XI.
Tähän aikaan päivästä näytti Lengsfeld'in puisto kauneimmalta. Länsitaivaalla liiteleväin hehkupilvien loisto levitti lumoavan valon, jossa nuo kankeat pensasaidat ja typistetyt marjakuusetkin näyttivät sieviltä ja joutsenlammikot saivat oikein runollisen muodon. Kirkas, mutta yhä vielä lauhkean lämmin syysilma oli täynnä nuorten lehtien kryytimäistä tuoksua; asterit kukkalavoilla olivat nyt enää melkein ainoat kukat ja nekin puhuivat enemmän talvesta, joka oli oven edessä, kuin kuluneesta kesästä. Suloinen alakuloisuus oli levittäinyt koko luontoon ja kaikui lintujen kiiruisessa viserryksessä, joilla ei pienessä ahdistetussa rinnassaan näyttänyt enää olevan yhtään iloista ääntä.
Kreivi oli tarjonnut käsivartensa Roosalle viedäkseen hänet salista puistoon; terassin portaiden juurella oli Roosa pienellä kumarruksella vetänyt pois kätensä. Niinpä astuivat he nyt rinnakkain, ei pitkälle käytävälle, jota herra von Weissenbach ja pastori olivat lähteneet, vaan vasemmalle, missä lehtikuusikko yhdellä ja kasvihuone toisella puolen sulkivat pienen paikan, koristekasvitarhan. Ei kreivi eikä Roosa puhunut sanaakaan; vallattomuus, leikki, veitikkamaisuus, rohkeus näyttivät kerrassaan kadonneen Roosalta, ja mitä kreiviin tuli, oli hänen rintansa niin täynnä rakkautta ihanaan, sivullansa kulkevaan olentoon, ettei hän nyt olisi taitanut muuta sanoa kuin: rakas, rakkahin Roosa; minä rakastan sinua. Jos Roosa olisi kerrankaan hymyillyt hänelle, olisi hän sen sanonutkin; mutta hän katsoi niin vakavana, niin melkeinpä juhlallisena maahan, ja silloin täytyi kreivinkin katsoa alas. Vihdoin katkasi Roosa äänettömyyden ja sanoi:
"Ei se olekaan niin helppoa, eikö?"
"Sanoinhan minä sen jo heti", vastasi kreivi, syvästi hengähtäen, "mutta se on vaan tottumattomuudesta; muuten, miksikä ei se kävisi päinsä? — nimitetäänhän sisaria ja serkkuja samoin, jos kellä niitä on; minulla ei valitettavasti ole yhtään, eikä ole koskaan ollut".
"Ei minullakaan", sanoi Roosa.
"Mutta toki veljiä — ei, veljiä ei, tiedänhän minä sen — minä tahdoin sanoa: miesserkkuja ja semmoisia?"
"Yhtä vähän. Paitsi äitiäni, jo minä enää tuskin muistan, ei minulla ole koskaan ollut ketään muuta, jota voisin rakastaa, johon voisin luottaa, kuin hyvä, vanha isäni. Niin, ja kun kerran puhumme isästä, tahtoisin minä — tahtoisin minä —" Roosan posket hehkuivat, mutta hän rohkaisi itsensä ja jatkoi päättävästi: "pyytää sinua säälimään hänen ennakkoluulojaan ja hänen heikkouksiaan. Hän on vanha, kovia kokenut mies, ja sinä olet nuori ja onnellinen; mitä hyötyä sinulla on vanhan miehen kääntämisestä mietteisisi? ja minä kärsin niin kovin nähdessäni teidän kiistelevän ja sitä tapahtuu viime aikoina paljon useammin kuin alussa. Minä soisin mielelläni, että isäni sinua oikein, miten sanoisin? oikein pitäisi arvossa ja rakastaisi, niinkuin sinä ansaitsetkin, kun olet hyvä ja ystävällinen, kuten sinä voit olla, etkä ole ylpeä ja suurellinen, kuten äsken. Minä en ollenkaan ollut tyytyväinen sinuun, herra kreivi; ymmärrätkö, en ollenkaan, joten sinä et myöskään ansaitse, että minä koettaisin sinua oiaista. No, ethän sinä vastaa, herra kreivi?"
Kreivi katseli silmäyksillä täynnä hellintä rakkautta hänen hymyilevää muotoansa.
"Minä olen niin onnellinen", sanoi hän, "kun kuulen sinun niin minua nuhtelevan".
Hänen äänensä vapisi; hän olisi mielellään sanonut vielä enemmän; neiti Roosan muodosta oli koko edellinen levottomuus kadonnut. Kun hän nyt tunsi mitä kreivi tunsi, voivat hänen silmänsä olla niin kirkkaat ja vallattomat, ja hän voi niin iloisesti nauraa, hän nyt nauroi ja sanoi:
"No, sepä on oivallista! Minä saarnaan ja saarnaan, ja pahantekijä, jonka pitäisi puhjeta katumuksen kyyneleihin ja luvata parannusta, sanoo itseään onnelliseksi, sentähden että minä häntä moitin. Oi turhuuksien turhuutta! parannettavaa ei meissä luonnon herroissa ole mitään, sillä me olemme täydelliset; kunhan vaan meidän kanssamme työskennellään; moititaanko meitä tai kiitetään, se on ihan yhdentekevä. Mene, herra kreivi! sinä olet, kuten kaikki muutkin; sinä rakastat vaan itseäsi!"
"Ja niinkö sanot sinä, sinä — Roosa?" sanoi kreivi tarttuen Roosan käteen. Roosan käsi vapisi eikä hänen äänensä enää ollut niin rohkea, kun hän vastasi:
"Ja miksi en minä? minä yhtä hyvin kuin muut?"
"Kun sinä sen paremmin tiedät", supisi kreivi ja hänen näin puhuessaan laskehti hänen rintansa ja sanat tunkeutuivat vaivaloisesti vapisevain huulten takaa; "koska sinä sen paremmin voisit tietää, sinun pitäisi tietää, — koska".
"Ah, tuollahan ne ovat, karkulaiset!" huusi karkea ääni, joka koetti olla leikillinen, ja pastori astui, herra von Weissenbach jälissään, kasvihuoneen nurkan takaa, jonka lasiseinän vieritse Roosa ja kreivi viimeksi olivat astuneet.
"On jo paras aika meidän lähteä", sanoi herra von Weissenbach.
Hän näytti kalvealta ja väsyneeltä.
"Sinä et voi hyvin, isä", huudahti Roosa, levottomasti häneen päin kääntyen.
"Kyllä, kyllä minä voin hyvin; mutta tulee myöhä; menkäämme eteenpäin".
Roosa otti isänsä käsivarren; kreivi ja pastori seurasivat; pastori lörpötteli lakkaamatta iltapäivän ihanuuksista. Kreivi ei kuullut sanaakaan hänen puheestaan.
Pihassa olivat jo vanhat vaunut valmiina. Wengel oli laskenut katon alas, kun kreivin ratsupalvelija oli hänelle huomauttanut vaunujen siten näyttävän kauniimmilta. Kreivi ei ollut siihen tyytyväinen; Roosa oli keveissä vaatteissa ja ilta oli käynyt tuntuvasti viileämmäksi.
"Te vilustutte, neiti", sanoi hän vaunujen ovella seisoen.
"Hahaa: te! Te kadotitte vedon, herra kreivi, ellette jo ennen kadottaneet!" huusi pastori etu-istuimelta ja taputti mustiin sormikkaihin pistettyjä käsiään.
"Oi, miten iloitsenkin siitä!" sanoi Roosa, vaikka hänen kasvoistaan ei voinut vähäistäkään sitä iloa huomata.
"Wengel, anna mennä!" huusi herra von Weissenbach.
Paksuluinen musturi läksi kömpelöllä hyppäyksellä, ja vaunut vierivät nopeasti ulos portista.