvastaista".
"Sitäpä tahtoisin sangen mielelläni nähdä".
"Te kadotatte".
"Se on hyvin todennäköistä".
"Minun luullen saisitte jättää koko asian, joka suoraan sanoen minusta näyttää vähän kummalliselta", sanoi herra von Weissenbach, jonka otsa oli huomattavasti synkistynyt tämän keskustelun ajalla.
"Ei, ei", huusi Roosa innoissaan, "hänen pitää, hänen pitää! Juuri
sentähden täytyy hänen, että hän julki järki aivan kieltämättä pelkää.
Kuinka, herra ritari? nainen, heikko nainen voittaa teidät rohkeudessa!
Saattakoon pappi sitte ritarin häpeämään!"
"Antakaa!" pyysi kreivi, pidättäen kiteislasiastiaa, joka jo oli liikkunut pappiin päin.
"Nyt siis sota!" naurahti Roosa.
"Ja nyt nousemme, jos olette selvillä", sanoi herra von Weissenbach lykäten tuolinsa taapäin kiireellä, jota Roosa ja kreivi eivät huomanneet, mutta kyllä pastori, joka välkkyvien silmälasiensa takaa oli tarkoilla ja valppailla silmillä tarkastellut kaikkea, mitä syödessä tapahtui. Kreivi pyysi vielä saada avata yhden putelin, mutta herra von Weissenbach sanoi jo olevan ajan nousta pöydästä, jos mieli nähdä puutarha ja kasvihuoneet ja mitä muuta vielä oli katsomatta ja sitten ehtiä kotiin ennen pimeän tuloa.
Sitte läksi hän pastorin kanssa käsitysten terassille, josta päästiin suorastaan puistoon.
Roosa ja kreivi seurasivat; mutta heillä ei näyttänyt kovin kiirettä olevan; sitäpaitsi tunsikin pastori hyvin puiston ja kasvihuoneet; kreivi taisi vallan hyvin jättää herra von Weissenbachin hänen johdatettavakseen.