XII.
Kreivi jäi seisomaan paikalleen. Hänen sielunsa oli kiukkua täynnä, kuin jalopeuran, jolta sakaalin ulvonta on karkoittanut läheisen saaliin. Hän olisi mieluimmin vaipunut maahan. Silloin vaunujen pärinän kokonaan lakattua kuulumasta, valtasi hänet alakuloisuus, jommoista hän ei koskaan ollut tuntenut. Hänestä oli kaikki, mikä tekee elämän viehättäväksi ja kauniiksi, kerrassaan kadonnut ja maailma näytti yhdeltä ainoalta, peloittavalta erämaalta.
Allapäin astui hän pihasta takaisin puistoon, puistosta ruokasaliin, jossa vielä oli kaikki semmoisenaan, kuin seura oli ne jättänyt. Hän heittäysi tuolille, jolla Roosa oli istunut, otti lasin, josta hän oli juonut ja suuteli sitä; sitten laski hän sen takaisin pöydälle niin kiivaasti, että se särkyi pieniksi muruiksi.
"Miten on mahdollista joutua niin intonsa orjaksi! Luulenpa, että minä voisin langeta polvilleni hänen eteensä ja rukoilla, että hän antaisi minun suudella hameensa lievettä. Mitä on minusta tullut? Vieläkö minä olen minä? Olenko minä vielä omassa vallassani? Eikö hän tee minusta, mitä tahtoo? Enköhän vielä kohta luovu uskostanikin ja tunnusta Aukusti Väkevää kansansa hyväntekijäksi ja hirmuvaltaa ainoaksi, valistuneen vuosisadan mukaiseksi hallitusmuodoksi? Kurja teeskentelijä, mikä olenkin! Miten hän minuun katsoi! sydämmeni oikein vapisi. Minäkö olin onnellinen, kun hän oli onnellinen, kun hänet voin tehdä vaikenemisellani onnelliseksi? kauankohan niin on?"
Kreivi nojasi päänsä kättään vasten. Syvä mielipaha valtasi hänet yhä enemmän. Supisten kiroili hän pastoria, ja samalla oli hän jotenkin tyytyväinen siitä, ettei viimeistä sanaa hänen ja Roosan välillä vielä ollut lausuttu, että hän yhä vielä oli vapaa. Pitäisikö hänen luopua vapaudesta, jota ei orjaltakaan voida ryöstää, ajatuksen vapaudesta kauniin tyttösen mieliksi, joka taas puolestaan vanhan ukkokärryksen tähden ei uskaltanut vapaasti ajatella? Eikö siinä ollut kaksinainen orjuus? — ja jos hän olisi sinun —
Kreivi hyppäsi ylös.
"Jos hän sinun olisi — eikö joka hetki tekisi hänen voittoriemuansa täydellisemmäksi! eikö hänen armas herttaisuutensa ja ihana suloutensa sammuttaisi sinusta kaikkea halua miehuullisiin töihin? Tahtoisitkohan vielä jotain muuta kuin elää hänen, hänen, ja ainoastaan hänen tähtensä, joka taaskin elää ainoastaan isänsä tähden? Herkules Omfalen rukin ääressä! ei, ei edes sekään! Omfalen vanhan isän imartelija, rakkaudesta tyttäreen valehtelemaan pakotettuna. Miten usein sattuisikaan semmoisia hetkiä kuin äsken! kuinka usein täytyisi minun kieltää herrani ja mestarini: totuuden! Urho en ole koskaan ollut, Jumala paratkoon! mutta edellinen elämäni oli kuitenkin sankarillinen näiden viime viikkojen toimettomuuteen verraten. Kahdeksan päivää on jo virunut viimeinen kirje, jossa vaalitoimikunta vielä kerran vaatimalla — on surkeata ja kaikki Hekuban tähden! Ei! ei Hekuban, suloisen, yhden ainoan olennon tähden! — tyttösen, joka — no jaa, tyttösen, s.o. olennon, joka nauraa, laskee leikkiä, on pahoillaan, viehättää ja kokonansa kieltää miehen tavoin ajattelemasta ja toimimasta. Pois, pois!"
Kreivi löi otsaansa; hän oli aivan raivoissaan. Pitkin askelin astui hän edestakaisin huoneessa, käsiään kiivaasti heilutellen, milloin Roosan nimeä hellimmän rakkauden äänellä kuiskutellen milloin kovilla sanoilla nimittäen itseään kelvottomaksi, heikoksi pelkuriksi.
Palvelija tuli korjaamaan pöytää, se saattoi hänet sen verran järkeensä, että hän, näennäisesti rauhallisena, meni lukuhuoneesensa, jossa jo lamppu paloi kirjoituspöydällä. Hän otti käteensä talonpoikaissodan historian, jota hän viime kerran oli lukenut sinä aamuna, kun hän näki Roosan puiston reunalla vaahterain alla. Ensin uiskentelivat vaan kirjaimet hänen silmissään, eikä hän huomannut, mitä hän luki, mutta vähitellen alkoi tyhjä taulu täyttyä. Kuva kuvansa perästä ilmestyi ja ne alkoivat keskenään murhaavaisen sodan tavarasta ja elämästä. Ritarin miekka on märkänä talonpojan verestä, talonpojan keihäs tärisee ritarin rinnassa, sen ohella valaisevat palavain kyläin ja ritaritalojen liekit kalveita vaimoja ja parkuvia lapsia, jotka pakenevat metsiin, mutta saavat sielläkin surmansa takaa-ajavien ritarien aseista. Kuvaus kuvauksen rinnalla, yksi toistaan julmempi, ja vihdoin loppunäytöksenä hirmuvalta, joka pilkkanaurulla astuu jalkoihinsa tomuun tallatun, häpäistyn ihmiskunnan.
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun kreivi pani kirjan hiljaa kiini. Hän jäi, pää käteen nojattuna, istumaan; sitten tempasi hän kynän ja kirjoitti kirjan vieressä olevalle paperilevylle:
Turhaan etsii pysyvää tyytyväisyyttä se, joka elää ainoastaan itseään varten, olkoonpa hän sitte miten nöyrä ja rehellinen hyvänsä.
Ei ole muuta onnea kuin jonka tuottaa taistelu sen puolesta, mikä on kaikkien velvollisuus: heidän pitää elää ihmisellisesti.
Jos voitamme tässä taistelussa, emme ole haavoittaneet ketään, paitsi ken ei mitään armahtamista ansainnut; jos meidät voitetaan, voimme kuolla rauhassa, sillä käsistämme pudonneet aseet joutuvat toisiin, vahvempiin käsiin.
Ystävyys, rakkaus — se on kyllä kaunista ja hyvää; mutta sanotaanhan sanassa: etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin nämät kaikki teille annetaan.
Ja jollei niitä teille anneta, no! köyhäthän pääsevätkin autuaiksi
Jumalan valtakunnassa!
Minä häpeän toimettomuuttani. Mitä olen veljieni hyväksi tehnyt? Minä en kyllä ole heille tehnyt mitään pahaa! mutta hyvää? mitä hyvää? ja hyvää voimieni mukaan? Olenko olkapäälläni ponnistanut pyörää eteenpäin? Enkö ole pikemmin seisonut vieressä ja olkapäitäni pudistaen sanonut: eihän se kuitenkaan liikahda paikastaan!
Sieluni on syvästi murheissaan.
Kuinka voi se nauttia, joka ei ole tehnyt työtä! hän syö ja juo turmioksensa.
Kuinka voi se levätä, jolla ei ole mitään oikeutta olla väsynyt! Tieto omasta kelvottomuudestaan herättäisi ja ajaisi hänet rakkaudenkin sylistä.
Huomenenna, huomenenna! tahtoisinpa, että jo olisi huommen!