XXIII.
Hyväntahtoisen lääkärin ennustus, että isä, jos taudin käänne kävisi onnellisesti, olisi heräävä toisena miehenä, oli käynyt kummallisella tavalla toteen. Ken hänet näki paloyönä suorana seisomassa tai pitkin askelin kävelevän joukon keskellä ja jakelevan käskyjään selvällä, kovalla äänellä, olisi häntä tuskin enää tuntenut. Hänen harmaa tukkansa oli näinä muutamina viikkoina muuttunut lumivalkeaksi; hänen muotonsa oli kadottanut paljon entisestä tylyydestään ja ankaruudestaan; hänen äänensäkin oli saanut pehmeämmän soinnun. Ja kun hän nyt, pitkään nahkoitettuun nuttuun käärittynä, istui nojatuolissa uunin edessä, ei hänen vartalonsakaan näyttänyt läheskään niin muhkealta kuin ennen, päinvastoin monesti hyvinkin vanhentuneelta.
Mutta hänen mielensä ei ollut enää kuten ennen kiihkoisten aaltojen ajelema; vihan juoni, joka ennen pienimmästäkin syystä paisui, oli nyt kuin kokonaan kadonnut hänen valkealta, korkealta otsaltaan; hänen luonteensa koko hyvyys ja lempeys ilmaantui niin, että kaikki, nekin, jotka eivät ennestään häntä tunteneet, sitä ihmettelivät, ja Roosa siitä monesti heltyi kyyneleihin.
Hänen henkinen voimansa oli nopeasti uudistunut; näyttipä se liekki nyt vielä kirkkaammasti, loistavammasti palavan. Kumma kyllä, oli hänellä varsin vähän kysyttävää, sillä hän oli kaikissa sairautensa unelmissa ja hourimisissa luonteensa koko sitkeydellä säilyttänyt muiston todellisuudesta ja osannut aivan hyvin järjestellä toisten vastaukset hänen osittain hyvinkin kummallisessa muodossa lausuttuihin kysymyksiinsä. Uutta oli hänelle vaan ministeristön kukistuminen ja sen vaaran poistuminen, joka häntä viime aikoina oli uhannut. Kumminkin teki tämäkin häneen paljon pienemmän vaikutuksen, kuin Roosa oli luullut. "Minä olin valmis kestämään mitä hyvänsä; ja mitä ministeristöön tulee, niin jäähän paraskin asia tappiolle, kun sitä niin huonosti puolustetaan; saatikka sitte tämä, joka ei ollenkaan, kuten nyt hyvin huomaan, ollut moitteeton".
Enimmän kaikista kummasteli Roosa, ettei isä ollenkaan halunnut nähdä ystäväänsä, pastoria, vaikka hän ennen sairauttansa näytti niin hyvin viihtyvän hänen seurassaan. Ja kun eräänä päivänä sanomalehdet kertoivat, että hänen korkea-arvoisuutensa Lengsfeldin pastori, viimeisen yleisen kirkolliskokouksen kuuluisa puhuja, oli kutsuttu asessoriksi suureen naapurivaltioon ja että hän oli kohta lähtevä uuteen toimeensa, sanoi isä hymyten: "toivoisinpa, Roosa, sen tapahtuneen kaksi vuotta sitte; minä olisin tosin silloin paljon vähemmän pelaellut korttia, mutta en olisi myöskään tarvinnut kärsiä sitä nöyryytystä, että semmoinen kerskaaja, niin älytön veijari sai minua niin kauan vetää nenästä. Hän imarteli minua ja aina vaan imarteli, ja minä vanha narri otin kaikki vaan todeksi. Sitten käänsi hän lehteä ja puhui minulle kuin avuttomalle kerjäläiselle. Eikä hän sinultakaan ansainnut mitään kiitosta, Roosa".
Roosa ei katsonut sopivaksi puhua siitä sen enempää tai ollenkaan kertoa isälle viimeisestä kohtauksestaan pastorin kanssa.
Aivan erinomaista ja kaikista, paitsi ehkä Roosasta, ihan selittämätöntä mieltymystä osoitti herra von Weissenbach vanhaan kelloon. Hetkikaudet saattoi hän istua nojatuolissaan uunin ja kellon välillä kuuntelemassa sen hiljaista käyntiä. "Kello on ajan edustaja", sanoi hän kerran Roosalle, "ja aika on meidän kaikkien opettaja. Minä olen tuon kellon raksutuksesta oppinut paljon enemmän kuin kaikista kirjoista koko elinaikanani — tahtoisin kyllä, että olisin aikoinani lukenut enemmän —. Elämä ei ollut opettanut minulle viisautta eikä kärsivällisyyttä eikä edes sitäkään, että kullakin asialla on oma aikansa".
Tästä puheli hän usein.
"Me olisimme onnellisemmat, Roosa", sanoi hän kerran, "jos sitä emme koskaan unhottaisi. Se on toisin sanoin lausuttuna sama katoavaisuuden laki, jonka alaiset kaikki ja me kaikki olemme. Valtakunnat hajoavat, kansat katoavat, ihmissuvut pyörivät kuin puron laineet. Kaikki muuttuu. Ja kuitenkin, Roosa, on tässä ajan ja ilmiöiden vaihettelevaisuudessa yksi pysäyskohta; ankkuri, joka ei petä, valo, joka ei sammu — se on rakkaus, Roosa. Minä olen koettanut kääntää sydäntäni sinusta — onnistumatta; minä olen tahtonut kuolla, ja olen jäänyt eloon. Elää ja rakastaa sinua, hyvä, jalo lapseni — minä näen nyt, minusta on se aivan sama asia".
Valtiolliset seikat, joita hän ennen oli innolla seurannut, eivät häntä enää viehättäneet.
"Niissähän minä olen kadottanut omaisuuteni, rauhani, tyytyväisyyteni", sanoi hän; "minä olen vanha mies, enkä enää siis voi tappiotani parantaa; minun täytyy hoitaa hyvästi sitä vähää, mitä minulla on jälellä. Minua ilahuttaa nyt enää ihmisissä vaan se, mikä heitä yhdistää ja aina taas kokoo: ihmisrakkaus, sydämmellinen ja uhraavainen osanottavaisuus. Kun sinä iltana naapurit tulvailivat pihaani ja auttoivat toinen toistaan ja kaikki minua kuin suuri veljesjoukko; kun näin, miten köyhät päiväpalkkalaiset, joilla ei ole mitään kadotettavaa laajassa Jumalan maailmassa ja joiden taas toisena aamuna varhain täytyi mennä kovaan, vähäpalkkaiseen työhön, miten he koko pitkän kylmän syksy-yön heiluttelivat kovettuneita käsiään, kuin tekisivät he työtä hengen edestä — silloin vannoin minä siitä hetkestä saakka luopua kaikesta ylpeydestäni ja kopeudestani ja pitää ihmisiä ainoastaan veljinäni. Ei, Roosa, vie ne vaan pois, ne sanomalehdet! Ratkaiskoot he vaan asiansa keskenään; minä olen kyllin kauan huutanut: ristiin naulitkaa, ristiin naulitkaa! hosianna, hosianna! ja voin nyt palata itseeni ja antaa kirjavan, meluavan joukon kulkea omin teitään ohitseni".
Kreivistä ei Roosa ollut näinä ensi päivinä puhunut. Hän oli mietiskellyt paljon, miten hän sopivimmin ilmoittaisi isälle, että kreivi jo viikkokausia oli ollut heillä ja vielä saisi viikkokausia viipyäkin kylmän, myrskyisen ilman vuoksi, joka teki hänelle lyhyenkin matkan mahdottomaksi. Miten ihastuikaan hän, kun isä eräänä aamuna sanoi: "olihan meillä ennen tapana puhella toisillemme, mitä me toimittelimme. Miksi et kerro, miten pikku kasvattisi kanssa tulet toimeen ja miten kreivi jaksaa?"
Siitä päivästä saakka kyseli hän säännöllisesti kreivin vointia, toivotti hänelle nopeaa parantumista ja käski Roosan erittäin sanoa hänelle, että hän piti kunnianansa saada pitää talossaan vieraanansa sitä miestä, jonka uljasta rohkeutta hänen oli kiittäminen talonsa pelastuksesta.
Kahdeksaan päivään astui nyt Roosa ensikerran kreivin huoneesen. Hän oli niin kauan, kuin oli välttämätöntä, hoitanut häntä ja valvonut hänen vieressään kuin apua tarvitsevan lähimmäisen, kuin rakastetun, jonka elämä oli hänestä omaansa kalliimpi. Hän olisi sydämmensä tunteisin nähden sittenkin, kun ensimäinen ja pahin vaara oli ohi, pitkittänyt hoitoansa; mutta isän tila vaati suurinta säästämistä ja teki siis sen mahdottomaksi. Täytyihän Roosan alusta pelätä, että isä inholla hylkäisi käden, joka samalla kreiviäkin hoiteli.
Kreivi koetti Roosan tullessa kohota istualtaan nojatuoliltaan; mutta heikkoutensa oli niin suuri, että hän heti vaipui takaisin. Roosa kiiruhti hänen luokseen. Hän tarttui terveellä kädellään (vasen oli nauhassa kannettava) hänen käteensä, veti sen huulilleen ja painoi sitte silmiään vasten, joista valui kyyneliä.
"Antakaa anteeksi tämä heikkouteni, Roosa", sanoi hän; "mutta minä olen teitä niin äärettömästi halunnut nähdä. Joka kerta kun kuulin keveän käyntinne ja rakkaan sulo äänenne, ajattelin minä: hän tulee, tulee luoksesi; mutta aina vaan petyin. Minä luulin: minä en teitä koskaan kiittäisi siitä, että te olette kuin hyvä enkelini vartioinut minua, kun tässä makasin auttamattomana kuin lapsi. Minä tiesin aivan hyvin, että te olitte luonani; kaikista tuskistani ja raivoistani huolimatta tunsin teidän suloisen läsnäolonne. Miksi olette hylänneet holhottinne? Mutta ei, Roosa, minä en tahdo moittia teitä ja uudestaan osoittaa olevani kiittämätön, itsekäs ja vaatelias. Olenhan minä teille suuressa, niin suuressa kiitollisuuden velassa".
"Samoin kuin minä teille", sanoi Roosa.
"Ei niin", vastasi kreivi, "minulla on nyt ollut kylläksi aikaa miettiä, ja minä tiedän tuskin, miten onkaan, mutta moni kohta näkyy minulle nyt aivan toisessa valossa. Ainoastaan te ette, te ainoa, ylevä, verraton, te itse. Minä rakastin teitä siitä hetkestä saakka, kun silmäni teidät ensikerran näkivät; nyt kunnioitan minä teitä. Te olette minulle opettanut oikean rakkauden, todellisen rakkauden, joka on kärsivällinen ja ystävällinen, joka ei hurjistu, ei vihastu, ei etsi ainoastaan omaa hyötyänsä. Olisinko minä, jos rakkauteni olisi ollut todellinen, voinut tuona viime iltana erota puoli suuttuneena teistä? Sydämmessäni sanoin teitä, joka olette itse rakkaus, ahdasmieliseksi, tunteettomaksi? Minä luuiin sitä joksikin suureksi ansioksi, että tein, mitä itse nimitin velvollisuudekseni. Ikäänkuin se ei olisi jokaisen tehtävä; ikäänkuin ollenkaan olisi mikään ansio tehdä velvollisuutensa, kun ei sen ohessa hyväksytä toisten velvollisuuksia. Minä en ole teidän velvollisuuksianne hyväksynyt. Minä en ymmärtänyt teidän voivan rakastaa minua ja kumminkin täytyvän tässä onnettomassa taistelussa jäädä isänne puolelle; minä en käsittänyt, että sellaisen sydämmen, kuin teidän, rakkausrikkautta on mitattava toisenlaisella mitalla tai ettei sitä ollenkaan taideta mitata, sillä se on ääretön. Minä olin mustasukkainen rakkaudesta, joka teidät kiinitti isäänne, samoin kuin minä olisin ollut armeliaisuudesta, joka teidät saattoi säälimään köyhää orpolasta. Minä olin hullu; nyt en enää ole; minä haluan vaan voivani osoittaa teille, etten se enää ole. Minulla ei ollut mitään toivoa saattavani koskaan astua isänne taloon. Nyt on se kumminkin tapahtunut vastoin hänen, vastoin minun tahtoani. Jos järkeni voisi ymmärtää, sanoisin, että korkeampi voima on meidät taas saattanut yhteen. Olipa miten olikin, korkeampi voima on, johon uskon koko sielustani, vaikka se ei olekaan kyllin suuri sitä käsittämään; se voima on rakkaus, joka teistä säteilee loppumattomana, rakkaus, jonka minä teissä näen kauneimmassa todellisuudessaan elävänä edessäni".
Kreivi oli puhunut nämä viimeiset sanat liikutuksesta vapisevalla äänellä. Hän vaikeni hetkiseksi ja sanoi sitte hymyillen:
"Minä olen näinä päivinä usein ajatellut erästä kohtausta elämässäni, josta minä harvoin puhun, koska se kuuluu sydämmeni kauneimpiin muistoihin, joita sopii näyttää ainoastaan rakkaimmille ystävilleen. Tottumuksesta en ole sitä pikkukertomusta maininnut teillekään, vaikka kyllä olisi sopinut. — Minä olin eräällä metsästysretkellä tahtomattani ja tietämättäni kovimmalla tavalla loukannut erästä jaloa Maurilaista. Kuolema oli minulla varma, jos joutuisin hänen käsiinsä. Minä jouduin — kuumetautisena. Matkalla erämaan läpi olin jo puoli päivää riippunut tunnottomana hevosen selässä. Iltasilla olivat matkatoverini neuvottomina, avuttomina jättäneet minut tuntemattoman Maurilaisen teltin eteen. Neljä viikkoa raivosin minä kuumeessa, uhraavaisella huolellisuudella hoidettuna, holhottuna jalopeuran luolassa, joka minut olisi musertanut, jos olisi vaan tavannut paljaan taivaan alla. Vasta parattuani ilmoittausi hän minulle eikä laskenut minua, ennenkuin oli lahjoittanut minulle paraimman hevosensa — saman, jota te olette niin usein ihmetelleet, Roosa. — Kaunis ja totuullinen on tuo Lessingin lause: 'kaikissa maissa on hyviä ihmisiä'. Ja, Roosa, minä luulen että niin ei voi sanoa ainoastaan kaikista maista, vaan kaikista säädyistä ja kaikista puolueistakin sekä uskonnollisista että valtiollisista. Taistelua ei voi välttää; mutta pitäisi pusertaa rehelliseksi tunnetun vastustajan kättä ennen taistelua ja ainakin taistelun jälkeen. Minä tahtoisin pusertaa isänne kättä, Roosa, ennenkuin jätän hänen talonsa".
"Sen saattekin tehdä", sanoi Roosa ja toivon iloinen hymy leikitteli hänen suloisen suunsa ympärillä; "mutta ennenkuin lähdette meiltä, pitää teidän olla terve, ja että tulisitte terveeksi, on teidän oltava yksin. Lääkäri sanoo: 'yksinäisyys ja ikävä ovat paraat sairaan hoitajat'".
Kynnykselle seisattui hän vielä kerran ja nyykäytti päätään jäähyväisiksi. Hänen lähdettyä huoneesta tuntui kreivistä taivas äkkiä pimentyvän.