XVI.
Syksy osoitti nyt olevansa herra maassa. Sadetta ja myrskyä vaan, myrskyä ja sadetta joka päivä. Aurinko oli kadonnut, ikäänkuin se ei tahtoisi nähdä hävitystä, nähdä, miten äsken kultatähkinä lainehtineet pellot olivat laajoina, ikävinä soina, miten murtuneet kukat mätänivät puiston märässä maassa, miten puiden puolipaljaat oksat kuin hurjistuneina toisiaan piiskasivat ja kuivat lehdet kuin hullut ilmassa liehuivat. Eläimet olivat kaikki, ken vaan suinkin löysi suojusta, niihin paenneet; puistossa ei ollut enää muuta linnun ääntä kuultavana kuin melkein lakkaamaton varisten raakkuminen, joita tuuli pudisteli pesistä ja häilyviltä oksilta ja heitteli mustina joukkoina korkealle harmaasen sumumereen. Ilma oli kostean kylmää vesihöyryä täynnä. Aika ajoin satoi rankasti, olkikatot kastuivat läpimäriksi, tomu poistui latojen ja talonpoikaistupienkin seinistä ja kylän lävitse lirisevä, saman niminen puronen muuttui virraksi, joka ikäänkuin vihoissaan vieritteli tummia likaisia laineitaan. Nyt oli suruinen, synkkä aika, aika semmoinen, joka ei juuri kellenkään tuota mitään hyvää.
Eikä se suinkaan ollut vähimmän surullinen ja synkkä hovin asukkaille. Vanha herrastalo riippuvine kattoineen, alati peitettyine ikkunoineen ja paljaine, koruttomine seinineen, joita tuuli ja sade olivat kyllä pahoin pidelleet, oli semmoisen miehen kaltainen, joka on nähnyt parempiakin päiviä, ja nyt, kun ne päivät tulevat, joista sanotaan: ne eivät minua miellytä, vetää hatun kasvoilleen, käärii nuttunsa lujemmin kiini eikä ole onnettomuudesta millänsäkään. Ja yhtä iloton, kuin talon ulkopuoli, oli vanhan herra von Weissenbachin elämäkin. Aarre, jota hän oli luullut loppumattomaksi, oli tyhjentynyt; viimeinen ilon väre oli hänen elämästään sammunut; sauva, johon hän oli aina lujemmin nojannut, oli murtunut; sielun suloinen juoma oli hänestä tullut karvaaksi ja katkeraksi — tyttären rakkaus häneen oli poissa. — Roosa ei kyllä antanut suorastaan mitään syytä valituksiin; hän oli seuraavana aamuna kyynelettömin, vaikka kyllä kalvein kasvoin, jopa hymytenkin tullut isänsä luo; hän ei ollut unhottanut pienintäkään noista lukemattomista tempuista, joihin hän oli isänsä totuttanut; hän ei ollut maininnut kreivin nimeä, ei sanaakaan puhunut suhteestansa häneen; hän oli tehnyt tehtävänsä aivan kuin ennen — mutta kuitenkin oli kaikki aivan toisin kuin ennen. Näennäisesti ei mitään muutosta, ja kuitenkin kaikki muuttunut; ja isä tutkisteli tätä muutosta ja huomasi jokaisen pienimmänkin viitteen tuolla kuumeentapaisella uteliaisuudella, jolla raskasmielinen tarkastelee sairautensa edistymistä. Hän ei unhottanut, miten hän, tuo voimakas, ylpeä tytär oli sinä iltana murtunut kuin häilyvä ruoko; hän näki yhä vielä hänen kiharainsa ja hoikan vartalonsa vapisevan; hän kuuli yhä vielä hänen suonenvedon tapaisen nyyhkimisensä — se oli hänen todellinen muotonsa; mitä hän nyt näki — tämä kalvea, ystävällinen, huomaavainen tyttönen — se oli teeskentelemistä, valhetta, itsensä kieltämistä vaan. Mitä huoli hän hänen hymyilemisestään, kun hän piirustuslaudalla piirustuksen alla huomasi selviä jälkiä äsken itketyistä kyynelistä. — "Hän rakastaa kreiviä kuten ennenkin; hän tekee, mitä tekee, velvollisuuksiensa tunnosta, jalomielisyydestä".
Vanhuksen ylpeys kiertelihe, kääntelihe tämän ajatuksen painon alla. Hän sai, kuin kerjäläinen, elää rakkauden rikkaalta pöydältä putoavista muruista, kun hänen tyttärensä sen sijaan tuhlasi kreiville koko atrian. Yö yönsä perästä yritti hän tehdä lopun elämästänsä, joka hänen silmissään oli hänelle häpeäksi; hän päätti käskeä tyttärensä menemään kreiville mieluummin tänään kuin huommenna; mutta kun Roosa seuraavana aamuna tuli suloisesti hymyillen hänen luokseen, ei hänellä ollutkaan rohkeutta kehoittaa häntä eroamaan, ja hän lykkäsi silloin päätöksensä toimeenpanon seuraavaksi päiväksi. Ehkäpä ei hän enää seuraavana päivänä elänytkään, ehkä saavuttaisi äkillinen kuolema unettoman kuumetautisen ja siten kerrassaan vapauttaisi heidät kummankin. Niin, olisipa vanhus näinä päivinä itsekin lopettanut elämänsä, tuon piinaksi muuttuneen elämän, ellei hurskas lapsenusko, johon hänen sielunsa vielä turvasi, olisi semmoista tekoa tehnyt hänelle siveellisesti mahdottomaksi. Sitä paitsi oli itsemurha hänen silmissään pelkurimaisuutta. Uskonto ja kunnia käskivät häntä vielä kotvasen kantamaan ristiänsä.
Eipä vielä ihmistenkään silmissä maankaan päällä ollut hänen tilintekonsa päättynyt. Vielä oli hänen, kuten näytti, todistettava, ettei viimeinen Weissenbach, moitteettoman sukunsa viimeinen jäsen, ollut mikään petturikonna. Hajonneen pankin juttu oli joutunut korkeimpaan oikeuteen ja yhä vaan laajentunut. Uusia todistuksia oli hankittu; asiaan osallisiksi oli vedetty monta henkilöä, joita ensimäinen tutkijatuomari oli pitänyt petettyinä, vaan ei minään pettureina; toisia henkilöitä merkittiin odottamaan samanlaista kohtaloa jutun edistyessä. Näiden viimeisten joukossa oli herra von Weissenbachikin. Hänen asiainsa ajaja ilmoitti sen hänelle ja pyysi häntä jo ajoissa hankkimaan edestään takaussummaa, jonka suuruuden hän arvion mukaan määräsi.
Että tämä seikka tuotti vanhukselle lakkaamatonta tuskaa, voi sangen hyvin huomata häntä paremmin tarkastellessa, vaikka hän kyllä koetti näyttää pitävänsä hyvin vähän lukua koko asiasta. Takausta ei hän ajatellut ollenkaan; sillä voisihan hän yhtä hyvin omin käsin ohjata Weissenbachin veden ylöspäin, kuin maksaa sitä omista varoistaan, ja velalliseksi ei hän tahtonut vanhoilla päivillään joutua. Miksi olikaan hän antanut kunniallisen nimensä tuohon uudenaikaiseen hurjuuteen? Semmoisesta rikoksesta ei parin vuoden vankeuskaan olisi liian suuri rangaistus. Tähän oli hän kyllä aina ajatellut vankihuoneita olevan vaan lurjuksia ja konnia varten; mutta uudet ajat, uudet tavat. Hän toivoi vaan, ettei hänen tarvinnut oikeusherrain mieliksi istua niin pitkää aikaa, kuin he tahtoisivat. Hän oli jo vanha mies ja elämään jo kyllin kyllästynyt, ja voisihan tapahtua, että kuolemakin ymmärtäisi vähän asioita ja tekisi noille ankaroille herroille aika kepposen.
Tosiaankin oli hänen jo loppukesästä saakka hyvin häilyvä terveytensä nähtävästi heikontunut näinä viime aikoina. Lakkaamaton sielun kiihtyminen, jota unettomat yöt vielä lisäsivät, kulutti hänen voimiansa. Hänen vielä tähän asti niin innokkaat silmänsä olivat kadottaneet loistonsa ja vaipuneet syvälle koloihinsa; hänen harmaasen tukkaansa ilmestyi yhä enemmän hopeavalkeita hiuksia; ääni oli käynyt käheämmäksi ja äreämmäksi; hän oli kuin kerrassaan muuttunut vanhaksi ukoksi, joksi hän tähän asti oli aina vielä puolileikillä itseään nimittänyt.
Roosa näki tämän kaikki. Hänen tuskansa oli sitäkin katkerampi, kun hän ei voinut näyttää sitä kellenkään, kaikista vähimmän isällensä, joka kylmällä kohteliaisuudella joka kerta keskeytti kaikki Roosan kokeet vanhaan tapaan lähestyä häntä. Roosan tuskalla ei ollut mitään rajaa, hän oli toivottomuuden partaalla. Hän näki ajan lähestyvän, jolloin isän luultavasti olisi annettava takaus edestään, eikä hän vielä ollut ryhtynyt mihinkään toimeen. Mutta vankeus ja kuolema — sen tiesi hän — olivat isälle aivan sama asia. Hän, joka koko elinaikansa oli joka päivä kävellyt tuntikausia vapaassa ilmassa, joka jo heidän asuessaan kaupungin valoisimman kadun varrella oli valittanut tukalaa ahtautta — hänenkö pitäisi elää kuukausia hengittää vankihuonein turmeltunutta ilmaa! Roosa oli siitä varma, että kahdeksan semmoista päivää tuottaisi hänelle kuoleman. Hän oli isänsä tietämättä kysynyt vanhan piirilääkärin ajatusta, joka jo monta vuotta oli asunut Weissenbachissa, mutta jota isä hänen kansavaltaisten mietteidensä vuoksi ei suosinut ja sentähden kutsui hänet hoviin ainoastaan pahimmissa tapauksissa; ja vaikka tämä ei tahtonut tietää mitään niin jyrkästä vaikutuksesta, niin myönsi hän kuitenkin asian arveluttavaksi herra von Weissenbachin ikään, ruumiinrakennukseen ja luonteesen katsoen. Roosa raukka vaivaeli aivojansa löytääkseen jonkin avun tässä hädässä. Mutta mitä taisi hän tehdä? Kenen puoleen voi hän kääntyä?
Vihdoin kirjoitti hän — raskaalla sydämellä ja sangen vastahakoisesti — herttuattarelle. Hän kertoi tilansa ahtauden; hän ei pyytänyt apua, ei, ainoastaan neuvoa ja lohdutusta. Kauemmin kuin oli toivonut, sai hän odottaa vastausta — hyvin vähän lohduttava vastaus. Vanhoja lauselmia ystävyydestä, joka ei tunne mitään säätyeroitusta, rakkaudesta, joka perustuu henkiheimolaisuuteen; mutta ne olivat vaan korulauseita. Roosa näki sen nyt ensikerran onnettoman ja apua tarvitsevan tarkkuudella, jolle leivän sijasta kivi annetaan. Hän ajatteli itseään herttuattaren tilassa ja köyhän, hyljätyn tyttösen, jota hän todellisesti rakasti, pyytämän neuvoa: miten mielellään olisi hän ryhtynyt hänen asiaansa kuin omaansa! — "Minä olen puhunut herttuan kanssa", niin kirjoitti herttuatar; "hän sanoi valitettavasti voivansa tässä asiassa vähemmän kuin kuka muu hyvänsä; valtion pankki oli saanut kärsiä melkoisen osan uuden pankin tuottamista tappioista; vastapuolue oli aikomissaan parannuspuuhissa käyvä ennen kaikkia juuri tähän asiaan käsiksi. Siinäpä onkin kaikki, mitä asiasta olen ymmärtänyt. Tiedättehän, rakas Roosaseni, miten kankea minun pääni on tämmöisissä asioissa. Mutta eihän teidän tarvitse pitää asiaa niin toivottomana, rakas Roosaseni, eikä teidän kelpo isännekään. Tämä paha ilma tuottaa kaikenmoisia alakuloisia ajatuksia; minuakin vaivaa päänkipuni kovemmin kuin koskaan ennen. Teidän pitää tosiaankin tulla ja panna taas kaunis, pehmeä kätenne otsalleni. Se auttoi aina niin hyvin. Neiti Mardorfin käsi on liian laiha, eikä siinä ole teidän kätenne lempeää, lieventävää lämpöä. Tosiaankin kaipaan minä teitä suuresti, rakas Roosaseni — — —"
Roosa antoi tämän kirjeen pudota syliinsä ja katseli kauan suruisena, miettiväisenä eteensä maahan. "Tämä on siis tuo hyväntahtoinen, armollinen ystävä! Samana hetkenä, jona hän tietää, jona hänen täytyy tietää — jos hänellä vaan on silmät lukeaksensa ja sydän tunteaksensa — puhuvani kaikesta, rakkaan isä-vanhukseni elämästä ja kuolemasta, saattaa hän puhua ilmasta, päänkivusta ja hovineitsyen laiskasta kädestä…" Roosa rutisti suuttuneena kirjeen myttyyn ja viskasi sen uunin liekkeihin. — "Hänellä (kreivillä) oli oikeus pilkallisesti pudistella olkapäitään, kun puhelin sydämellisestä ystävyydestäni herttuattaren kanssa. 'Sydämellinen ystävyys!' sanoi hän. 'No niin! sydämellinen, kuten käden ystävyys sormikkaasen, niin kauan kuin sitä tarvitsee!'"
Korkea rouva oli pyytänyt, ettei Roosa vähintäkään puhuisi siitä, mitä hän herttuan suusta oli hänelle kertonut; mutta paha kyllä lörpöttelivät jo ihan seuraavina päivinä sanomalehdet tuon suuren valtiosalaisuuden. Virallinen lehti kirjoitti pitkän kappaleen, koettaen ottaa oikeuston intoa pankkijutussa todisteeksi siitä, miten vähän hallitus pelkäsi toimiensa arvostelua. Vastapuolueen lehdet sitä vastoin selittelivät, miten tuommoinen toisista vielä liiaksi riippuvaisen oikeuston kiihoittaminen oli ainoastaan ruma koetus hallituksen puolelta heittää hiekkaa suuren yleisön silmiin ja tehdä itsestään hyvin yksinkertainen asia niin epäselväksi kuin mahdollista. Erittäinkin herätti huomiota yksi kirjoitus, joka puolusti tätä viimeistä väitöstä aivan aavistamattomalla rohkeudella. Ministeristön rahatoimia tuon onnettoman luottamuspankin avulla tuomittiin kovasti. Loppu kuului näin: "vaikkapa ministeristö arassa kuolemanpelossaan välinpitämättömästi uhraisikin uskollisimmat puolustajansa, pysyäkseen vielä pari kuukautta kauemmin toimessaan, ei siitäkään olisi sille mitään apua. Antokoon se vielä maalle tuon kummallisen näytöksen, että ne pääsevät arvovirkoihin, jotka kevytmielisyydellään ja taitamattomuudellaan ovat saattaneet maan perikadon partaalle, samalla kun ehkä ne miehet saavat vankeudessa nääntyä, jotka säälimättä uhrasivat omaisuutensa, sovittaakseen vääryyttä, jota toiset heidän kunniallisten nimiensä varjossa tekivät — tilipäivä on kuitenkin koittava, ja uudestaan kokoontuvain valtiopäiväin ensimäinen ja pyhin velvollisuus on pitää siitä huolta, että tämä tilipäivä tulee niin pian kuin mahdollista".
Roosa, joka nykyisin luki aina ennen isän kahville tuloa sanomalehden pikaisesti lävitse, oli tykkivin sydämmin lukenut tämänkin kappaleen. Viimeisestä lauseesta hämmästyi hän; hän oli kuulevinaan rakkaan, hyvin tutun äänen puhuvan nämä rohkeat sanat. "Tilin päivä on kumminkin koittava!" Tässä samassa huoneessa oli hän joku aika sitte sanonut juuri niin, kun hän ja isä ensi kerran joutuivat puhumaan valtiollisista seikoista. "Hän" oli tämän kirjoittanut, eikä kukaan muu! Roosasta oli, kuin pilkistäisi harmaiden sadepilvien raosta sininen taivas huoneesen. Oliko häneltä apu tuleva? Keltäs sitten? Kukapa olikaan niin voimakas ja rohkea kuin hän? Kuka rakasti häntä niin kuin "hän"?
Tuskallisesti tarkasteli hän isänsä kasvoja, kun tämä kohta sen perästä nojatuolissaan istuen luki samaa kirjoitusta. Hän näki hänen kätensä vapisevan. Hän uskalsi kysyä, oliko isä jotakin erittäin huomattavaa löytänyt. — Isä hypähti ylös tuolilta. "Tuossa, lue itse!" sanoi hän ojentaen Roosalle lehden, ja itsekseen murisi hän sitte: "sitä puuttui vielä, tuolla lailla joutua yleisen sääiin esineeksi! Kuivettukoon käsi, joka sen on kirjoittanut!"
Sen sanottuaan meni hän ulos huoneesta. Roosan ilo oli ollut lyhyt. Aavistiko isä niin hyvin kuin hän, kuka kirjoittaja oli? Vihako häntä kohtaan opetti hänelle niin kauheat sanat, jotka eivät ollenkaan olleet hänen muuten niin jalon ajatustapansa mukaisia?
Roosa pääsi kohta tästä epätietoisuudestaan. Ensimäisenä päivänä marraskuuta avattiin valtiopäivät. Hallituspuolueen ääniluku oli vähän suurempi, mutta vastapuolue oli siksi vastoin toimeliaampi ja koossa-pysyväisempi. Että kreivi von Lengsfeld menisi viimemainittuun, sen tiesivät muutamat jo aika sitte. Mietteet hänestä olivat maakunnassa monenlaiset.
Muutamat, jotka hänet lähemmin tunsivat, kehuivat hänen nerokkaisuuttansa ja oppiansa; toiset sanoivat häntä ylpeäksi ja röyhkeäksi, eivätkä odottaneet hänestä mitään kiitettävää. Mutta kaikki halusivat erittäin uteliaasti nähdä, mihin tehtäviin hän oli ryhtyvä tuossa alettavassa taistelussa.
Päätöstä ei tarvittukaan kauan odottaa. Jo muutaman päivän perästä pyydettiin häntä tarkemmin selittämään puolueelleen esittämäänsä, valtiovaroja koskevaa kysymystä, joten hän pääsi puhelavalle. Joka ainoalla ministerillä oli syytä vaaleta; etenkin oikeus- ja raha-asiain ministereillä, kun kreivi joutui puhumaan erittäin luottamuspankin asioista. Lopuksi esitti hän ministeristölle kaksi ehtoa: he saisivat joko parantaa nyt viime hetkenä vikojansa niin paljon kuin mahdollista ja sitten astua unhotuksen epäkunnialliseen hautaan, tai odottaa kanteita.
Vastapuolueen siveellinen voitto oli täydellinen; ministerien kiertelevät, virheelliset, puolinaiset vastaukset herättivät harmia hallituksenkin puolueessa. Kumminkin oli viimeinen heistä saanut päivän tehtäviin palaamisen toimeen ja sillä lailla vielä siksi kertaa pelastanut ministeristön.
Kreivin puhe oli herättänyt mitä suurinta huomiota kaukana maan rajojen ulkopuolellakin. Ei vielä koskaan ollut hallitseville sanottu semmoista, eikä niin yksinkertaisilla, kylmillä sanoilla. Ihmeteltiin, mistä nuori mies oli saanut semmoiset tiedot, ja oltiin taipuvaiset otaksumaan, että hänen puheensa oli joku vanha valtioviisas valmistanut. Mutta juuri samaan aikaan ilmestyi hänen kaupallis-valtiollinen teoksensa, jota tuntijat kehuivat paraimmaksi kaikista. Tästä hetkestä alkain oli kreivin nimi kuulu tuomari valtioasioissa. Hänen puolueensa ylpeili siitä eikä lakannut häntä ylistelemästä. Lengsfeldin pastorilla oli ollut oikein sanoessaan vastapuolueen menevän pikemmin kreivin puolelle kuin kreivin sen puolelle.
Oli silmiinpistävää, miten tarkasti Lengsfeldin pastori nyt seurasi valtiotapauksia ja muitakin yleisiä seikkoja. Hänellä oli, paitsi tuota yleistä virallista lehteä, pääkaupungissa ilmestyvä vastapuolueen lehti ja vielä sen lisäksi muutamia suuresta naapurivallastakin. Hänellä oli aina uusimmat tiedot; mutta erittäinkin seurasi hän kreivin, isäntänsä, valtiollista kulkua erinomaisen tarkasti. Mitä kreivi tässä, tuossa tai siinä tilaisuudessa kammarin ja valiokuntain istunnoissa tai julkisissa kokouksissa oli sanonut — pastori ei sitä ainoastaan tiennyt, hän osasi sanasta sanaan kertoa kaikki hovissa herra von Weissenbachille, — "Jotain uutta ystävästämme — jos saan armollista isäntääni niin nimittää. Te tiedätte, herra von Weissenbach, mitä minä siitä asiasta ajattelen; vaikka minulla ei olekaan suurta syytä iloita hänen viimeisestä hyökkäyksestään kirkkoa vastaan, niin kuitenkin! mimmoinen nero! mimmoinen luontoperäinen nero! Minä sanon teille: ennen kahta kuukautta on kreivi kaikkivaltias ministeri. Hän on Jooseppi ja hänen säätyläisensä, hänen veljensä saavat kumartua hänen edessään".
"Olenhan minä pyytänyt teitä olemaan puhumatta tästä asiasta", sanoi herra von Weissenbach arkatuntoisella kiivaudella, sotkien korttia, jotka pastori oli hänelle sill'aikaa antanut.
"Antakaa anteeksi", vastasi pastori, "minä olin sen kokonaan unohtanut; mutta tiedättehän: sydämestä suu puhuu. — Eikö niin, armollinen neiti?"
Roosa ei vastannut hänelle mitään. Hän ei ollut milloinkaan voinut kärsiä pastoria; nyt hän häntä melkein vihasi. Jos hän olisi näyttänyt hänestä vähemmän vaaralliselta, niin olisi hän häntä vaan halveksinut; mutta vaikka hän ei kokonaan ymmärtänyt hänen peliänsä, oli hän kuitenkin nähnyt kylläksi pelätäkseen kuin onnettomuutta tämän miehen päivä päivältä kasvavaa valtaa isän yli, Miten hyvästi hän osasikin asetella sanojaan ja taitavasti salata oikean tarkoituksensa — seuraus joka käynnistä oli että isä yhä synkemmin katseli syvään painuneilla silmillään tuuheain kulmakarvain takaa, aina katkerammin puhui ihmisistä ja erittäinkin kreiviin näytti hänen vihansa kasvavan. Sen lisäksi ei enää ollut puhettakaan tuosta luottamuksesta, jota hän ennen osoitti tyttärelleen. Roosa ei saanut mitään tietoa hänen aikeistaan; pari kertaa koetti hän voittaa entistä ystävyyttä, mutta isä saattoi hänet lakkaamaan tuolla kohteliaan kylmällä karkoittamistavallaan, jossa hän oli sangen taitava. Roosa ei valittanut, ei moittinut häntä vähääkään; hän koetti vaan olla kahta vertaa huomaavaisempi; hän oli lempeämpi, nöyrempi ja ystävällisempi kuin koskaan ennen; mutta ennen kaikkia ankarampi itselleen. Hänellä oli kuin jonakin taikakaluna syvimmässä sydämmessään vakuutus, että hän tässä taistelussa ei olisi joutuva tappiolle, jos hän kaikin voimin koettaisi olla hyvä eikä antaisi minkään pahan ajatuksen juurtua sydämmeensä, vielä vähemmän sanoisi tai tekisi jotain, mistä ei voisi itselleen vastata.
Kumminkin kärsi hän paljon tämän kuorman alla. Hänen sydämmensä oli sangen murheellinen ja monta pitkää öistä hetkeä painoi hän kivusta raskasta päätään tyynyihin, eikä kuitenkaan tahtonut tuo armoton uni tulla. Ulkomuotokin osoitti salaa itkettyjen öiden merkkiä. Silmät olivat kadottaneet paljon entisestä loistostaan ja luomien reunat olivat useinkin punaiset. Kasvot olivat kalveammat ja hänen liikkeissään ei ennä ollut tuota kimmoavaisuutta, joka ennemmin niitä niin hyvin kaunisti. Hän ei enää ollut se "ruusu", jonka paisuva täyteläisyys on toimen ja tulevaisuuden kuva, hän oli täydellisesti auennut kukka, joka jakaa kaiken suloutensa, ennenkuin kylmä yötuuli tulee sen lehtiä karistamaan.
Puutarhassa ei ollut enää mitään ruusuja; syysmyrsky oli jo aikaa sitten musertanut ja mukaansa vienyt viimeisetkin. Vuorokausi sitten oli sade lakannut, mutta paksuja raskaita pilviä oli vielä taivaan peittona. Varikset olivat, ehkä vielä pahempaa ilmaa peläten, vetäytyneet kauemmaksi puistoon; yksitellen liitelivät ne vielä monesti Roosan ikkunan ohi. Siitä näkyvä kuva ei suinkaan ollut lohduttavainen: osa pihaa, jossa ei ollut elävää olentoa, latojen märät katot, joiden harjoilla viirikukot naristen kääntelivät, ja parin suuren tammen paljaat latvat, jotka haamujen tavoin pilkuttivat harmaan sumun seasta.