II.
Seuraavana aamuna läksivät ukko Swart ja Frits sekä ukko Witt ja Kalle kaupunkiin hankkimaan kansliasta »passia ulkomaille». Se maksoi 16 groshenia, ja sen saatuaan kiirehtivät he kotia. Naapuri Swart nimittäin oli sitä mieltä, että matkalle oli lähdettävä kiireimmiten. »Sillä muuten eukko taas sekaantuu asiaan», sanoi hän.
Kotiin tultuaan ukko Swart otti passin esille ja sanoi eukollensa:
»Tässä on nyt passi, ja minä seison siinä kokonaan.»
»Sepä mahtaa olla kaunis kuvaus.»
»Kuules Frits», sanoi ukko Swart, »tules tänne ja lue passi meille. Alun saat jättää lukematta. Ala ulkonäöstä.»
Ja Frits luki.
»Pituus: viisi jalkaa ja yksi tuuma.»
»Se on oikein, se», sanoi Swart tyytyväisenä. »Niin, erittäin pitkä minä en olekaan.»
»Vartalo: sangen r-u-u, sanoo ruu, m-i-i, sanoo mii, k-a-s, sanoo kas, ruumiikas.»
»Äh, mitä sinä mökötät! Ruumiikas, mitä se on? Olenko minä ruumiin näköinen, minä, joka olen lihava ja verevä mies! Sen pitää tietysti kuulua: rumakas»… No, lue eteenpäin!»
»Silmät: harmaat—tukka: punainen…»
»Se on myöskin oikein. Mutta oikein ketunpunainen ei minun tukkani sentään ole, se vivahtaa hieman keltaseen.»
»Ah, isä, kyllä sen lapsikin voi nähdä, että te olette aika ketunpää!»
»Mitä hittoja! Luulenpa melkein, että sinä… Katso sinä vain passiin, poika!»
»Suu: iso—nenä: pieni…»
»Sitä minun pitää mennä ihan peilistä katsomaan. Minä olen aina luullut, että minulla olisi komea nenä ja että se olisi luontevan muotoinen.» Ukko tarkasteli nenäänsä peilistä kaikilta puolin. »Mutta mitä pituudesta puuttuu, sen kyllä leveys korvaa.—Poika, älä naura, vaan lue eteenpäin!»
»Erityisiä tuntomerkkejä: hänen kasvonsa ovat täynnä teerenpilkkuja ja rokonarpia ja näyttävät kokoonneulotuilta. Niiden väri vivahtaa vähän siniseen. Hänen molemmat silmänsä ovat kierot.»
»Mitä! Mitenkä siinä seisoo? Anna tänne passi!»
»Tässä seisoo: hän katsoo vähän kieroon!»
»Ettäkö minun kasvoni ovat siniset?»
»Niin tässä seisoo, isä!»
»Ja näyttävät kokoonneulotuilta?»
»Niin, tässä seisoo niin!»
»Mutta tämäpä vasta on hävytöntä! Reistraattori Schnabel on kirjoittanut minulle semmoisen passin! Minä olin muuten aikonut lähettää hänelle juottovasikan. Kaikki se muu minun pituudestani, nenästäni ja suustani on kyllä oikein ja paikallaan, ja se »ruumiikas» olisi myöskin saattanut käydä päinsä, mutta siniset kasvot on toki liian hullua.»
»No enkö minä sitä sanonut!» tiuskasi Swartin emäntä. »Kuules Frits, istahda alas ja kirjoita kopio tuosta passista minulle. Minä panetan sen lasikehyksiin, ja kun isäsi lähtee matkoille, on minulla siinä hänen kuvansa!»
Mutta nyt ukko Swart vihastui. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn ja hän rupesi kiljumaan.
»Vai niin! Sinä tahdot tehdä pilaa minun ulkomuodostani? Mutta sen minä sanon sinulle, että varhain huomenaamulla minä ja Frits ja Witt ja Kalle istumme *minun* vankkureihini ja lähdemme matkaamme. Mutta sinä saat istua kökötellä täällä yksinäsi ja tappaa kärpäsiä huviksesi. Ja nyt sinä menet kauniisti panemaan kapineita kokoon,—vähän evästä me myös tarvitsemme mukaamme.»
Ja niin sanottuaan Swart meni naapuritaloon.
Mutta heti oven avattuaan jäi hän hämmästyneenä seisomaan paikalleen ja puhkesi sanomaan:
»No, enpä ole ennen nähnyt hullumpaa! Poika, mitä sinä oikeastaan teet?»
Kalle Witt seisoi pöydällä ja katseli peiliin. Milloin hän oikoi koipiaan suoraan eteenpäin, milloin hän väänteli niitä sivulle päin, ja hän tarkasteli uusia keltaisia saappaitaan ja uusia keltaisia housujaan sekä edestä että takaa. Mutta sieväpä hän olikin! Hän oli voidellut tukkansa talilla ja mustannut partansa saapasmusteella. Hänen kätensä olivat lanteilla, ja ruusu oli hänellä hampaiden välissä. Niin hän seisoi siinä täydessä komeudessaan ja halusi nähdä, miltä hän oikein näytti. No, kaikki oli niinkuin olla piti. Hän kyllä saattaisi matkustaa, vaikkapa itse Berliniin.
Ukko Swartin seisoessa siinä sanattomana ällistyksestä tulivat lukkari, herra Suhr ja ukko Witt sisään.
»Katsokaas vain», sanoi ukko Swart, osoittaen piipullaan Kallea, »katsokaas, kuinka se poika on laittanut itsensä koreaksi!»
»Niin, naapuri», sanoi ukko Witt tyytyväisen näköisenä, »myöntää täytyy, että kyllä hän ymmärtää pukea itsensä hyvin aina. Annas, kun hän nyt vain saa sen uuden hattunsa päähänsä, niin häntä kyllä voisi luulla vaikka kreiviksi, niin hieno hän on.»
»Niin», sanoi lukkari, »minun täytyy sanoa, että hän on säälinyt itsensä mainiosti tälle matkalle. Muotia tulee noudattaa. Minä tahdon nyt vain sanoa, että jos esimerkiksi sininen olisi muotina ja joku ottaisi yllensä viheriän takin, niin ei se sopisi yhteen!»
»Ei», sanoi ukko Swart. »Siinä te olette aivan oikeassa.»
Ja ukko Witt huomautti:
»Niin, se on totta kyllä!»
»Ja muoti on muoti, ja jokainen asia tahi esine, joka ei ole muotia, ei ole muotia, vaikka mitä tekisi. Muoteja on vain kolme, joita täytyy seurata», selitti lukkari vielä, »nimittäin sininen, keltainen ja punainen—muut eivät ole laisinkaan muotia.»
»No, Suhr, sanokaas nyt minulle sitten», sanoi Witt, »onko Kalle muodinmukainen? Tules tänne, poikani, ja anna lukkarin tarkastella itseäsi. Onko hän muodinmukainen?»
»Onpa kylläkin», sanoi lukkari, »punainen kaulahuivi, sininen takki ja keltaiset housut, ne sopivat säntilleen yhteen. Veli Witt, minä en tiedä mitään, mikä puuttuisi, ellei ehkä korkea kaulus.»
»Niin», sanoi ukko Swart, »siinä hän on oikeassa, ja olenhan minä aina sanonutkin, että semmoinen valkoinen kaulus se antaa oikein herramaisen muodon. Frits saa myös sellaisen kauluksen.»
Mutta missä oli Frits sillä aikaa?
Hän ja Dorotea istuivat käsitysten vanhan seljapuun alla. Dorotea rupesi katkerasti itkemään, kun kuuli, että Fritsin pitää lähteä matkalle ja että hän viipyisi niin kauan poissa. Fritskin olisi itkenyt, ellei se olisi ollut niin akkamaista miehelle. Mutta hän kietoi käsivartensa Dorotean vartalolle ja koetti lohduttaa häntä.
»Älä nyt itke, Dorotea! Tulenhan minä pian takaisin, ja silloin minä tuon sinulle jotakin kaunista.»
»Voi, Frits, minun sydämeni on pakahtua, kun ajattelen, että sinä lähdet pois. Mitäpä minä välittäisin lahjoista.»
Ja Dorotea itki.
Frits oli heittiö; hän ei edes langennut polvilleen ja vannonut hänelle taivaan ja helvetin, auringon ja kuun nimessä, että hänen sielunsa kuului Dorotealle. Sellaista hän ei ymmärtänyt, mutta hän taputti tyttöä poskelle ja katseli hänen sinisilmiinsä, jotka nyt olivat punaiset itkusta. Hän laski käsivartensa Dorotean kaulalle ja nosti hänet istumaan polvelleen.
»Rakas, oma Doroteani», sanoi hän. »Sinä et saa itkeä. Olethan sinä sanonut pitäväsi minusta, eikä tule viipymään kauaa, ennenkun minä tulen takaisin. Kaksi vuotta kuluu pian, ja sitten minä suljen sinut syliini, niinkuin nyt tänään!»
Ja hän kumartui ja suuteli tyttöä.
»Hyvästi nyt», sanoi Dorotea tukahtuneella äänellä, »ja mene Jumalan huomaan!»
Frits nousi ja meni. Mutta vähän väliä hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan Doroteaan päin; tämä lähtö oli hänelle raskas! Mutta kaikesta surusta huolimatta oli hänellä sydämessään taivas, vaikka hän olikin vain tuhma poika.
Ja Dorotea jäi istumaan seljapuun alle ja itki tämän tuhman pojan tähden. Satakieli lauloi—ehkäpä tyttö juuri senvuoksi itkikin?— kevättuuli hyväili häntä—ehkäpä hänen sydämensä juuri senvuoksi oli niin raskas?—ja kuu loi hopeavaloaan puitten ja pensaitten välitse tähän sydämeen. Hän ajatteli eroa ja oli kuolla ilosta ja surusta—ja kuitenkin oli hän vain köyhä ompelijatar.