XXIV.
Tästä päivästä alkoi Roosalle uusi, iloisten toiveiden aika. Ulkona ulvoi kylmä joulukuun tuuli ja lumisiukaleet tanssivat; vaan hänen sydämmessään oli kevät. Eivät mustat palorauniotkaan, jotka yhä vielä näkyivät valkoisen lumipeitteen alta, vaikka niitä oli paljon poiskin vedetty, eikä kartanon ympärille levinnyt kolkkouskaan voineet herättää hänessä katoavaisuuden ja kuolon ajatuksia. Kauniimpi maailma kuin tuo ulkona oleva muodostui hänen rinnassansa. Musiikki kaikui hänen korvissaan, hänen sydämmessään. Usein oli hän kuulevinaan juhlallisten sävelten jumalallisen äänen ilmoittavan ihmiselämän syvimpiä salaisuuksia; usein ja useammin leikittelevät suloiset säveleet hänen ympärillään, kaikki, kaikki vaan kertoen kirjavista kukista, kevätilmasta ja lämpimästä päiväpaisteesta. Ja päiväpaisteiseksi muuttui hänen kauttaan tuo synkkä kartano peitettyine ikkunoineen; vanha Wengelkin, jonka ei kukaan ollut vielä nähnyt nauravan, oli aivan kuin nuorentunut ja hän käveli nopeammin kuin koskaan ennen portaita ylös ja alas; hänen vaimonsa sanoi hänen hiljakseen laulelevan vaatteita puhdistellessaan. Se oli kuitenkin niin kummallista, ettei sitä kukaan tahtonut oikein uskoa.
Niin, valoisaa oli vanhassa kartanossa, ja epäilemättä levisi tämä lempeä valo Roosasta. Kaikki tottelivat jo hänen katsettaankin. Mihin hän tuli, toi hän rauhaa ja iloa; ken vaan kuuli hänen soinnukkaan sydämmellisen äänensä, hengitti vapaammin ja keveämmin. Hän itse oli ehkä vähän kalveampi kuin ennen, ja siitä ehkä näyttivätkin hänen silmänsä vielä suuremmilta ja loistavammilta. "Te tulette joka päivä kauniimmaksi, neiti Roosa", sanoi vanha leikkikäs lääkäri, ja samaa ajatteli kreivikin, vaikka hän ei sitä sanonut, ja samaa arveli isäkin, seuraten häntä aina katseillaan, mihin hyvänsä hän huoneessa liikkui. Vaan kaunein oli hän aina pitäessään "lastansa" sylissään. Tuo pikku olento, sievine kasvoineen ja hänen ikäisekseen sangen ymmärtäväisine, sinisine silmineen, oli suuri ilo Roosalle ja alituisen, hyväluontoisen kiistan esine hänen ja Wengelmummon välillä, kun viimemainittu sanoi neidin kasvattavan lapsen pahatapaiseksi, kuten hän jo oli koko maailman kasvattanut. Roosa oli tuonut lapsen isälleen, ja tätä oli se kummallisesti liikuttanut; hän oli näyttänyt sitä kreivillekin, vaan kun tämä katseli paljon enemmän lapsen pitäjää kuin lasta, sanoi hän häntä tunnottomaksi raakalaiseksi.
Kreivi saattoi jo suurella vaivalla kävellä ympäri huonetta, jopa mennä toisiinkin, ja hän puhui Roosalle, jota hän nyt näki joka päivä, useasti aikomuksestaan muuttaa Lengsfeldiin. Roosa liikahutti joka kerran olkapäitään sanoen, että kreivi kyllä sai vapaasti tehdä, mitä tahtoi, mutta lääkäri oli vielä tänään sanonut, ettei hän voinut vastata tämmöisessä ilmassa matkustamisen seurauksista, ja isä ihan selvästi toivoi nähdä kreiviä ennen poislähtöä, mutta ei nyt vielä voinut häntä ottaa vastaan, kun tunsi olevansa siksi vielä liian heikko.
Kreivi kumarsi ja sanoi: "isänne toivo on minulle käsky". Eikä näyttänytkään olevan hänestä kovin vaikeata tämän käskyn täyttäminen.
Niin saapui joulunaatto.
Herra von Weissenbach oli monistellen muistuttanut Roosaa laittamaan toki tälläkin kertaa, kuten ennen, joulupuun asuintupaan. Wengel olikin Roosan käskystä hakannut kauneimman ja solakimman nuoren kuusen puistosta ja asettanut paikalleen, ja Roosa oli sen koristanut kirjavilla kukilla, omenilla, pähkinöillä, sokerileivillä ja kultapaperilla, mitä kauneimmin taisi. Lääkäri oli tavannut hänet tätä tekemästä ja sanonut veitikkamaisella tavallaan, että hän varsin hyvin tiesi, mitä joululahjaa Roosa toivoi; mutta mitä kummaa kreivi toivoikaan, sitä ei hän voinut kuolemakseen arvata. Roosa sanoi: "ehkäpä vielä juohtuu mieleenne; mutta vaikka ei juohtuisikaan, niin ette kuitenkaan saa jäädä tänne tulematta tänä iltana; isä pyytää sitä erittäin".
Roosa sanoi tämän iloisimmalla äänellään; kumminkaan ei hän voinut hillitä jonkinmoista levottomuutta, joka kasvoi sikäli kun pimeys ulkona lisääntyi. Hän oli järjestellyt ne komeat lahjat, jotka kreivi oli määrännyt Wengelvanhuksille ja piialle sekä palvelijalleen, ja sovitellut omat yksinkertaiset antimensa; hän oli sytyttänyt kynttilät, ja kaikki loisti nyt juhlakoristuksessaan, ja hän oli yksin huoneessa — silloin tuli hänen sydämmensä äkisti niin murheelliseksi, että hän heittäysi vanhaan nojatuoliin, jossa isällä oli ennen tapana istua, ja heltyi kyyneleihin.
Kreivin kammarin oven liikkuminen saattoi hänet hypähtämään. Kreivi ja isä astuivat sisään käsikkäin ja heitä seurasi hyvä lääkäri kokonaan noiden molempain korkeain vartaloiden peitossa. Roosan koko ruumis vapisi; isän ylpeät silmät olivat kosteat; kreivi näytti sangen kalvealta, ja hillitsi ainoastaan vaivalla syvää liikutustaan. Roosa oli kyllä unelmissaan jo nähnyt molemmat rakastetut sovitettuina, olipa hän aavistanut, että joulu juuri oli tuova tämän sovinnon, mutta kun hän nyt isän sylistä laskeusi kreivin rinnoille, oli hänestä kuin ei olisikaan aavistanut mitään, ei tiennyt mitään tämän hetken värisyttävästä suloudesta. Lääkäri pyyhki silmiään, tempasi sitten pöydältä Roosan vierestä suuren hopeakellon, avasi oven ja soitti niin, että ne neljä, jotka sykkivin sydämmin istuivat kyökissä (Wengelmummo lapsi käsivarrellaan) luulivat vanhan kartanon nyt taaskin olevan tulessa. —
* * * * *
Kirkas talviyö on alkanut. Taivaalla loistavat ikuiset tähdet kummallisen kirkkaasti; hiljaisena lepää maa lumipeitossaan. Kylässä ei liiku ketään, ei mitään; vielä on kappale aikaa ensimäiseen kukon lauluun. Sieltä täältä kiiluu heikko valo matalista ikkunoista, muuten lumen ja tähtien valoa vaan.
Hiljaisen kylän läpi kulkee vartija. Hän huutaa tuntia ja laulaa:
On jouluyö niin hiljainen
Nyt valvoo joukko enkelten,
Ei missään huolta, murhetta;
Nyt vartijaa ei tarvita.
Nyt rakkaus vaan loistaa
Ja kaiken pahan poistaa.