XVIII.
Roosa oli Wengelin vaimon avulla — hyväntahtoisen vanhuksen, joka oli yhtä lihava ja ystävällinen, kuin hänen miehensä oli laiha ja äreä — pannut lapsen makaamaan samaan kätkyesen, jossa hän itsekin aikoinaan oli maannut ja jonka Wengelmummo oli nyt tuottanut aitasta, missä se monen muun romun mukana oli vuosikausia seisonut. Lapsen vaatteista ei ollut puutetta, sillä Roosa oli tehnyt ja teettänyt paljon Annaa varten, ja nyt olivat ne jo pari päivää olleet sievästi silitettyinä läjässä, joten ne heti kelpasivat käytettäviksi. Lapsi oli juonut ja makasi. Kumpikin, sekä Roosa että Wengelmummo, seisoivat kätkyen vieressä miettivällä yksivakaisuudella katsellen pienokaista nukkujaa. Sitten katsoivat he toisiinsa ja Wengelmummo sanoi: "kunpahan kerran olisi oma tuommoinen pikku enkeli kätkyessä, neiti Roosa!"
Roosa ei punastunut — siihen ei hänellä ollut mitään syytä Wengelmummon läsnä ollessa — mutta hän tuli vielä miettiväisemmäksi ja sanoi:
"Minä en mene koskaan naimisiin, en koskaan", ja kun mummo otti tämän vakuutuksen vastaan vähän epäuskoisella hymyllä, lisäsi hän:
"Ei minusta ei ole naimisiin menijäksi, rakas Wengel, sen tunnen minä joka päivä paremmin. Ken tahtoo mennä naimisiin, hänen pitää olla iloinen, eikä hänen päänsä saa niin paljon mietiskellä kaikenlaisia".
Neiti Roosa oli sanonut tämän niin vakavasti, että vanhukselta olivat vähällä puheta kyyneleet, joita hän yleensä vuodatti hyvin helposti. Roosa pyyhkäsi kädellään kasvojansa ja nähdessään hyvän mummon niin suruisena, nauroi hän, veti hänet luokseen ja suuteli häntä.
"Sinä jäät nyt tänne, rakas Wengel, ja katsot lasta; minä menen isän luo".
Tultuaan isänsä ovelle, joka oli pitkän, kapean käytävän toisessa päässä, kuuli Roosa, ettei hän ollutkaan yksin. Ääni, joka niin innokkaasti, mutta hiljaa puhui, oli pastorin. Roosa tunsi sen äänen kumean kaiun niin hyvin, ettei hän voinut pettyä. Mitä oli pastorilla taaskin isän luona tekemistä? Hän oli nähnyt hänen äsken lapsen kanssa tulevan; epäilemättä puhui hän nyt juuri siitä. Se ei voinut olla mitään hyvää. Mikäli Roosa tiesi, ei tämän miehen suusta ollut vielä lähtenyt hänelle mitään hyvää.
Melkein harmistuneena läksi hän pois. Hänestä ei näyttänyt isän arvon mukaiselta semmoinen ystävällisyys tuon miehen kanssa, jonka alhainen katsantotapa oli hänen mielestään niin selvästi kuvattuna jo hänen jäykissä, rumissa kasvoissaan. "Tahtoisinpa kerran saada sanoa hänelle, mitä hänestä oikein ajattelen," sanoi Roosa itsekseen, lähtien alas asuinhuoneesen, että pienokainen olisi ylhäällä Wengelmummon hoidossa niin rauhassa kuin suinkin voi.
Roosa oli tuskin istunut paikalleen ikkunan eteen, kun hän kuuli jonkun kömpivän alas rappusia myöten. Ovi avattiin edeltäkäsin koputtamatta, ja pastori astui sisään. Hän hämmästyi nähdessään neidin, ja hänen ensimäinen liikkeensä oli mennä jälleen ulos huoneesta; mutta sitten näytti hän rohkaisevan itseään. Hän sulki oven ja tuli Roosan luo, jonka kasvot hehkuivat suuttumuksen punasta tuommoisen käytöksen tähden, joka hänestä näytti anteeksiantamattomalta julkeudelta. Pastori selitteli varmaankin, sen punan aivan toisin, sillä hän hymyili kumartaessaan ja istuutui sitte puoleksi neuvottoman, puoleksi julkean näköisellä typeryydellä tuolille Roosan luo.
"Antakaa anteeksi, armollinen neiti", sanoi hän, "että minä olen rohkea ja pyydän saada hetkisen puhella kanssanne. Se saattaisi olla minulle, ehkäpä meille kummallekin sangen tärkeätä. Minä tulen juuri nyt isä herranne luota, joka valitettavasti ei voinut niin hyvin eikä ollut semmoisella tuulella, kuin hänen tästä asiasta puhellessa olisi tarvinnut olla. Tosiaankin, neitiseni, minä tahdoin ennen kaikkia puhella teidän kanssanne isänne tilasta".
Roosa katsahti pastoriin kummastuneena ja levottomana.
"Te tiedätte, neitiseni", jatkoi pastori, saaden uutta rohkeutta Roosan katseesta, "että isänne kunnioittaa minua luottamuksella, jota minä en taida olla vastaan ottamatta, vaikka tunnenkin arvottomuuteni. Hän on kertonut minulle jo kauan sitten asiainsa tilasta, ja äskettäin on hän taas tuossa onnettomassa pankkiasiassa toistamiseen minuun luottanut, vieläpä suorastaan — sen saatan aivan liioittelematta sanoa — kysynyt neuvoani. Minä en ole jättänyt hänelle sanomatta, etten minä voi hyväksyä hänen aikomustaan — jossa hän muuten vielä tähän hetkeen asti pysyy — aikomustaan jättäytyä vaadittaissa vankeuteen, ja minä luulen, armollinen neitiseni, että minulla on onni olla tässä kohdassa aivan yksimielinen teidän kanssanne".
Roosa katsoi tuijotti puhujaan. Vaikka puheen aine olikin hänestä sangen tuskallinen, ei hänellä kuitenkaan ollut rohkeutta keskeyttää sitä. Mitähän tahtoikaan pastori?
Tämä näytti odottaneen vastausta; kun sitä ei tullutkaan, täytyi hänen jatkaa:
"Te olette kuitenkin, ellen erehdy, muutamia kertoja puhuneet siihen tapaan, neitiseni. Ja kuinka voisikaan olla toisin; vastakohtahan olisi niin luonnoton, varsinkin kun isänne on niin heikko, ja tuo heikkous on viime aikoina peloittavalla tavalla edistynyt. Niin, neitiseni, minun nöyryydessä lausuttu ajatukseni on, että teidän isänne itsekin, mikä on kyllä hyvin ymmärrettävää, sisällisesti kammoksuu pitkää vankeutta ja ettei hän ollenkaan ajattelisi niin raskasta ristiä ottaa hartioilleen, jos hänen tilansa vaan, niin sanoakseni, jättäisi hänelle jonkin muun keinon pulasta päästäkseen. Olento minä oikeassa, neitiseni?"
Roosan katse oli yhtä jäykästi kuin ennenkin pastoriin kiintynyt. Mitä tarkoittikaan hän? — Pastori punastui ja rykäsi; hän olikin arvellut asiaa helpommaksi.
"Minä tahdon puhua tyynesti, neitiseni", sanoi hän, ja hänen äänensä ei ollut vielä koskaan ollut niin soinnuton. "Mitä minulla on teille ilmoitettavaa, sen on sydämmellinen kunnioitukseni isäänne kohtaan herättänyt mieleeni, ja oman hyödyn pyytämättömyydestäni ette ole edes silloinkaan epäilevä, kun ei minulla olisikaan onnea voittaa aikomukselleni teidän suostumustanne. Minä arvelen, näette, puhuakseni suoraan, että isänne varsin mielellään suostuisi takaussumman maksamiseen, jos hänellä olisi rahoja tai jos hän voisi hankkia ystävältä — ymmärrättehän, neitiseni! — ystävältä, jota hänen ei tarvitsisi ujostella. Minä olen kuullut isänne omasta suusta, että asiamies on arvannut takaussumman, joka hänen mahdollisesti olisi maksettava, kahdeksi kymmeneksi tuhanneksi taaleriksi. Nyt —"
Katse Roosan silmissä kävi niin kummalliseksi, ettei pastori kauemmin rohjennut katsoa niihin. Seuraavan puhui hän vähän änkyttäen:
"Nyt olen minä äitini perinnön kautta niin onnellinen, että minulla on pieni omaisuus, noin kaksitoista tuhatta taaleria, joihin minä ystävieni kautta, joita minulla on kylliksi, vaikka olenkin vaan talonpojan poika, voisin helposti saada lainaamalla yhtä paljon lisäksi. Tämän summan antaisin minä suurimmalla mielihyvällä isänne käytettäväksi, olisinpa ylpeäkin siitä, jos hän tahtoisi osoittaa minulle semmoisen arvon, että hän ottaisi vastaan minulta tämän pienen palveluksen".
Mutta nythän kumminkin oli jokin vastaus tuleva. Pastori rykäsi ja kohotti silmänsä. Hänestä näytti, kuin olisi neiti viimeisten silmänräpäyksien ajalla kalvennut; se saattoi toki olla vaalean iltapäivän valon vaikutustakin, joka valo kyllä niukasti virtasi muurivehreän ympäröimistä ikkunoista sisään.
Roosa liikahti, ikäänkuin noustakseen ylös. Hänen muodossaan kuvautui, kuten pastori arveli, niin suuri neuvottomuus, että oli laupeuden työ auttaa häntä.
"Minä tiedän, mitä te tahdotte sanoa, kunnioitettu neitiseni", huudahti hän, vetäen tuolinsa tuumaa lähemmäksi. "Niin, kunnioitettu, rakas neiti, te tekisitte meille kaikille, minä tahdoin sanoa: minulle suuren hyvän työn, jos olisitte niin armollinen ja puhuisitte minun puolestani tästä asiasta isällenne. Te ette voi uskoakaan, neitiseni" — nyt veti pastori tuolinsa taaskin tuumaa likemmäksi — "miten teidän ja teidän isänne kohtalo on minua huolettanut. Minä olen todellisella surulla huomannut, että viime aikoina on pienoinen pilvi asettunut teidän välillenne — kahden ihmisen välille, jotka toisiaan niin rakastavat, joista kumpikin niin hyvin ansaitsee toisensa rakkauden! Päättäkäähän itse, miten hirveältä se tuntuu siitä, joka, kuten minä, ottaa niin suuressa määrässä osaa teidän kummankin elämäänne ja oloonne; — niin, neitiseni, teidän kummankin. Minä olen aina ajatellut: teidän välillänne pitäisi olla jonkun, joka ikäänkuin välittäjänä, yhdistäjänä olisi teidän keskellänne, johon te kumpikin luottaisitte, jota te kumpikin rakastaisitte; ja sitte olen minä edelleen arvellut, että minä ehkä voisin olla se mies. Minä olen kutsumukseltani rauhan palvelija; vaikka minä luonnoltani olenkin vähän kiivas, niin olen toki toiselta puolen sangen hyväluontoinenkin ja voin, niin sanoakseni, kestää loukkauksiakin. Minä olen tosin talonpojan poika vaan, mutta kun vanhus, tahdoin sanoa: isäni kuolee, voin minä toivoa vielä saavani noin kolme- tai neljäkymmentä tuhatta taaleria. Enkä minä olekaan aina oleva pastorina Lengsfeldissä, neitiseni; älkää luulkokaan niin! Minä en tarvitse kreivi von Lengsfeldiä ollenkaan; minä voin, jos niin tarvitaan, hänettäkin päästä eteenpäin, varsinkin kun hän menee hallitusta vastustamaan. Mutta sukulaisuus vanhan aatelisen suvun kanssa — sen tunnustan minä aivan suoraan, neitiseni — olisi minulle sangen edullinen pyrinnöissäni. Sen ja omaisuuteni avulla olen minä vielä kerran piispana, luottakaa siihen. Kaikki riippuu vaan siitä, että te suostutte, neitiseni! Mutta varmaan, ettehän voi olla suostumatta! Eihän teillä ole mitään talonpojan poikaa vastaan, kun ette pidä häpeänä kantaa päiväpalkkalaisen lasta pitkin katuja. Eikö niin, neitiseni!"
Roosa oli pastorin viimeisiä sanoja lausuessa noussut nopeasti. Pastori oli myöskin noussut ja sitte vetäytynyt pari askelta taapäin. Hän voi nyt nähdä Roosan kasvot selvemmin, ja mitä hän näki, pelästytti häntä.
Roosa vapisi päästä jalkoihin saakka; hän oli vaalea, silmät täynnä kyyneliä; rinta kohoeli rajusti; huulet vapisivat; hän tahtoi puhua, mutta ei voinut; hän voi ainoastaan kohottaa kätensä ja osoittaa ovea.
"Mutta neitiseni", sanoi pastori, hänkin nyt vaaleten. "Ettehän toki ystävää —"
Roosa kohottausi koko ylpeään pituuteensa ja uudisti niin käskeväisesti liikkeensä, että pastori, mustia sormikkaitaan kädessään puristellen ja muristen ymmärtämättömiä sanoja hampaittensa välistä, läksi nopeasti huoneesta.