XIX.
Roosa kuuli pastorin menevän ulos pihalle. Kun ovi oli sulkeutunut hänen perästänsä, avasi hän ikkunan hengittääkseen toista ilmaa, kuin minkä tuo vihattu oli läsnäolollaan ja puheellaan turmellut. Kostea ulkoilman viileys teki niin hyvää hänen kuumalle otsallensa; vastustamaton halu ulos vapauteen valtasi hänet. Hän tahtoi nähdä taivaan yllään ja ilmassa purjehtivat pilvet. Hän otti huivin, mikä sattui olemaan käsillä, viskasi sen hartioilleen ja kiiruhti pihan yli puistoon.
Ilolla hengitti hän mätäneväin lehtien voimakasta hajua. Kedoilta juuri nyt metsään palaavien varisten raakkuminen kuului hänestä ystävien ääniltä; tuulen kohina lehdettömissä pensaissa, hänen oman käyntinsä kahina kuivilla tammien lehdillä, mäntyjen satunnainen narina — kaikki oli hänestä musiikkia, semmoista kuin hän juuri tarvitsi; se oli villiä luonnon soitantoa, jota hän ymmärsi, ymmärsi paremmin, kuin ihmisten viekasta, teeskentelevää, hävytöntä puhetta.
Mitä olikaan hän tehnyt, että tämä mies uskalsi hänelle puhua semmoista? Miksi ei hän nyt hänelle sanonut, miten hän vihasi ja halveksi häntä, moista sydämetöntä, nerotonta, kömpelöä töllikkää! Hänkö uskalsi kosia neitiä, joka ei hänelle vielä ollut antanut pienintäkään suosion, sitä vähemmin taipumuksen merkkiä, päinvastoin tuhansia todistuksia välinpitämättömyydestään, jopa inhostaankin! "Mitä olenkaan tehnyt! kuinka syvälle olenkaan vaipunut, että tuommoinen on mahdollista!"
Roosa seisattui, polki suuttuneena jalkaansa ja siveli pikaisesti käsiään, ikäänkuin poistaakseen saastutusta.
"Mutta se on isän syy", sanoi hän itsekseen, edelleen astuskellen. "Miksi onkaan hän ruvennut niin paljon seurustelemaan tuon kurjan kanssa, häntä melkein joka päivä kutsunut taloonsa, vieläpä puhunut hänelle tilastaankin, tuosta käräjäasiasta — mutta Jumalani, mitenkähän oikein onkaan? Onkohan hän esittänyt isälle samaa ja olisiko isä siihen suostunut? Ei, ei! sitä ei isä voisi. — Ja jos hän kuitenkin voisi? — niin olisin minä nyt riistänyt häneltä mahdollisuuden, ehkäpä ainoan mahdollisen keinon välttää vankeutta, joka olisi hänen kuolemansa! Jumalani, mitä olenkaan nyt tehnyt? Minä olen sysännyt pois käden, joka voisi pelastaa isän, ja pitääkö minun nyt nähdä isäni sortuvan silmieni eteen? Mutta sama käsi olisi minun — ei, ei, ei! sitä ei isä voi tahtoa! Tuon kurjan vaimonako, hänen, joka luulee voivansa ostaa minut muutamalla pennillä — ei, ei! minä tahdon kuolla isän edestä — mutta sitä en voi".
Levottomana, välinpitämättömänä kaikesta, mitä hänen ympärillään oli, astui Roosa nopein askelin pitkin varjokäytävää, samaa tietä, jota hän niin usein aivan toisella mielellä oli astunut. Hänen päästyä sen päähän laskeusi mailleen menevä aurinko sumupilvien takaa, jotka olivat koko päivän peittäneet sitä, ja liiteli tulisena pallona taivaan rannalla. Pari heikkoa, pian sammuvaa sädettä värisi tasangon yli, muuten oli kaikki harmaata kuten taivaskin. Syvemmistä paikoista nouseva huuru levisi kuin huntu ketojen yli ja kohosi yhä korkeammalle pitkin kukkulain rinnettä.
Silloin välähteli hetkisen kuin timantin loisto sumun lävitse; pariin ikkunaan Lengsfeldin linnassa oli toinen noista väräjävistä säteistä sattunut. Sitten vaipui auringon purppurapallo piiloon, ja maa oli valmis ottamaan yötä vastaan.
Roosan silmistä kuvasti vielä auringon heijastus, kun hän tietämättään kääntyi varjokäytävän päästä oikealle vaahterain luokse päin. Hän ei nähnyt, että joku istui käsivarret ristissä kauas katsoa tuijottaen, kivipöytään nojaten. Kuullen lehtien rapinaa hänen hameensa liepeitten liikkuessa heräsi tämä kuin unesta ja hypähti ylös; mutta huudahduksen kuuli Roosa, ja seuraavana silmänräpäyksenä seisoi kreivi hänen edessään. Roosan sydän vavahti, mutta vaan ilon hämmästyksestä; hän olisi rientänyt rakastetun syliin, mutta hänen jalkansa olivat kuin naulatut maahan ja hänen kätensä riippuivat voimattomina.
"Minä säikytän teitä jo toista kertaa tällä samalla paikalla", sanoi kreivi puoleksi moittivalla äänellä.
"Ei, ei", sanoi Roosa, "en — minä ole säikähtänyt, en kuitenkaan tiedä, kuinka te juuri nyt olette tulleet tänne; mutta — minusta on mieluista, sangen mieluista nähdä teidät; minulla on teille niin paljon sanottavaa. Te olette, teidän on täytynyt tuomita minua aivan väärin, —"
"Samoinkuin te minua", sanoi kreivi.
"Ei, ei", vastusti Roosa innokkaasti; "minä luulen teitä aivan oikein tuomitsevani; ainakin nyt, vaikka en ehkä sinä iltana, kun teidät viimeksi näin, sitä olisikaan voinut. Silloin näytti minusta teidän menetyksenne — antakaa anteeksi, ellen kiireessä aina löydäkään sopivaa sanaa, mutta minun pitää puhua teille suuni puhtaaksi — silloin oli minusta teidän menetyksenne mielivaltainen, oikullinen, mistään lukua pitämätön, jos saan sanoa. Minä olin kyllin lapsekas uskoakseni, että minä en olisi teistä aivan mitätön. Ja silloin sanoin itsekseni: jos sinä rakastaisit jotakuta, sinä et voisi pahoittaa häntä niin kovin. Mutta sehän oli ihan varmaan hullumaista; sillä miehellä on toisia velvollisuuksia, toisia ihanteita kuin naisella. Me tahdomme ainoastaan nähdä ne onnellisina, tehdä ne onnellisiksi, joita me rakastamme, tapahtuipa se sitte vaikka oman itsemme uhraamisella; miehellä on filosofiansa, uskonsa, valtiolliset toimensa ja kunnianhimonsa; hän ei voi sanoa: tämän pidän minä itseäni varten, tuon annan Jumalalle, jota palvelen. Tämä hänen Jumalansa on ankara, paljon vaativa Jumala, joka ei ehkä tyydy vähään, joka vaatii ensin mieheltä hänen henkisen voimansa, hänen aikansa, hänen työnsä, hänen ajatuksensa, ja sitten perästäpäin vielä hänen sydämmensä, hänen rakkaimmat unelmansa ja toiveensa sekä toivon iloisesta tulevaisuudesta. Oi, on varmaankin jaloa niin laskea yksi toisensa perästä alttarin rapuille, niin kokonaan, ehdottomasti, niin sortumatta pyhittää elämänsä ihanteelleen! Kuka vaimo ei teitä miehiä kadehtisi!"
Kreivi hymyili katkerasti ja sanoi: "Minä tiedän teidän puhuvan toden perästä, ja kuitenkin on minusta kuin tahtoisitte pilkata minua. Te teette meidät ylimmäisiksi papeiksi, ja me itse tiedämme liiankin hyvin, miten usein tuo pyhä naamio peittää kurjat syntiskasvot. Mutta yhdessä on teillä oikein: uhritta ei päästä tällä urostiellä eteenpäin, vaikka se ei likimainkaan vie Olympoon saakka. Minä olen myöskin kantanut uhrini, ja Jumala tietää, miten raskasta se minusta oli".
Kreivin ääni vapisi; hän astui pari minuuttia äänetönnä Roosan vierellä — he olivat sattumalta lähteneet astumaan varjokäytävää pitkin hoviin päin —, sitten jatkoi hän:
"Minä olen, uskokaa se, tänä aikana saanut kokea uhrini raskauden; se on tehnyt minut melkein mielipuoleksi ja minun täytyy koota kaikki malttini voidakseni edes jotenkin rauhallisesti puhua teille; kuitenkin tässä silmänräpäyksessäkin, kun teidän läsnäolonne minut saattaa melkein pyörryksiin, kun tahtoisin mielelläni riemusta huudahtaa ja itkeä kuin lapsi — nytkään en voi sanoa muuta, kuin etten uskaltanut joutua valehtelijaksi teidän silmissänne. Ehkä olisin minä voinut toimia ja puhua viisaammin, ehkä olisin voinut säästää teiltä pahan, katkeran hetken; mutta sittenkin olisi se kuitenkin ollut aivan sama. Niin sanoin minä itselleni, kun teistä tuona elämäni onnellisimpana ja onnettomimpana päivänä erosin — niin sanon minä vielä nytkin, kun minä olen varma siitä, että viimeinenkin rauhan ja onnen heijastus on elämästäni yhtä varmaan kadonnut kuin auringon valo pimenevästä metsästä täksi päiväksi".
"Siinäpä se nyt on, mitä minä sanoin", vastasi Roosa; "te miehet ette voi olla onnelliset, ette voi tehdä toista onnelliseksi, jos teidän samalla täytyy luopua pienestäkään filosofianne murusta".
"Ja te naiset ette voi olla onnelliset, ette tehdä onnelliseksi, jos teidän samalla täytyy luopua pienestäkään rakkautenne murusta".
"Ja tahtoisitteko te miehet meitä toisenlaisiksi?" sanoi Roosa sangen vilkkaasti, "tahi jos tahtoisittekin, riittäisikö se teidän onneksenne, jos toisenlaisia olisimme. Mistä saisi sitte rakkaudeton maailma rakkautta, jota paitsi kaikki kuihtuisi, ellei naisen sydämmestä? Mistä tulisi lapselle, jonka paljon vaativa levottomuus lopettaa isän kärsivällisyyden, rakkautta, joka on sille yhtä tarpeellinen kuin maito, jota se juo, ellei äidiltä? Kuka ottaisi osaa nuorukaisen unelmiin ja innostuisi hänen ihanteistansa, ellei sisar? Kuka sovittaisi miesten riidan, taivuttaisi heidän jäykkyytensä, kukistaisi heidän ylpeytensä, ellei vaimo, rakastettu, tytär? Minä olen usein näinä päivinä muistellut Antigonen kauniita sanoja, joilla hän ylpeässä nöyryydessään vastasi raa'an Kreonin moitteisin: en minä ole syntynyt vihaamaan sinun kanssasi, vaan rakastamaan".
Kreivin kasvot synkistyivät, ja paljon katkeruutta oli hänen äänessään, kun hän vastasi:
"Tuo puhe oli hyvä ja riittävä semmoisena aikana, jolloin yksityisen rakkaus sai kasvaa sukurakkaudesta; jolloin veljeä rakastettiin sentähden, että hän oli veli, se on: oli meidän lihaamme ja vertamme; jolloin veri yksinään päätti, siitä yksinkertaisesta syystä, että henki oli vielä vangittuna eikä uskaltanut ottaa puhevuoroa ihmisten keskinäisissä kiistoissa. Mutta ylimaailmallinen sana, ajatus, joka oli äärettömässä korkeudessa istunut valtaistuimella Jumalan tykönä, tuli lihaksi, tuli ihmiseksi; siitä ajasta saakka oli sana riidan ratkaisijana; siitä ajasta saakka ei enää kysytty: onko sinun suonissasi samaa verta kuin minun, vaan: onko sinun päässäsi samat ajatukset kuin minun; siitä ajasta saakka on voimassa seuraamisen sana, joka ei tunne isää, ei äitiä, ei veljeä eikä sisarta, sana hengellisestä avioliitosta, jossa vaimo jättää omaisensa seurataksensa miestä, jolle hän antautuu, koska ainoastaan se, mitä meillä on hengessämme, on ja ansaitsee olla meidän omaamme; koska — mutta mitä näistä kaikista! emmehän me kuitenkaan tässä ajassa koskaan ymmärrä toisiamme".
"Te tahdotte sanoa; minä en teitä koskaan ymmärrä", sanoi Roosa teeskentelemättä; "mutta ehkä olenkin tässä lähempänä teitä kuin luulettekaan. Minä myönsin jo äsken tunnustavani miehille toisen lain kuin meille naisille; ankaramman, tylymmän lain, jonka pykälät on vaskeen kaivettu. Ja ehkäpä minäkin olen vähän lukenut tätä lakia — teidän lakianne ja muutaman lauseen siitä ymmärtänytkin. Te olette minulle ennemmin suoneet kunnian sanoa minua nerokkaammaksi kuin suurin osa naisia; minä en tiedä, onko tämä tuomio oikeutettu vai onko se vaan minua imartelevan puolueellisuuden vuoksi lausuttu; sen minä vaan tiedän, että aina olen kokenut nähdä selvästi ja ymmärtää asiat, jos se vaan on ollut minun voimissani. Saman pyrinnön luulin teissä huomaavani, ja tunnustan, että juuri se veti minua ensiksi teihin, sekä iloinen toivo saada teidän rikkaamman tietonne, teidän korkeampain ja rohkeampain mietelmäinne nojalla itsekin kohota, enemmän oppia. Minä olen kasvanut suuressa yksinäisyydessä, olen myöhemmin joutunut seuroihin, joissa vapaa ajatus, vapaa sana ei ollut suosittu vieras, ja senvuoksi saattoikin alussa moni teidän lausuntonne minut hämmästymään ja pelästymään, jopa loukkasikin minua. Mutta kun perästäpäin yksikseni niitä tarkemmin mietiskelin, huomasin aina, että minua olikin vaan tavaton muoto, lausetapa niin hämmästyttänyt, — puheenne henki ei ollutkaan minusta niin ihan vieras; minä olin jo ennenkin samaa ajatellut ja tuntenut, nyt oli vaan kaikki kirkkaampana, selvempänä, paremmin käsitettävänä sieluni edessä. Ja minä istuskelin niin mielelläni tässä kirkkaudessa, joka minua aina ihanammin ympäröitsi; minä ajattelin olevan niin jumalallisen kaunista sillä tavoin kauemmaksi ja ylemmäksi pyrkiä, hylätä kaikki vanhat arvelut ja ennakkoluulot, jos niitä vielä minussa oli; kirkastaa, mikä vielä pimeänä oli, jalostuttaa kaikki yhteydessä hengen kanssa, joka oli minussa herättänyt tämän muuttumishaluni, tutun hengen, jota minä kunnioitan itseäni parempana ja jalompana, jonka edessä minä voisin kumartua — ja oi, niin mielelläni kumartuisin — joka olisi ystäväni ja veljeni, rakastettuni ja jumalani!"
"Tätä kaikkea —" sanoi kreivi haikeudesta melkein tukahtuneella äänellä — "tätä kaikkea ajattelitte, uneksitte te, Roosa — ja kuitenkin — kuitenkin —"
"Luopuako voin tästä unelmasta?" keskeytti Roosa lempeästi; "ei, en voinut. Mitä meillä on hengessämme, se on meidän omaamme — senhän juuri äsken kuulin teidän suustanne. Mitä te minulle olette ollut, mitä te vielä nyt olette ja kaikessa tulevaisuudessa olette oleva, sitä ei minulta voi kukaan ryöstää, ehkäpä ette te itsekään. Mitä meillä on hengessämme, se on meidän sanoilla: mitä me rakastamme. Miksi en sitä sanoisi teille, minkä te jo tiedätte? Mutta voiko lähteessä, josta me juomme elämän, olla myrkkyäkin salattuna? voiko rakkaus kuolettaa rakkauden? Minä en sitä käsitä; sieluni, sydämeni nousee niin kauheata ajatusta vastaan. Ja kuitenkin on se vaan yksi sydän, jolla minä tunnen; yksi sydän, joka tykkii teille, tykkii isälleni. — Vanha isäni! Jospa te hänet tuntisitte niin, kuin minä hänet tunnen! Jospa tietäisitte, miten täynnä uskollisuutta ja kunniaa hänen sielunsa on! tietäisitte, miten hän on minua rakastanut, miten hän on kantanut minua sydämmessään, niin kauan kuin minä olen hengittänyt tämän maailman ilmaa! Olenhan minä hänelle paljon enemmässäkin kiitollisuuden velassa kuin ainoastaan elämästäni! Jos olette huomannut minut suoraksi, avomieliseksi, rehelliseksi, kaiken teeskentelemisen vihaajaksi — keneltä olen minä saanut ne avut, ellen häneltä! Hän on minulle opettanut, että meidän puheemme on oleva: niin, niin ja ei, ei; sen on hän erimerkillään opettanut! Ihmiset nimittävät häntä ylimysvallan suosijaksi; minä en siihen voi keksiä muuta syytä kuin että hän on liian ylpeä voidakseen valehdella. Että hänen kasvatuksensa on jäänyt hyvin monta sivistyksen apukeinoa vaille, että hän on aina elänyt semmoisissa suhteissa, semmoisessa seurassa, jotka hänelle osoittivat elämää vaan yhdeltä puolen ja siten himmentivät hänen muuten luonnostaan niin kirkkaan silmänsä — minä olen sen kyllä useinkin surulla tuntenut, olen monesti siitä kärsinyt, vaikka se ei koskaan ole saanut rakkauttani horjumaan. Ja niin on hän vanhaksi ukoksi tullut, vanhaksi, yksinäiseksi, ilottomaksi, joka tuntee yksinäisyyden tuskalliseksi, joka rakkaudessa minuun etsi palkintoa kaikesta, mitä häneltä elämä, mitä kohtalo oli kieltänyt. Ja nyt luulee hän kadottavansa tukensa ja lohdutuksensa; hän luulee sen jo kadottaneensakin; hän ei enää usko minun rakkauteeni — tässä silmänräpäyksessä, kun hän enemmän kuin koskaan tarvitsee tyttären, ystävän rakkautta, kun hän pelkää menettävänsä kaiken mikä hänestä on ollut pyhää, vanhempainsa muiston — kunniallisen vanhan nimensä. Minä näen sen, enkä voi auttaa; minä tunnen sen, ja minun täytyy sitä kärsiä. Se lävistää sydämeni kuin kaksiteräinen miekka. Minulla ei ole ketään, kelle minä voisin kärsimistäni valittaa; enkä ole tähän hetkeen saakka kellenkään sitä näin valitellut. Että minä sen teen teille — en tiedä, onko se oikein; minä tein niin, kun en voinut tehdä toisin".
Roosan ääni tukehtui itkusta; kreivi tarttui hänen käteensä. Hän oli sanomattomasti kiihtynyt.
"Roosa, Roosa", sanoi hän; "minä en tiedä, onko se mielettömyyttä, mutta minä kuulen kaikesta, mitä sanotte, ainoastaan sen, että kiellätte ottavanne minua elämänne tiliin. Isänne, aina vaan isänne ympärillä pyörivät kaikki ajatuksenne. Että minä teitä rakastan, sen te tiedätte jo ennen tätä päivää; miten suuresti minä teitä rakastan, sitä en taida sanoin kertoa; sen vaan tiedän, että elämäni, jos teidät kadottaisin, ei olisi minusta olen korrenkaan arvoinen. Mutta se ei teitä saata mihinkään päätökseen. Minä saattaisin sanoa itsekseni: te ette pidä lukua minun rakkaudestani; mutta, Roosa, te, te itse rakastatte minua! Mitä teette te tästä rakkaudestanne? Te kannatte sen avoimin käsin isällenne ja uhraatte sen hänelle. Roosa, Roosa, älkää kääntykö minusta pois! Enhän minä vihaa isäänne; minä olen ehkä tähän aikaan — mutta siitä on minun mahdoton puhua teille. Miekka, jota te niin kovasti pelkäätte, on poistuva; mutta meidän välimme jää entiselleen. Minä en taida polviani taivuttaa, ellen tunne kunnioitusta; minä en taida puhettani väärentää. Isänne kammoo minua kuin kapinoitsijaa, ja vieläkin enemmän: kuin tyttärensä rakastettua; minä en ole hänessä loukannut niin kovin valtiomiestä, isänmaan ystävää, kuin isää, joka on mustasukkainen ainoan tyttärensä rakkaudesta. Mutta, Roosa, eikö minulla sitte ole mitään oikeutta olla mustasukkainen? Enkö minä rakasta teitä? Onko ainoastaan muinaisuudella sanomista; eikö tulevaisuus merkitse mitään? Teidän täytyy päättää, Roosa! Puhukaa, sanokaa vaan: isäni on minulle kaikki kaikessa ja hänen tähtensä hylkään kaikki!"
He olivat nyt saapuneet varjokäytävän päähän, hovia vastapäätä. Heidät eroitti siitä vaan pieni nurmikko. Roosa näki kyyneliensä läpi vasta nyt, missä he olivat.
Vanhan huoneuksen katto näkyi niin alakuloisena puiden latvojen yli. Se näky saattoi hänet taas järkehensä, jonka kreivin into oli häneltä melkein kokonaan ryöstänyt.
"Te olette julma", sanoi hän, "jos vaaditte minulta tällä kertaa enemmän kuin sen ainoan, minkä voin teille antaa: rakkauteni tunnustuksen. Täytyyhän minunkin siihen tyytyä! Rakkahani, rakastettuni! etkö sinä voi olla kärsivällinen, niinkuin minä olen? Joku tie vie ulos tästäkin sokkelosta; minä en sitä näe, mutta totuuden Jumala, jota palvelen, on antava minun löytää sen. Olkaamme vahvat, rakkahani, toinen toisemme tähden; kantakaamme yhdessä, mikä on yhdelle liian raskas. Ja nyt täytyy meidän erota, rakkaani! Milloin näemmekään toisemme taas — ken sen tietää? Tahdotko sinä viedä minulta ainoan lohdutuksen: että se on tapahtuva, tapahtuva pian ja onnellisemmin, kuin nyt uskallamme ajatellakaan?"
Hän oli ottanut hänen molemmat kätensä ja katsoi häntä silmiin. Niissä oli rajun tuskan hohde, ja hänen muotonsakin näytti illan viimeisessä, harmaassa hämärässä niin kalvealta ja surun sortamalta. — Roosa kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Sitten työnsi hän hänet lempeällä väkivallalla luotansa ja kiiruhti hiekkaista tietä myöten hovia kohti.
Kreivi ei koettanutkaan seurata häntä. Hän oli toivotonna. Hänen rakkautensa tuohon suloiseen olentoon, jonka ääni vielä kaikui hänen korvissaan, jonka lämpimän hengähdyksen hän vielä tunsi huulillaan, oli niin suuri, että se kävi hänelle tuskaksi. Hän olisi mielellään kiljahtanut kuin kuollon haavan saanut eläin. Ja mitä oli hän kaikella rakkaudellaan saanut aikaan? Hän oli hänelle — hänelle, jonka edestä hän olisi antanut verensä viimeiseen pisaraan saakka, jonka edestä hän olisi kärsinyt mitkä tuskat hyvänsä, olisi pilkannut pyöveliäänkin — hänelle oli hän nyt tehnyt vaan kuorman, joka oli hänen sydämmellään, vielä rakkaammaksi — ja sen oli tehnyt hän, hän, joka tänään aamupuolella oli tullut kaupungista, joka oli hullun tavoin kiiruhtanut hevoistaan, ollakseen niin pian kuin mahdollista Weissenbachissa; hän, joka hetkikaudet jo oli vaan miettinyt keinoja päästäkseen hänen lähellensä kertomaan hänelle lohdutuksen sanomaa, joka hänellä oli häntä varten valmiina!
Hän nojausi erään vanhan puun runkoa vasten, jonka latvassa iltatuuli kohisi, ja katsoi kankein silmin, tietämättään valuvien kuumien kyynelien läpi, vastassaan olevaan taloon, joka piiloitti hänen rakastettunsa. Vihdoin kavahti hän ylös ja peittyi puiston yöhön.