XX.
Kun Roosa astui huoneesen, oli jo melkein pimeä. Asuintuvassa ei palanut yhtään kynttilää; isä oli siis vielä kammarissaan. Roosan sydän tykytti, ajatellessaan juuri nyt isänsä eteen menemistä.
Omassa kammarissaan löysi hän Wengelmummon kätkyen vieressä istumassa.
"On vähäsen maannut, pikku enkeli", sanoi hyväntahtoinen vanhus, "nyt joi maitoa ja tuossa makaa se jo taas. Ja tässä vieressä on jo myöskin kaikki järjestyksessä".
"Mitä sinä sanot?" kysyi Roosa kummastuen.
"No, ettehän toki tahtone pitää lasta yksinänne, neiti Roosa! No, sitä puuttui vielä! Minä olen tuolla vieressä korjannut yhden vuoteen; kauan kyllä ei ole ketään siinä maannut. Ukkoseni ei minua kaipaa; ja vaikkapa kaipaisikin: neiti Roosaseni ei pidä yksinään nähdä lapsesta vaivaa. Nuoruus tarvitsee unta; minä valvon siis puolen yötä. Minusta on se helppoa, mikä neiti Roosastani kuitenkin kävisi vaikeaksi. Odottakaamme, neitini, kunnes oma vuoromme tulee; eikö niin? Olen myöskin jo tehnyt tulen uuniin. Kun se on kelvollisesti lämminnyt, kannamme vuoteen sinne".
Roosa ei juuri kovin vastustellutkaan Wengelmummon laitoksia. Hän oli jo edeltäkäsin luottanut kunnon vanhuksen apuun, joka, kuten hän tiesi, oli sangen kokenut ja taitava lapsenhoitaja. Ettei hän saisi pitää lasta edes luonaankaan, se ei ollut oikein hänen mieleensä; hän oli juuri sitä ajatellut erittäin hauskaksi. Mutta viisas vanhus hymyili ja arveli hänen saavan viereisestäkin huoneesta kuulla kyllin kyllä pikku enkelistä.
"Mutta Roosa", sanoi vanhus, "mitä onkaan pistänyt isällenne päähän? Hän oli äsken täällä, kysyi teitä ja sanoi lähtevänsä huommenna matkalle. Minähän en vielä tiedä siitä niin mitään".
Roosa säikähti. Isäkö lähtisi matkalle? Yksinkö ja huommennako? Mitä se merkitsi? Hän ei ollut tänään päivällisellä siitä vielä mitään sanonut. "Miten suuressa määrin olenkin kadottanut hänen luottamuksensa!" — Se oli Roosan ensimäinen, surullinen ajatus.
Hän salasi vanhukselta niin hyvin kuin taisi hämmästyksensä ja läksi huoneesta. Pitkässä kapeassa käytävässä kohtasi häntä Wengel matkakirstu olkapäillä. Roosa häpesi kysyä: mihin sitä viet, Wengel? Pitikö hänen kuulla palvelijalta, mitä isä aikoi?
Hänen sydämmensä tykki rajusti, kun hän seisoi oven edessä. Kaikki oli hiljaa. Sanomaton tuska valtasi hänet. Hän koputti; mutta avasi oven vastausta odottamatta.
Uunissa paloi kirkas tuli. Sen edessä seisoi isä kädet selän takana, nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena, sillä hän ei kuullut Roosan tuloa. Liekki — kuten Roosa nyt näki, oli se palavista papereista — valaisi kirkkaasti hänen kasvojaan ja vartaloaan. Terävä, vakava muoto näytti vielä terävämmältä ja vakavammalta tässä valossa, ja pitkä, hoikka ruumis vielä pitemmältä ja hoikemmalta. Ei koskaan ollut hän näyttänyt niin kunnioitettavalta, kuin nyt, ja Roosa tunsikin nyt taas sitä ylpeyttä, jonka isän koko olento hänessä aina vaikutti. Mutta sitte valtasi hänet syvä suru siitä, ettei hänellä ollut sijaa semmoisen isän sydämmessä.
"Isä, rakas isä!"
Herra von Weissenbach kääntyi ravakasti.
"Ah, sinäkö se olet, Roosa", sanoi hän, "teitpä kauniisti, kun tulit. Minulla on tärkeätä puhuttavaa sinun kanssasi. Tahdotko käydä istumaan?"
Hän lykkäsi toisen noista suurista nojatuoleista uunin luota lähemmäksi tulta ja pyysi häntä sievällä viittauksella istumaan siihen. Itselleen veti hän toisen nojatuolin.
Paperit olivat palaneet; keveä tuhka kohoili ja liiteli hehkuvilla kekäleillä. Kolmehaarainen kynttiläjalka levitti kauempaa pöydältä ikkunan luota ainoastaan niukasti valoa suureen huoneesen. Siinä ei tänään näkynyt jälkeäkään tavallisesta, melkein piinallisesta järjestyksestä. Koko joukko tavaroita oli yli ympäri hajallaan: kirjoja, paperia, matkakapineita, vaatteita — muiden muassa ritaripuku, jota isä oli pitänyt ainoastaan kerran, esitellessään kolme vuotta sitten tytärtänsä hovissa.
"Minä kuulin, Roosa", alkoi herra von Weissenbach, — "sinä olet ottanut ristilapsesi luoksesi. Saanko kysyä, tahdoitko sillä auttaa vaan nykyishetken pulaa, jota kyllä semmoisissa tapauksissa sattuu, vai oliko tarkoituksesi pitää lasta kauemminkin luonasi?"
"Minä en ole asiaa vielä arvellut, isä", sanoi Roosa; "lapsi ei voinut jäädä sinne, missä se oli, enkä minä tiedä ketään, jolle sen voisin uskoa. Se on avuton minutta; minä tarkoitan meittä, sillä siitä olen vakuutettu, ettet sinä tässä asiassa voi tuntea toisin kuin minä".
"Tiedät, että minä olen aina täyttänyt toivosi, jos se vaan on ollut minulle mahdollista", vastasi isä. "Mutta tahtoisin huomauttaa sinua suuresta edesvastauksesta, johon antaudut. En mitenkään tahdo moittia sääliväistä sydäntäsi! Myönnän myöskin, että sinulla on aivan erityisiä velvollisuuksia tätä lasta kohtaan. Mutta varustaudu jo ajoissa ottamaan kiittämättömyyttä hyvyytesi palkaksi. Meillä on pahoja kokemuksia tässä suhteessa; sekin mies, hän — sinä tiedät ketä tarkoitan — on myöskin vuosikausia syönyt meillä armoleipää. Minä en luule hänen sitä tässä äsköisenä iltana enää muistaneen".
Roosaa kauhistutti; hän muisti noita törkeitä silmiä, jotka tänään iltapuolella olivat kylän kadulla niin uhkaavaisesti häneen tuijottaneet.
"Kuitenkin", jatkoi herra von Weissenbach, "oli Anna lempeä ja ystävällinen; niin saatatpa ehkä kasvattaakin hänen lapsestaan itsellesi uskollisen palvelijan. Kaikissakin tapauksissa on lapsen hoidossa — minä pidän aivan itsestään ymmärrettävänä, että sinä ainoastaan, niin sanoakseni, otat ylitarkastajan toimen — sinulle työtä, jos tahdot mieluummin jäädä tänne".
"Minä näen sinulla olevan matkahankkeet mielessä, isä", sanoi Roosa surusta ja murheesta vapisevalla äänellä.
"Siitä minä pääasiallisesti tahdoinkin puhua kanssasi", sanoi herra von Weissenbach, hämmennellen koukulla hehkuvia hiiliä. "Matkani saattaisi mahdollisesti kestää vähän kauemmin; ja onhan silloin tarpeellista ilmoittaa sinulle kaikki asiat".
"Jumalan tähden, isä", huudahti Roosa, voimatta enää hillitä tuskaansa; "mitä aiot sinä? Oletko saanut manuun? Uskaltaisivatko he tosiaankin —"
"Heittääkö vanhan miehen vankeuteen? Minä pelkään, että se tapahtuisi aivan kohta; ja kun minua ei haluta antaa poliisien hakea itseäni isieni talosta, pidän parempana mennä itse vapatahtoisesti. Tehkööt sitte minulle, mitä tahtovat".
"Mutta isä", huudahti Roosa, "eihän ollenkaan näytä siltä, että asiassa juuri nyt vielä mentäisiin pitemmälle. Päinvastoin ollaan varovaiset eikä tahdota enää lisätä nyt jo niin vallalle päässyttä tyytymättömyyttä. Ministeristöllä on työtä tuskaa pysytellessään vaan vallassa; se ei tahdo enää kiihoittaa vastapuolueen hyökkäyksiä, joita sillä ei enää ole voimia kestääksensä".
"Oletpa tullutkin, näen minä, viime aikoina suureksi valtioviisaaksi", sanoi herra von Weissenbach.
"Miksikä sen kieltäisin, isä", vastasi Roosa, "minä olen koettanut ymmärtää näitä asioita siitä saakka kun näin, miten suuresti ne vaikuttivat jutun menoon. Että valtiopäiväin kokoontumisen perästä on muutos tapahtunut, on varma asia. Siitä saakka on toimittu tässä asiassa yhtä hitaasti, kuin sitä ennen hätäiltiin. Silloin tahdottiin herättää pelkoa, nyt ollaan itse peloissaan".
"Luulenpa samaa lukeneeni jo kansavaltaisten sanomista", sanoi herra von Weissenbach. "Anna anteeksi tämä muistutukseni, se pääsi tahtomattani. Olisi myöskin sangen hullumaista kummastua nyt lausumistasi mietteistä. Sinä olet liian viisas ja nerokas tyttönen voidaksesi tehdä käytökseksi vastaisia johtopäätelmiä tai salliaksesi pään ja sydämmen olla riidassa keskenään. Vaikkapa olisinkin toivonut sydämmesi valinneen toisin ja että mietteesi sen mukaan olisivat toisaalle kääntyneet, niin olen minä siitä selvillä, ettei nyt, kun tämä kaikki on tapahtunut, pääasiassa ole mitään enää muutettavissa. Minun täytyy myöntää sinulle se jo senkin tähden, että minä pyydän sinulta samaa suoruutta ja oikeutta itseäni kohtaan. Minä voisin koettaa saada sinua uskomaan, että pakko ajaa minut sinun luotasi; mutta silloin en minä olisi aivan suora. Minä menen — mutta minä menen mielelläni; minä olen — sen tunnen liiankin syvästi — jo nauttinut osani elämän päiväpaisteesta; minä haluan jättää näytelmän, joka minusta on käynyt mielettömäksi ilveilemiseksi; minä tervehdin vankeutta haudan porstuana. Älä katsele minua niin tuijottavilla, kauhistuneilla silmillä, lapseni; enhän minä sano sinua syyksi onnettomuuteeni. Sinä olit aina uskollinen ja tottelevainen lapsi siihen hetkeen saakka, jolloin päätit — jolloin sinun ehkä täytyi päättää käydä omia teitäsi. Minä olen kokenut pidättää sinua; minä en ole voinut; niinpä mene rauhassa. Tulevaisuudestasi, kunnes itse toisin päätät, olen pitänyt huolen. Minä olen kirjoituttanut tilan sinun nimellesi ja pidätin itselleni ainoastaan sen verran, mikä ylläpidokseni on välttämätöntä — siinä paikassa, mihin menen. Mitä jää jälkeeni, saat vapaasti käyttää omanasi; sen testamentin, joka sinut määräsi vasta kuolemani jälkeen perilliseksi, on uunin tuli hukuttanut ynnä ne kirjeet, jotka äitisi kerran minulle kirjoitti".
"Isä, isä!" huusi Roosa vanhuksen jalkoihin vaipuen. "Olethan isäni ja saatat kumminkin niin musertaa sydämmeni! Jumalan tähden, isä, älä sysää minua niin luotasi! Älä tee sitä, minun ja itsesi tähden, älä tee! Se ei tuota sinulle mitään siunausta. Sinä sanot, että minä olen ollut uskollinen ja kuuliainen lapsi — minä olen vieläkin, mitä olin. Minä en ole hetkeksikään lakannut sinua rakastamasta, sinua kunnioittamasta; minä en muistele tuskia, joita kylmyytesi on minulle tuottanut; tiedänhän minä, miten paljon sinä itsekin olet siitä kärsinyt. Olkaamme taaskin, mitä ennen toisillemme olimme; se riippuu vaan sinusta, isä. Ota minut syliisi, sydämmellesi, kuten ennen teit. Isä, isä, ota minut taas lapseksesi!"
Roosa syleili isänsä polvia kyynelissä nyyhkyttäen. Vanhus oihki ääneensä kuin kauhean tuskan vaivaamana; mutta hän oli jo kerran ennen nähnyt nuo vapisevat kiharat, tuon tärisevän ruumiin sinä iltana, kuin kreivi oli heiltä lähtenyt — ja hän työnsi itkeväisen luotansa.
"Kuka oli se hämärä muoto, jonka kanssa sinä puoli tuntia sitte tulit puistosta, Roosa?" kysyi hän kovalla äänellä.
Roosa nousi pelästyneenä ylös ja työnsi kiharat silmiltänsä.
"Minä en ole vahtinut sinua, Roosa", sanoi herra von Weissenbach. "Minä kävin etsimässä sinua ensin kammaristasi ja astuin sattumalta ikkunan luo. Latojen välitse näkee nyt, kun puut paljastuvat, varjokäytävän pään ja — silmäni, tiedät, ovat hyvät".
"Ja vaikka ne vieläkin paremmat olisivat, isä", sanoi Roosa kohoten koko pituuteensa, "eivät ne olisi nähneet mitään, jota minun tarvitsisi hävetä. Minä menin puistoon, kun — kun olin kiivastunut eräästä kohtauksesta — samapa se mistä; minulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, että siellä tapaisin kreivin, jonka luulin olevan pääkaupungissa ja josta minä, hänen viimeksi meiltä lähdettyään, en ole nähnyt enkä kuullut mitään. Minä en tiedä, mikä hänet toi tänne; me olemme —"
"Jo riittää, jo riittää, Roosa", keskeytti hänet herra von Weissenbach.
"Ei sinun tarvitse puolustaida, sillä enhän minä ole syyttänyt sinua.
Minä en tahdo tietää, mitä te olette keskenänne puhelleet. Vastaa
minulle vaan yksi kysymys: rakastatko kreiviä?"
Roosan muoto sai hekuman punan ja seuraavana silmänräpäyksenä oli se vallan kalvea. Hän näki alastaivutettujen luomiensakin läpi isänsä terävästi tarkastelevat silmät; hänellä oli synkkä tieto vastauksensa päättävästä tärkeydestä ja kuitenkin — oli se niin oleva.
"Rakastan, isä".
Hänestä kuului, kuin olisi toinen hyvin kaukaa lausunut nämä sanat. Hänen korvansa suhisivat; hän oli vähällä pyörtyä; hän ei enää kuullut, mitä isä sanoi; hän antoi vastustamatta isän taluttaa hänet ovelle, johon hän hänet jätti otsalle entisen tapansa mukaan suutelematta.
Vasta ulkona kapeassa käytävässä tointui hän niin paljon, että taisi ymmärtää viimeisen kohtauksen koko merkityksen ja vaivaloisesti kammariinsa hoiperrella. Näiden viime hetkien suuret mielen liikutukset olivat lopettaneet hänen voimansa. Hän taisi vaan vanhukselle, joka hänen ulkonäöstään kokonaan pelästyi, sanoa: "älä jätä minua; minä olen hyvin väsynyt; minun pitää panna tavarani kokoon, minä matkustan huommenna varhain isän kanssa". Sitten vaipui hän kalveana ja tunnottomana sohvalle.