XVII.
Semmoiselta näytti seutukuva Roosasta, kun hän eräänä päivänä iltapuoleen varustautui lähtemään kylään katsomaan Annaa, joka eilen oli niin huononnut; että vanha lääkäri, jonka Roosa oli sinne kutsunut, pelkäsi pahinta. Hän oli jo aamupuolella käynyt siellä ja sairas oli silloin ollut parempi; mutta hän tahtoi kuitenkin varmuuden vuoksi käydä vielä uudestaan katsomassa. Kori käsivarrella, jossa hänellä oli muutamia liinavaatteita sairasta varten, läksi hän tielle. Kylä oli kuin kuollut; purossa pauhasi ja porisi ruskea vesi; sieltä täältä kuului talojen riihistä puijain kumea kolkutus tai kukon alakuloinen laulu — muuten oli hiljaista kuin hautausmaalla.
Roosa astui nopeammin, kuin jo muutoinkin tavallisen nopeata käyntiänsä. Hän pelkäsi sateen uudestaan alkavan. Sitä paitsi kiiruhti häntä melkein tuskaksi kasvava levottomuus, jota hän ei oikein voinut selittää, kun Anna oli hänen viimeksi käydessään voinut verrattain hyvin. Hänen käännyttyään pääkadulta kapeammalle sivukadulle, jonka varrella Klaus Weber asui, tuli hänelle vastaan mies, hattu syvään silmille vedettynä, horjuvasta käynnistään päättäen juovuksissa. Roosa väistyi niin paljon kuin mahdollista sivulle, mutta mies hoiperteli hänelle vastaan, ja hän tunsi kauhistuksekseen Punaisen Hirven isännän, jonka ainoan hän tiesi koko kylän asukkaista olevan hänelle ja isälle vihoissaan, ja isä oli vielä sen lisäksi äskettäin ajanut hänet kovilla sanoilla talostaan. Mies seisattui, hajotti jalkansa, pisti kädet taskuihin ja katsoa töllisti juopuneilla silmillään.
"Antakaa minun mennä edelleen", sanoi Roosa, "tai minä huudan apua".
Juopuneen ruma muoto rumeni vihaisesta irvistyksestä vielä enemmän.
"Ylimyksen sikiö", sanoi hän hampaitaan kiristäen, "tahtoisin tulla kerran teille! mutta minä teenkin sen vielä".
Ja nojaten olkapäällään seinään saadakseen siitä tukea, pudisteli hän nyrkkiään Roosalle.
Roosa näki, ettei hänen tällä kertaa enää tarvinnut tuota raukkaa pelätä; hän meni sentähden, silmät häneen päin käännettyinä, nopeasti hänen ohitsensa ja kiiruhti sitte peräänsä katsomatta katua alas. Mies katsoa tuijotti hänen perästänsä niin kauan kuin saattoi häntä nähdä. Sitten kohosi hän vaivaloisesti pystyyn ja hoiperteli edelleen. "Minä teen sen", murisi hän ilmaa sormillaan tavoitellen, "minä teen sen, teen sen, tänään vielä teen minä sen".
Tultuaan Klaus Weberin mökille näki Roosa pari vanhaa vaimoa seisovan ovella. Heti hänet nähtyään alkoivat nämä valitella ja voivotella.
"Ah, tuossahan tulee neiti Roosa! Herra Jumala palkitkoon sen teille!"
"Mitä nyt? Onko Anna taas kipeämpi?" kysyi Roosa pelästyneenä vaimojen ulinasta.
"Kipeämpi! Ah, hyvä Jumala! kuollut hän on — lapsi parka! — Tunti sitten, ja lääkärikin on jo ollut täällä ja on nyt mennyt Bolauhin ja sanonut, ettei hän enää voisi mitään tehdä; pitäisi vaan lähettää neiti Roosaa noutamaan hovista. Hän kyllä sanoisi, mitä on tehtävä".
Sanaakaan vastaamatta astui Roosa huoneesen. Porstuan vasemmalla puolen, jossa lapsirikas perhe asui (äiti oli seisonut vaimojen joukossa kadulla), kuului kovaa melua ja parkua; oikealla oli kaikki hiljaa. Roosan sydän tykytti. Kuusivuotiaana, jolloin hän tuskin tiesi, mitä hänelle tapahtui, oli hän nähnyt äitinsä valkoisissa vaatteissa, kukilla koristettuna makaavan kirstussa; muulloin ei ketään kuollutta. Häntä oli aina kauhistuttanut ajatellessaan äkillistä yhteensattumista ruumiin kanssa; hän tunsi tätä kauhua nytkin. Hengitys kävi raskaammin; kädet olivat kylmät. Mutta sitä kesti vaan hetkisen. Sitte avasi hän hiljaa lukitsemattoman oven ja astui tupaan.
Molemmat ikkunat olivat peitetyt valkeilla verhoilla, jotka Roosa oli Annalle lahjoittanut; matalassa huoneessa oli pilvisen ilman vuoksi puoli hämärä. Ruumis makasi vuoteella juuri ovea vastapäätä. Sen kasvoilla oli valkoinen huivi. Pöydän vieressä istui Klaus Weber, kasvot suuriin päivettyneisin käsiin peitettyinä. Lapsi makasi pienessä kätkyessään.
Kuullessaan liikettä ovessa, kohotti mies päätään. Hän katsoi Roosaa sekamielisesti, osoitti vuodetta ja painoi sitte päänsä taas käsiinsä, ikäänkuin olisi hän jo sanonut kaikki.
Roosa astui vuoteen viereen. Entinen kauhu valtasi hänet taas; mutta väkevämpi voima johdatti hänen kättänsä, ja hän veti hitaasti pois valkean liinan.
Anna parka! He, hovin pikku Roosa ja Yrjölän Anna, olivat lapsina yhdessä leikitelleet auringon lämpimästi paistaessa ja pääskysten viserrellessä vanhan kaivon ympärillä ja ulkona puiston nurmikoilla, missä pitkät ruohot kumartelivat ja perhoset kirjavilla kukilla liikkuivat. Sitten oli Roosa lähtenyt isänsä kanssa kaupunkiin, Anna jäänyt kylään, ja kun nuoruuden leikkikumppanit viiden vuoden päästä taas sattuivat yhteen, tunsivat he töintuskin toisiaan. Mutta Roosa ei ollut vanhaa ystävyyttä unohtanut. Hän sai toimeen, että Anna, jolla ei enää ollut vanhempia eikä muutakaan omaisuutta, joutui naimisiin rakastetullensa Bolauilaiselle Klaus Weberille, joka oli yhtä köyhä. Roosa oli antanut säästöarkustaan ne viisikymmentä taaleria, jotka Klausilla piti olla, voidakseen asettua kylään asumaan; hän oli pitänyt huolta Annan yksinkertaisista myötäjäisistä ja hankkinut aina paremmat ansiopaikat Klausille, joka osasi tehdä hyvää työtä, jos vaan tahtoi. Tästä kaikesta huolimatta ei uusi talous tahtonut oikein onnistua.
Anna, ennestäänkin vähän kivuloinen, oli raskaana ollessaan kärsinyt paljon ja ansainnut vähän tai ei mitään. Klaus, pikainen, helppoon elämään tottunut mies ei sanonut naineensa ollakseen sairaan hoitajana, tuli äreäksi ja huomasi työstä tullessaan tien ravintolaan lyhemmäksi kuin kotiin kipeän vaimonsa luo; ja lapsirikas äiti, joka asui toisella puolen, sanoi hänen juovuksissa kohtelevan Annaa pahasti, vaikka Anna aina väitti sitä hävyttömäksi valheeksi, vakuuttaen miehensä aina olevan ystävällisen. Olipa se seikka miten hyvänsä, Anna tuli vaan päivä päivältä kalveammaksi, ja lapsen saatuaan vielä kipeämmäksi kuin ennen — ja nyt makasi hän tuossa kuolleena.
Roosa katseli kalveata, laihtunutta, hiljaista muotoa. Silmät eivät olleet aivan ummessa ja ylähuuli oli vähän taipunut ylöspäin, niin että hänen valkeat hampaansa vähän pilkuttivat raosta. Roosa ajatteli miten hoikkavartaloinen Anna oli muinoin monena kesäaamuna juoksennellut hänen kanssaan puistossa perhosia tavoitellen ja naureskellut ja laulanut — ja Roosa kumartui ja suuteli noita kelveita huulia. Sitte levitti hän hiljaa huivin hänen kasvoilleen.
Hän astui kätkyen luo. Kaunis lapsukainen makasi niin suloisesti, posket vähän punottavina. Se oli äitinsä kuva: sievä, kaita muoto ja suuret silmät. Olisiko hänelläkin oleva yhtä vähän onnea kuin äidillään? Yksi onnettomuus oli häntä jo kohdannut: hän sai olla koko elinkautensa äidittä; Roosa tiesi sen onnettomuudeksi.
Roosa ihmetteli, kun erästä kylän vaimoa, jonka hän oli ottanut Annan ja lapsen hoitajaksi, ei missään näkynyt. Hän meni Klaus Weberin luo, joka vielä oli samassa asennossa, pani kätensä hänen olkapäälleen ja kysyi hoitajavaimoa. "Hän on poissa", vastasi Klaus, "hän ei tahtonut jäädä, hän — hän pelkäsi, ja — minä, minä pelkään myöskin, neiti Roosa; minä en voi jäädä yksin hänen kanssaan pitkäksi yöksi, kun ikkunat ratisevat ja uunin piipussa kohisee", — ja Klaus, tuo suuri, väkevä mies, vapisi, ja hänen ruskettunut muotonsa kävi vallan vaaleaksi.
Roosa mietti silmänräpäyksen ajan. Hän ei tuntenut kylän vaimoista — ja hän tunsi heidät kaikki — ketään, jonka huostaan hän olisi voinut uskoa lapsen. Hän oli luvannut Annalle olla lapselle äitinä. Hänen päätöksensä oli valmis.
"Mihin tahdotte te jäädä, Klaus Weber, kun täällä pelkäätte?"
Klaus nimitti perheen, jonka hän luuli pariksi päiväksi antavan hänelle majaa.
"Hyvä", sanoi Roosa, "lapsen otan minä mukaani. Minä ja Wengelin vaimo hoidamme sitä; ei siltä ole mitään puuttuva. Ja nyt paikalla tahdon minä sen ottaa".
Roosa otti pienokaisen kätkyestä, kääri sen useampaan liinaan, otti
Annan nutun ja kääri lapsen siihen sen seudun vaimojen tavan mukaan.
Hän taisi tuon toimen niin hyvin; olihan hän kyllin usein samalla
lailla käärinyt nukkejansa.
Klaus katseli häntä kummastuksella. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut lasta, mutta jos neiti tahtoi sen ottaa mukaansa, niin oli se varmaankin hänelle paras. Hänen ei silloin tarvinnut kohta kosia ja jos hän tahtoisi naida mustasilmäisen Kristiinan, joka hänelle niin mielellään tulisi, niin ei lapsi ollut tiellä. Hän katsahti arkamaisesti peitettyyn, vuoteella makaavaan olentoon, kun nämä mietteet kulkivat hänen aivoissansa. Klaus oli kyllin urhoollinen ja teki taloutta sen verran kuin kaksi muuta; mutta olla kuolleen Annan kanssa samassa tuvassa, kun vielä lisäksi on semmoisia ajatuksia päässä, se oli kuitenkin vähän omituista. Häneltä putosi suuri paino sydämmestä, kun hänellä oli tuvan avain taskussa ja hän näki neidin menevän lapsen kanssa.
Roosa karttoi kylän pääkatua, vaikka se tänään oli kyllin tyhjä, ja kulki vähän käytettyä syrjätietä. Keveästi ja nopeasti astui hän tavattoman kannettavansa kanssa, Hän ei kohdannut ketään, kunnes oli aivan hovin edessä. Mutta siinä seisoi joku jo ihan avaamaisillaan porttia, vaan kääntyi nyt tulijaan päin. Se oli pastori. Roosa pelästyi; mutta poistuminen ei enää ollut mahdollista, ja pienokainenkin alkoi hänen sylissään käydä levottomaksi. Niinpä meni hän rohkeasti edelleen pastorin ohitse, joka hyvin hämmästyneenä avasi tahtomattaankin portin ihan selälleen.
Porstuassa tuli Roosalle vastaan vanha Wengel. Nähdessään lapsen nuoren emäntänsä käsivarsilla, avasi hän ihmeissään pienet harmaat silmänsä niin suuriksi kuin taisi.
"Missä on isä?" kysyi Roosa hengästyneenä.
"Kammarissaan", äännähti vanhus aivan säikäyksissään.
"Minä haluan häntä puhutella. Sanokaa hänelle niin. Mutta lähettäkää ensin vaimonne tänne ylös! Tulkoon hän heti!"
Pastori, joka ei ollut uskaltanut astua yhdessä neidin kanssa huoneesen, seisoi portailla palvelijavanhuksen ovesta tullessa.
"Mutta Jumalani, hyvä herra Wengel, mitä tapahtuukaan täällä?" kysyi pastori.
"Mitäkö tapahtuu?" vastasi vanhus äreästi. "Klausin vaimo on kuollut ja neiti ottaa lapsen hoidettavakseen, luulisinpa, tuo on ihan selvää".
"Niin, mutta, hyvä herra Wengel; se on kuitenkin — ja erittäinkin tässä silmänräpäyksessä — mitäköhän sanoo armollinen herra siihen?"
Vanhus puisteli päätään ja murisi: "en tiedä; joku aika sitten käy täällä kaikki nurinpäin; kukaan ei tiedä, ken kokki tai kellarimestari on. Antakaa anteeksi, herra pastori; minun pitää käskeä vaimoni ylös".
Näin sanoen kiiruhti hän portailta pihan yli sivurakennukseen. Pastori pisti keppinsä nupun huulilleen ja imeskeli sitä hyvin miettiväisenä. Vihdoinkin lienee hän saanut päätöksensä valmiiksi. Hän otti hatun päästään, silitti pienellä harjalla niukan tukkansa sormien taa, katsoi pyöreään, harjan takapuolella olevaan pikkupeiliin, pani hatun päähänsä ja astui sisään.