XIII.
Omituinen oli Roosan sieluntila, kun hän isänsä sivulla — pastori oli pappilan portin edessä noussut vaunuista — ajoi viileässä syysillan ilmassa kotiin. Kyllä aaltoili hänen sydämmessään autuus tiedosta, että häntä joku rakasti, että hän itse rakasti; mutta samalla oli tässä onnellisuudessa jokin himmeä tuskan tunne, suruinen aavistus vastaisista kärsimisistä — ja nämä tuskan tunteet kasvoivat, vahvistuivat joka silmänräpäys. Hän olisi mielellään kallistunut nurkkaan ja itkenyt oikein kyllikseen. Kääntäen suruisen katseensa isäänsä päin, joka vanhaan, siniseen viittaansa kääriytyneenä, äänettömänä, yksivakaisena, puoleksi toisaalle kääntyneenä katseli illan hämärään, silloin tiesi hän myöskin, miksi hän tänä hetkenä ei voinut olla onnellinen. Rakkaus kreiviin oli niin vähitellen, niin yhtä mittaa kasvanut, kuin varhainen aamurusko vähitellen ja tasaisesti päiväksi valkenee. Hän oli tuskin koskaan ajatellut, että tämä rakkaus, josta hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, tuottaisi muutoksen hänen olosuhteissaan; kaikkein vähimmän oli hän ajatellut, että tämä uusi rakkaus mitenkään voisi koskea hänen rakkauttaan isäänsä tai olla sille haitaksi. Olihan hän kuitenkin onnessaan ollut iloisempi kuin muulloin! Olihan hänestä kaikki niin paljon keveämpää! Olihan hän lörpötellyt isänsä kanssa paremmin kuin koskaan ennen! Kuinka voisikaan se koskaan muuttua! Ja nyt! Miksi ei hän voinut tarttua tuohon ryppyiseen käteen ja suudella sitä, kuten hän ennen niin usein teki? miksi ei hän voinut nojata päätänsä vanhuksen olkapäälle ja itkien ja nauraen kuiskuttaa hänen korvaansa salaisuutta, joka oli särkeä hänen sydämmensä? Miksi oli hänestä isän äänettömyys tänään niin piinallista? Eikö isä ollut usein semmoinen päivä-, viikkokausia, hänen sitä surematta? Miksi ei hän voinut tänä iltana kysyä: puuttuiko häneltä mitään? kivistikö hänen päätään kuten ennenkin vasemmalta puolelta?
Ja sitten valtasi hänet muisto äskeisistä tapauksista niin voimakkaasti, että kaikkien muiden tunteiden täytyi sen edessä vaieta. Kreivin joka sanan, jokaisen hänen katseensa — hän ei ollut mitään, ei mitään unhottanut. Miten hellätunteinen, miten kaunis ja miten hyvä oli hän kuitenkin! Ja miten oli hänen äänensä vavissut, kun hän viimein sanoi: kun sinä sen paremmin tiedät, Roosa, kun sinä voisit paremmin tietää, sinun pitäisi tietää — mitä? että minä sinua rakastan, niinkuin sinä minua rakastat. — "Sinä" hänen huuliltaan — se kaikui niin leppeästi! ja oli hänestä niin vaikeata!
Ja Roosa hymyili itsekseen kuin onnellinen leikittelevä lapsi ja tuli sitte äkkiä vakaiseksi.
Isä katsoi vielä samalla hiljaisen murheellisella tavalla illan hämärää.
Roosaa alkoi värisyttää. Hän oli iloinen, kun vaunut lähellä hovia kääntyivät metsästä maantielle, ja he muutaman minuutin perästä saapuivat kotiin.
"Lähetä minulle teetä makuukammariini", sanoi isä vaunuista noustua; "minä tunnen olevani vähän väsyksissä ja käyn kohta levolle".
Isä tahtoi nähtävästi olla yksin. Hän oli muulloin mielihyvällä antanut Roosan itsensä toimittaa semmoisia palveluksia, hänen, joka häntä — miten usein jo! — sairauden aikoina oli hoitanut ja hetkikausia istunut hänen vuoteensa edessä tai laidalla, lukien hänelle, puhellen hänen kanssaan, poistaen leikillään ja hyväilyillään hänen oikkunsa, juonensa ja surunsa. Mikä juopa eli sitte nyt äkkiään auennut heidän välilleen? Roosalle tulivat syyneleet silmiin, kun isä häntä suutelematta, lyhyesti "hyvää yötä!" toivottaen oli lähtenyt huoneesta ja hän nyt kuuli hänen raskaan käyntinsä narisevilla portailla. Ensimäiselle portaalle kuului hän seisattuvan. Roosa juoksi ovelle, tempasi sen auki.
"Enkö saa saattaa sinua ylös, isä?" rukoili hän.
"Kiitän; minä tahtoisin olla yksin". Roosa palasi taas asuintupaan. Lähetettyään Wengelin viemään teetä isällensä istuutui hän pianon eteen, vaan tänään oli hänestä mahdoton soittaa. Otsa käden nojalla istui hän ja kyyneleet tippuivat koskettimille. Kun niin kauniin päivän piti loppua niin suruisesti! — Tuuli oli kasvanut rajummaksi ja suhisi portin viereisissä lehmuksissa ja pudisteli ikkunain peitteitä. Niin yksinäiseksi, niin hylätyksi ei Roosa ollut koskaan itseään tuntenut. Hän ajatteli äitiänsä, joka oli häneltä niin varhain, niin aikaiseen kuollut, ja sitä, miten onnellista onkaan saada laskea päänsä äidin syliin ja voida vapaasti itkeä ja kertoa koko tunnevirran, joka omassa sydämmessä mieltä sekoittavana lainehtii, semmoiselle sydämmelle, jonka uskollinen rakkaus ei tunne mitään rajoja.
Vihdoin hiipi hän hiljaa, aivan hiljaa, ettei herättäisi isäänsä, portaita ylös kammariinsa, ja kohta laskeusikin uni hänen kosteille silmilleen. Puolinukuksissa kavahti hän vielä kerran ylös, sillä hänestä oli, kuin olisi isänsä kysynyt: mitä sanoi kreivi sinulle? ja sitten syvästi huoahtaen painoi hän taas rauhoittuneena päänsä tyynylle. Eihän kreivi ollut mitään sanonut, mitä hän ei voisi toisin selittää, jos tahtoisi, jos isä sitä tahtoisi, jos hänen, hyvän, onnettoman vanhuksen rauhan vuoksi olisi tarpeellista, että hän uhraisi hänelle oman rauhansa, oman onnensa.
Sillä välin virui herra von Weissenbach samoin unettomana kovalla yksinkertaisella vuoteellaan, joka oli kesät talvet hänen lepopaikkanansa. Tänään ei hän saanut mitään lepoa, vaikka hän kuinkakin usein käänteli harmaata päätään puolelta toiselle tai nousi istualleen ikkunaan katsomaan, eikö vieläkään luukkuun leikatusta sydämmen muotoisesta reiästä näkyisi aamunkoittoa. Hän teki tulen ja näki vasta puoli tuntia kuluneen siitä, kun hän viimeksi katsoi kelloa, ja yhä vielä olevan neljä tai viisikin tuntia aikaa mietiskelläksensä. Eikä sittenkään, kaikista miettimisistä huolimatta, selvinnyt hänen päänsä, ei sittenkään tykkinyt vanha, kiihkoinen sydän rauhallisemmin tai kärsivällisemmin! Niin oli siis oleva: hän kadottaisi Roosan! Ei: hän oli jo kadottanut hänet! Hän rakasti vierasta miestä, jonka hän vasta neljä viikkoa sitte oppi tuntemaan, enemmän kuin vanhaa isäänsä, joka oli häntä hoitanut ja holhonut ja hyväillyt pikun pikkuisesta saakka. "Minun ei olisi pitänyt niin myöhään naida; ja sitten, eikö se ollut hulluutta, että minä tälle ainoalle lahjoitin koko rakkauteni? Mutta suuri Jumala: minullahan ei ollut muuta kuin tämä yksi ainoa! Hänessähän hänen äitinsä, jota niin syvästi rakastin, uudestaan kukoisti, vielä paljon kauniimpana ja jalompana". Lämmitellä Roosan rakkauden loistossa — se oli ollut hänen elämänsä korkein, puhtain onni niinä päivinä, kun hän vielä oli rikas ja voimakas; ja nyt, kun hän oli köyhä, kun köyhyys ja huoli olivat hänen tukkansa ennen aikojaan vaalentaneet ja veren hänen suonissaan jäähdyttäneet — nytkö, kun hän oli siinä iässä, jolloin rikkaat ja mahtavatkin alkavat käydä luulevaisiksi aarteittensa tähden, joiden omistusoikeutta jokainen päivä heiltä riitelee — nytkö piti hänen kadottaa paras, kallein, se, mikä yksin vielä toi valoa ja lämmintä hänen vanhalle, lakastuneelle elämällensä. Tosin oli hän jo kauan varustaunut kärsimään tätä tappiota; hän oli kyllin usein itsekseen sanonut, ettei niin hyvälahjaista, kaunista, loistavaa olentoa ollut luotu kaukaisen maakylän yksinäisyydessä äreän vanhuksen sivulla elämäänsä surulla kuihduttamaan; että hänen täytyi palkita hänelle hänen nuoruutensa uhri, jonka Roosa hänelle kantoi, ja että köyhyys ja vanha, kaiken arvonsa kadottanut aatelinen nimi olivat huono palkinto. Mitä kaikkia hän olikaan itselleen sanonut! Hän luuli kestävänsä kaikki — ja tunsi nyt itsensä niin avuttomaksi, niin toivottomaksi! "Jospa hän olisi odottanut edes pari vuotta! ehkäpä ei ole enää niinkään paljoa; ehkäpä en enää eläisi tätäkään talvea; minä en ole vielä ollut minään syksynä näin heikko ja kipeä kuin nyt tänä syksynä. Ja tämmöisen ajan, jona niin tarvitsisin sääliväisyyttä, valitsi hän minua niin pahoittaakseen, niin perin murheelliseksi saattaakseen. Oi, se on julmaa, hirmuista!
"Mutta eikö hän ollut pettynyt? Eikö kaikki ollut vaan hänen mielikuvituksensa ilmeitä? Mahdotonta! Olihan hän koko ajan aavistanut niin käyvän; olihan hän nähnyt tämän rakkauden kasvamistaan kasvavan kuin myrskypilven, joka levittää mustia siipiään aina kauemmaksi, kunnes ne vihdoin peittävät koko taivaan. Eihän tätä tapausta olisikaan enää ollenkaan tarvittu vakuuttamaan hänelle, että hänen valtansa oli lopussa ja uusi nuori kuningas oli kohotettu valtaistuimelle. Ihan niin selvästi ei heidän kuitenkaan olisi pitänyt näytellä tehtäväänsä, jos he tahtoivat pysyä salassa. Luuliko sitte kreivi, että vanhus ei enää ollenkaan ymmärtäisi katseiden mykkää puhetta? Ja sitte lopuksi tuo keikarimainen leikki 'armainen'- ja 'sinä'-nimityksineen! se oli ilettävää!
"Pastori ei sillä tarkoittanut mitään pahaa; hän on siivo, nuori mies, joka täysin ymmärtää asemansa; hän oli tekevinään hyvää, ihmisparka; hän tahtoi kumpaakin rohkaista, varmana siitä, että minä olisin huomannut tämän rakkauden yhtä hyvin kuin hän ja sen kaikin puolin hyväksynyt! Miksi hyväksyisin sen rakkauden, miksi?"
Vanhus heitteli polttavaa päätään rutistuneella tyynyllä edestakaisin; armoton uni ei tahtonut tulla.
"Ja kuka on sitte tämä mies, hänen nykyinen jumalansa? Vapaamietteinen, jumalankieltäjä, tasavaltalainen, yksi noista nykyajan haaveksijoista, jotka kuvittelevat voivansa uudestaan rakentaa maailman, tallattuaan ensin jalkoihinsa kaikki, mitä heidän isänsä kunnioittivat ja arvossa pitivät. Se, mitä hän tänään päivällispöydässä sanoi edistyspyörästä, se oli aivan oikea avain hänen salaisimpiin ajatuksiinsa. Miten oivallisesti siihen sopiikin kaikki, mitä hän on hurjista mietteistään puhunut! Missä olivatkaan silmäni, etten ensi katsannolla ymmärtänyt häntä, että voin tätä hyvästä vanhasta asiastamme luopunutta kavaltajaa ollenkaan laskea huoneeseni, vieläpä isänsä poikana tervehtiä ja sulkea sydämmelleni kuin omaa poikaani! Vähänäköinen hullu, sokea vanha narri, mikä olinkin!
"Ja häntäkö pitäisi minun kutsua pojakseni? hänellekö pitäisi minun antaa Roosani, että hän saisi sillä pilkata minua, miten kreivi aina salaa puhuu ivaa minusta? Onko näille ihmisille mikään enää pyhää? Miksi ei hän saattaisi Roosaa minua halveksimaan, kuten hän itse aivan varmaan halveksii isäänsä, iso-isäänsä, esi-isiään, jotka kaikki ovat olleet puhtaita aatelismiehiä? Ja tämänkö miehen armoilla pitäisi minun elää? Häneltäkö pitäisi minun kerjätä kuin armoa, saada kerran nähdä lastani, jota hän, sokean rakkautensa haihduttua, on myöskin pitävä ainoastaan kerjäläisenä? Wengel sanoi minulle hänen väkensä pilkanneen hevostani, vaunujani, vanhaa viittaani. Miksi ei? mimmoinen herra, semmoiset palvelijat. Ennemmin kuin panen kunnialliset jalkani taas hänen pöytänsä alle ja lämmittelen polviani hänen uuninsa edessä — ennen tahdon kuolla nälkään tai viluun, kuolla maantiellä aidan takana…"
Kynttilä, jonka vanhus taas oli sytyttänyt, oli palanut loppuun; viimeinen liekki sammui sihisten jalassa. Lehmuksessa suhisi yötuuli ja pyöritteli kuivia lehtiä kalisevia ikkunan luukkuja vasten. Ja vanhus nukkui ja uneksi: hän oli kuollut ja virui väristen ja nälissään kirstussa, ja Roosa ja kreivi istuivat rikkaassa pöydässä naureskellen, toisiansa hyväillen, hänestä lukua pitämättä.