XXII.
Pilvisenä koitti aamu tämän kauhuyön perästä. Puoliyön jälkeen oli — ensi kerran tänä syksynä — satanut lunta. Tuosta valkoisesta hunnusta kohosivat kaksin verroin kamalina mustat savuavat rauniot. Hovi oli kokonaan rauennut poroksi; jokainen piti puoli ihmeenä, että asuinkartano oli jäänyt vahingoittumatta, ellei muutamia pilkkuja katolla ja seinissä sekä muutamia särkyneitä ruutuja lukuun oteta. Ei enää ollut mikään salaisuus, miten tuli oli alkanut. Että se oli sytytetty, siitä oltiin jo yöllä yksimieliset, ja nyt tiedettiin jo sen tekijäkin. Hovin yläpuolelta, hovin syvästä ja lakkaamattomain sateiden vuoksi nyt tavallisuuttakin vesirikkaammasta ojasta, joka juoksi puiston ja ketojen välitse ja maantien toisella puolen laski Weissenbachiin, löydettiin eilisillasta saakka jo kaivatun Punaisen Hirven isännän ruumis. Hän oli viime aikoina monistellen sanonut "tahtovansa vielä kostaa armolliselle herralle hänen ylpeytensä". Vielä eilispäivänä oli hän juovuksissaan paljon pahempiakin uhkauksia puhunut. Hänen taskustaan löydettiin sitten vielä, tarpeettomasti kyllä, useampia täysiä tulitikkuloutia sekä rikkilankaa ja tulukset. Varmaankin tahtoi hän työnsä tehtyään ja hovin taa hiivittyään hypätä ojan yli, siten päästäkseen vapaasti toiselta puolelta kylään palaamaan; mutta olikin luiskahtanut taikka hypännyt liian vähän eikä sitten juovuksissaan voinut nousta ylös. Toiset arvelivat hänen tahallaan lopettaneen elämänsä; jonka hän rappioisten asiainsa vuoksi kuitenkin olisi saanut viettää velkavankeudessa.
Suurempaa tai ainakin sydämmellisempää osanottoa herätti herra von Weissenbachin ja kreivi von Lengsfeldin kohtalo. Saatiin kuulla heidän molempain vielä elävän, vaan olevan hengen vaarassa; kreivi oli kokonaan musertunut ja vanha herra raivosi kovassa kuumeessa. Suuresti surkuteltiin neiti Roosa raukkaa, joka oli hyväsydämmisyydessään ottanut juuri onnettomuuden päivänä Anna vainajan lapsen vielä vastuksikseen, ja hänen täytyi nyt nähdä silmäinsä eteen isänsä ja sulhasensa kuolevan. Että kreivi oli neiti Roosan sulhanen, se tieto oli yht'äkkiä levinnyt ympäri kylän. Kuka sen oli pannut alkuun, ei tiedetty, mutta muutamat sanoivat niin puhutun ensin Lengsfeldissä; pastori oli siellä muka sanonut: mahdotonta se ei olisi.
Roosan itsensäkin korville saapui siitä maine. Kylän naiset, jotka todellisesta osanottavaisuudesta — sillä Roosaa rakastivat sekä vanhat että nuoret — tai ehkä uteliaisuudestakin, saadakseen siten muka tietää, miten hovissa jaksettiin, tarjoilivat apuansa, kyselivät sulhon vointia. Roosa ei sitä vastustanut; hänestä oli yhdentekevää, mitä ihmiset sanoivat. Hän kiitti ystävällisesti tarjotusta avusta, mutta sanoi hyvin tulevansa toimeen omine palvelijoineen.
Kaikista suurin ja tärkein apu oli tänä onnettomuuden aikana vanhasta oivallisesta kylän lääkäristä. Hän oli ollut matkalla ja jo palaamassa Weissenbachiin, kun hän näki tulen, joka hänen laskunsa mukaan oli hovissa. Heti oli hän käskenyt kuskin ajamaan niin nopeasti kuin suinkin voi, ja niin oli hän pari minuuttia onnettomuuden perästä noussut hovin portin edessä vaunuistaan. Kun nyt ladon kaaduttua luultiin päästävän tulesta voitolle, voitiin vaaratta jättää sairaat asuinkartanoon; huomattiinpa vielä heti jo ensi tarkastuksessa, ettei kreiviä enää saattaisikaan muuttaa. Veren vuoto useammista haavoista päästä oli ollut liian runsas. Kumminkaan eivät nämä eikä vasemman solisluun taittuminen ynnä moni muu kova kolaus näyttäneet kokeneesta lääkäristä niin vaarallisilta kuin täräys, jonka aivot olivat kärsineet. Silmänräpäyksessä ei voitu mitään päättäväistä sanoa.
Tuskinpa oli vähemmän huolettava vanhan herran tila. Vaikka tenhottomuus, johon hän ruumiin ponnistuksista ja niiden liikutuksista perin uupuneena oli vaipunut, poistui, ei hän kumminkaan tullut tuntoihinsa. Hänet oli lääkärin käskystä kannettu ylös omaan huoneesensa ja pantu vuoteelle sill'aikaa kun kreivin haavoja sidottiin. Siten oli tehty, mitä ensi hetkellä voitiin. Sillä välin ratsasti kreivin ratsupalvelija noutamaan kaupungista muutamia lääkkeitä, joita ei sattunut olemaan lääkärin kotivarastossa, ja kutsumaan toista lääkäriä.
Vielä ennen päivän tuloa saapui pääkaupungista lääkäri, hovineuvos ja Weissenbachien kotilääkäri, milloin he kaupungissa oleskelivat. Hän neuvotteli pitkän aikaa virkaveljensä kanssa, sanoi sitte Roosaa kiitellen olevansa aivan tyytyväinen hänen toimiinsa; herra von Weissenbachille samoin kuin kreivillekin olevan kyllä vaaran tarjona, mutta kumminkin toivovansa parasta ja kaikissakin tapauksissa tulevansa vielä päivän kuluessa, jos toinen tai toinen huononisi. Hän kysyi, oliko neiti von Weissenbachilla mitään asiaa kuninkaallisille korkeuksille, jotka varmaankin osanottavaisesti surevat sattunutta onnettomuutta.
Roosalla ei ollut mitään asiaa kuninkaallisille.
Hiljainen, pahintakin kestävä rohkeus täytti nuoren tyttösen sielun juurikuin jumalallisella tulella. Kyynelettömin silmin, kalveana, mutta muuten näennäisesti rauhallisena jakoi hän käskyjään hiljaisella, selvällä äänellä tai toimitti sukkelasti ja varovaisesti lääkärin määräyksiä. Naisellista heikkoutta ja neuvottomuutta nimeksikään osoittamatta auttoi hän häntä ensi hetkinä, jolloin hän juuri apua tarvitsikin. Tuo kunnon mies, joka pahimmissakin tiloissa osasi laskea leikkiä, nimitti häntä herra apulaiseksi ja sanoi Aeskulapiuksen [muinaisten Kreikkalaisten lääkärijumala] hänessä kadottaneen erinomaisen oppilaan. Olipa Roosalla aikaa vielä käydä katsomassa kasvattiansakin, joka nyt uskollisen piian vartioimana makasi, kun Wengelmummo ja Roosa pitivät sairaista huolta.
Hyvätahtoinen lääkäri jäi koko yöksi sairaiden luo ja läksi vasta aamun koitteessa kotiinsa saadakseen muutamiksi hetkiksi lepoa, jota hän kovin tarvitsikin. Hän koetti saada Roosaa samoin käymään levolle, koska muka Wengelmummo ja kreivin palvelija (ymmärtäväinen ja luotettava, Lengsfeldistä kutsuttu mies) kuitenkin kylliksi pitivät huolta sairaista; mutta Roosa sanoi olevansa vielä kyllin voimakas ja tahtovansa odottaa, kunnes hänen vuoronsa tulisi.
Niinpä pysyi hän valveilla, ja istuen milloin isän milloin kreivin vuoteen vieressä näki aamun hämärtyvän. Wengelmummo vanhan herran luona ja palvelija kreivin kammarissa torkkuivat istuimillaan; mutta Roosasta tuntui, kuin täytyisi hänen valvoa, kunnes päätös kaikesta saataisiin, sitten vaipuakseen rakastettujensa kanssa ikuiseen uneen. Hänellä ei ollut mitään toivoa heidän parantumisestaan; monestipa tunsi hän sitä tuskin haluavansakaan. Eihän hänen elämänsä harhasokkelosta ollut kumminkaan muuta tietä kuin kuolema. Ja pitikö hänen jäädä eloon, haudata isä ja puoliso — ja elää edelleen juurikuin ei mitään olisi tapahtunut, ikäänkuin olisi vaan pari kelloa seisattunut? Tämä ajatus näytti hänestä pelkurimaiselta, häpeälliseltä, vahvan sielun arvoa alentavalta.
Mitä voi isä itse paremmin toivoa kuin kuolla nyt, ennen murhenäytelmän viimeisen näytöksen alkamista? Roosa vapisi ajatellessaan, että isää, hänen herätessään tunnottomuudestansa, saattaisi tosiaankin odottaa vangitsemiskäsky, jota hän jo niin kauan oli pelännyt.
Olisikohan kreivistä kuolema nyt hyvin tuskallinen? Hän oli alkanut tänä aamuna hourailla ja Roosaa tuntematta sekä hänen nimeään mainitsematta lakkaamatta vaan puhellut hänestä ja hänen kanssaan; oli nimitellyt häntä, jonka kuva liihoitteli hänen ajatuksissaan, suloisimmilla rakkauden imarrusnimillä ja kerran toisensa perästä vakuuttanut rakastavansa häntä, vaikka hän piinaisi häntä vielä kovemmillakin kivuilla; ja sitten oli hän taas itkien kysynyt, miksi hän niin runteli hänen päätänsä, kun oli jo hänen sydämmensä musertanut? Roosa oli silloin pannut kätensä hänen kuumeiselle otsalleen ja siitä oli hän heti rauhoittunut.
Niin kului pitkä, pitkä yö.
Aamu tuli ja parin tunnin perästä hyvä lääkärikin. Hän huomasi sairaiden tilan paremmaksi kuin oli toivonutkaan. "Herra apulainen" oli ihmeitä tehnyt; hänessä voisi itse Aeskulapiuskin oppia. Sitten suuteli hän tyttösen kättä ja pyysi ystävällisellä vakavuudella häntä tottelemaan lääkärin toiveita ja neuvoa ja menemään levolle. Hänellä oli muka, mikäli hän tiesi, muutamia tuntia aikaa ja hän tahtoi itse niin kauan pitää ylitarkastajan virkaa.
Roosan mentyä huoneesensa, varustausi lääkäri vielä kerran tutkimaan kreivin tilaa. Se oli noiden monien loukkauksien vuoksi sangen vaivaloinen tehtävä, ja lääkäri toimitti sen suurella huolellisuudella ja ankarimmalla rehellisyydellä. Mutta mitä pitemmälle hän ehti, sitä tyytyväisemmäksi kävi hänen alussa epäilevä muotonsa; vihdoin tutkisteli hän keuhkoja ja sydäntä; taputti sitten mieltymyksellä korkeaa, leveää rintaa, pani työnsä lopuksi nuuskaa ja murisi itsekseen: "tällä kertaa olemme siis vielä sillä lailla päässeet; mutta tosiaan olisikin vahinko ja suru semmoista oivallista paria. Kunpahan vaan saisimme vanhan herran yhtä pitkälle! Hän koettaa parastansa meitä vastaan, se on selvää, ennakkoluuloisuudesta, valtiollisesta kiihkosta ja mustasukkaisuudesta; enimmän mustasukkaisuudesta. Ei tahtoisi antaa pois tyttöä; uskon sen; vaikeaksi kävisi minullekin, jos isä olisin. Ei ole ollut lapsia ikäpäivinäni; onkin viisainta; ei siitä kuitenkaan olisi mitään hyötyä".
Jo aikaisin aamupuolella, vielä Roosan maatessa, ajoi lääkärin suureksi ihmeeksi hovineuvos jo taaskin pihaan aivan lumipuhtaana, sileänä, kohteliaana! kuten ainakin, ellei vielä kohteliaampana. Hän oli tullut kuninkaallisten korkeuksien erityisestä käskystä; heidän puheillaan oli hän tänään ollut tavattoman varhain ja oli tavannut heidät hyvin säikähtyneinä Weissenbachissa tapahtuneesta onnettomuudesta, jonka he jo olivat saaneet kuulla. Herttuatar oli kohta mennyt työhuoneesensa kirjoittamaan neidille; kammarihusaari kyllä kohta saapuu kirjeen kanssa. Kreivinkin kohtalo koskee heihin erittäin likeisesti, kun he eivät mielellään voisi tähän aikaan tulla toimeen valtiollisetta neuvonantajattaan.
Lääkäri oli kovin ihmeissään tästä virkaveljensä viimeisestä ilmoituksesta. Hän itse oli kunniallinen kansavaltalainen, vaikk'ei juuri mikään teräväjärkinen valtioviisas. Mikäli hän tiesi, oli vastapuolueen taistelu ministeristöä vastaan vielä yhtä kiivas kuin ennenkin. Hän sai nyt kuulla, että kreivi, ministeristön eilisaamuna pyydettyä ja saatua virkaeronsa, oli saanut toimekseen muodostaa uusi ministeristö; että hän itse oli kyllä puolestaan luopunut tästä kunniasta, mutta oli kuitenkin innokkaasti auttanut sen toimeensaamista, kunnes hän eilen perästä puolen päivän oli lähtenyt kaupungista, levähtääkseen muutamia päiviä maatiloillaan. Kuninkaalliset korkeudet surkuttelevat kreivin onnettomuutta sitäkin enemmän, kun hän, vaikka vastapuoluelainen, olisi aatelisherrana ollut sangen sopiva välittäjäksi hovin ja uuden porvariministeristön välillä. Muuten tahtoi hän (hovineuvos) vielä sivumennen mainita, että herttuatar oli muun muassa sanonut olevansa hyvin pahoillaan loruista, joita ihmiset puhuvat herra von Weissenbachin mahdollisesti tapahtuvasta vangitsemisesta, ja ilolla voivansa vakuuttaa, ettei asiassa ole vähintäkään perää.
Niin puheli hovineuvos, hymyili, näytteli valkeita hampaitaan, ojensi virkaveljelleen pehmeän, hyvin hoidetun kätensä, nousi vaunuihinsa, kääriytyi peitteihinsä ja läksi. Hyväluontoinen lääkäri malttoi tuskin odottaa Roosan heräämistä, voidakseen hänelle kertoa nämä sangen tärkeät tiedot. Kummastuksekseen huomasi hän, neljännestunnin kuluttua tavatessaan Roosan, hänen jo tietävän kaikki. Kirjeessä, joka tänä aamuna varhain oli tullut kaupungista, mutta kiireessä jäänyt tähän saakka avaamatta ja lukematta, oli asianajaja muutamilla riveillä kertonut tärkeimmät seikat ja erittäin maininnut, ettei herra von Weissenbachia millään tavoin hätyytettäisi. Asianajaja sanoi ilolla voivansa herra von Weissenbachille ilmoittaa, että tämä aavistamattoman onnellinen käännös sekä yleensä valtioseikoissa että erittäin pankkijutussa oli kaikkien mielestä luettava kreivi Lengsfeldin ansioksi, joka, kuten hän oli kuullut, on sangen hyvä ystävä herra von Weissenbachin kanssa.
Kreivi oli siis jo eilen illalla tiennyt kaikki; miksi oli hän ollut vaiti? Tahtoiko hän karttaa Roosan kiitosta? toimittaa asiansa yksin? liianko ylpeä ottamaan avukseen mitään tunnetta, joka ei koskenut häntä itseään?
Roosa pelästyi huomatessaan taas uudestaan miehen ylpeyden itsekkään jäykkyyden; kuinka oli yhdistys, sovinto mahdollinen niin taipumattomien kesken?
Mutta nyt oli kysymys rakastettujen elämästä tai kuolemasta. Kreivi raivosi haavakuumeessa ja isä makasi puoliavoimin silmin, äänettömänä, melkeinpä liikkumattomanakin vuoteellaan, kuten näytti, aivan huomaamatta mitään, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Kuitenkin olivat hänen aivonsa liiaksikin työssä. Herättyään tunnottomuuden syvästä yöstä, oli hän ensin kuin tyhjästä ilmasta kuullut äänen yhtämittaa vaan sanovan: "älä tee sitä, älä tee sitä, minun tähteni, itsesi tähden, älä tee!" Hän mietti ja mietti, mitä hänen ei pitäisi tehdä. Hän ei päässyt sen perille, vaikka hän hyvin tiesi, että se, mitä hänen ei pitänyt tehdä, oli sangen tärkeätä ja suuren edesvastuun alaista. Sitten kysyi hän itseltään: kukahan sitä vaan aina sanookin? Milloin oli se Roosan ääni, milloin sanoi sitä kreivin Roosalle lahjoittama kello, joka seisoi hänen vuoteensa vastapäätä pesukaapin päällä. Ei ollut mahdollista päättää, oliko se Roosa vai kelloko, joka siinä, sekunniksikaan taukoamatta, sanoi: "älä tee sitä, älä tee sitä, minun tähteni, itsesi tähden, älä tee!"
Sitten oli hän jo mielestään tehnyt sen, mitä ääni kielsi häntä tekemästä; hän oli mielestään jo kadottanut Roosansa; ja silloin olisi hän lakkaamatta itkenyt; mutta hänellä ei ollut enää silmiä, vaan kaksi kuumaa kuulaa, jotka hän oli ampunut päähänsä harmista ja surusta, kun oli ajanut luotaan Roosansa. Hän ei voinut itkeä, vaikka rintaansa hirveästi ahdisti ja hän Jumalalta rukoili kyyneliä. Ääni ei nyt enää sanonutkaan: älä tee sitä, älä tee sitä, vaan: paha isä, paha isä! Selvimmin ja kovimmin sanoi sen kello; kun Roosa sen sanoi, kuuli hän aina: rakas isä, rakas isä! ja se rauhoittikin häntä vähäsen. Sillä koska Roosa hänelle puhui, niin eihän hän silloin vielä ollut häntä jättänyt, ja kun hän ei vielä ollut häntä jättänyt, niin voihan vielä kaikki käydä hyvin.
Mikä voi käydä hyvin?
Kreivilläkin oli siinä tehtävä; mutta mikä? Kello tiesi sen vallan hyvin, vaan ei sanonut. Aina kun hän tuli tähän kysymykseen, sanoi se ihan selvästi: tik-tak, tik-tak; ja aina vaan: tik-tak, tik-tak, tik-tak, niin että nuo tuliset kuulat päässä polttivat kuin hehkuvat hiilet.
Tyhmä kello tyhmine tikutuksineen! Niin! Jospa kreivi ei olisi kuollut! Vaan olihan hän itse nähnyt hänet kuolleena jalkainsa edessä; hän ei kyllä tiennyt missä tai milloin; mutta se oli päivän selvä asia, että kreivi oli kuollut; vai eikö hän sitte ollut?
Hän lienee lausunut tämän kovasti, sillä ääni — ei kellon, vaan Roosan — sanoi: "ei, rakas isä, ei hän ole kuollut".
Kummallista! miten selvään hän kuitenkin uneksi! Hän oli nähnyt Roosan kasvot aivan silmäinsä edessä ja tuntenut hänen huultensa suutelon. Ja siinä oli häneltä tipahtanut pari kyyneltä silmistä hänen otsalleen juuri siihen, missä nuo tuliset kuulat olivat, jotka hänelle niin kauheita tuskia tuottivat. Kyynelistä olivat kuulat vähäsen jäähtyneet; se teki niin hyvää. Jospa lääkäri nyt tahtoisi ottaa ne pois, niin ei se varmaankaan olisi hyvin vaikeata.
Missä oli sitte kreivi, jos hän ei ollut kuollut?
"Tässä talossa, alhaalla asuintuvan viereisessä huoneessa".
Näitä sanoja ei puhunut Roosa, vaan Wengelmummo. Miten voisikaan Roosa puhella hänen kanssaan, kun hän oli alhaalla kreivin luona. Mistä asti ovat he olleet naimisissa toistensa kanssa? — "Ei vielä nytkään!" — Mitä vielä, miksi sanoa tuommoista valhetta vanhalle miehelle? Kuulat hänen päässään olivat hänelle tuottaneet paljon enemmän tuskaa kuin ajatus, että kreivi ja Roosa olivat mies ja vaimo; kerranhan Roosan kuitenkin oli mentävä naimisiin, ja hyväpä olikin, että lääkäri otti häneltä kuulat päästä ja hän siitä kuoli.
Neljästoista päivä tuon onnettoman yön perästä oli käsissä. Lääkäri oli sanonut Roosalle, että käännös oli tapahtuva isän sairaudessa, ja että hän joko heräisi syvästä unesta, joka jo oli kestänyt neljäkolmatta tuntia, tai nukkuisi edelleen kuollon uneen.
"Minä puhun teille, rakas neiti", sanoi lääkäri, "niin suoraan, että tämmöisissä tapauksissa valitettavasti harvoille miehillekään voi niin puhua; mutta teillä onkin enemmän ymmärrystä ja rohkeutta, kuin mitä minä puolestani useimmissa miehissä olen huomannut. Antakaa vielä kerran minulle kätenne".
"Te olette oivallinen tyttö", jatkoi hän. "Te voisitte saada pahimmankin ihmisvihaajan taas uskomaan ihmisissä vielä olevan ihmisyyttä. Sallikoon taivas teidän kerran tulla niin onnelliseksi, kuin te jalo ja hyvä olette!"
Roosan silmät täyttyivät kyynelillä. Hän ei ollut koko tänä aikana vielä kertaakaan itkenyt, mutta tämän kunnon miehen koristelemattomasta osanottavaisuudesta näki hän omat kärsimisensä kuin peilistä.
"Rohkeutta, rohkeutta, pikku urhoni", sanoi lääkäri, joka oli päätä pienempi kuin Roosa; "emme me vielä ole joutuneet tappiolle taistelussa; olemmepa jo puoleksi voitollakin, sillä hän tuolla alhaalla (he puhelivat nimittäin silloin Roosan kammarissa) on kuukauden perästä niin terve, että vaikka hänen täytyykin vielä kotvasen kantaa vasempaa kättään nauhassa, hän saa oikean kyllin vapaaksi, pitääkseen sillä erään nuoren naisen ainaiseksi kahleissaan. No, no, hyvä neitiseni, eihän teidän tarvitse siitä minuun suuttua; kreivi on kyllä pitänyt huolta siitä, että hänen lähellään olevat, joihin hän kaikeksi onneksi voi luottaa, ovat saaneet tiedon hänen sydämmensä tilasta, ja sitte, nähkääs! on asialla vakavampikin, sangen vakava puolensa, ja se se juuri onkin, josta nyt, teidän suosiollisella luvallanne, tahtoisin puhua. Minä olisin ollut hyvin välinpitämätön teidän olostanne ja elostanne, jos minulta olisi jäänyt huomaamatta, ettette te viime aikoina ole eläneet isänne kanssa tuossa kauniissa muinoisessa sopusoinnussa. Nyt saattaisi isänne kuolla tuntoihinsa tulematta. Silloin te ajattelisitte, että hän ei olisi rauhassa eronnut teistä, ja se levittäisi murheen hunnun koko teidän vastaiselle elämällenne. Minä tahtoisin jo nyt varoittaa teitä semmoisesta väärästä johtopäätöksestä. Tuommoiset sairaudet eivät useinkaan ole ainoastaan luonnon kokeita vahingollisten aineiden poistamiseksi ruumiista, vaan yhtä paljon ovat ne sielun ponnistuksia kadotetun muinoisen sopusoinnun takaisin voittamiseksi. Kuka taitaa sanoa, eikö isänne, taas elämään herättyään, muistele kaikkia, mikä häntä viime aikoina kiusasi, kuin pahaa unta? Kuolema elimellisellä (ruumiin) alalla on aina täydellisesti syihin perustuva; mutta sielun alalla on se monestikin ikäänkuin odottamaton tappion huomaaminen elämän päättämättömistä taskukirjoista, tappio, joka kääntää kaikki nurin. Ja nyt tulkaa, hyvä neitiseni! Minä toivon, kuten jo sanoin, parasta, mutta tämmöisissä tapauksissa tarvitsee valmistautua kestämään mitä hyvänsä".
Lääkäri piti Roosaa kädestä heidän astuessaan pitkän käytävän läpi herra von Weissenbachin huoneesen. Wengelmummo nousi tuoliltaan vuoteen vierestä antaakseen tilaa lääkärille.
Tämä koetteli sairaan valtasuonta, kosketteli hänen otsaansa ja rintaansa ja kääntyi sitte hymyillen Roosaan päin, joka oli tutkivaisesti tarkastellut hänen muotoansa.
"Ellei käy aivan vastoin tieteen ja kokemuksen merkkiä", sanoi hän, "niin ei meillä ole enää mitään vaaraa".
Roosa vaipui takaisin tuolilleen, jolla hän oli istunut, peitti käsillään kasvonsa ja itki hiljaa.
Lääkäri nousi ylös, silitti hänen kaunista kiharatukkaansa ja sanoi:
"No, no, pikku urhoni! pitäähän osata onneakin kestää!"