III.
Seuraavana päivänä seisoivat vankkurit, joiden eteen oli valjastettu kaksi varsatammaa, ukko Swartin oven edessä. Varsat hyppelivät iloisina vankkurien ympärillä, ja ihmiset ne juoksivat edestakaisin vankkurien ja tuvan väliä; milloin oli unohdettu sitä, milloin tätä. No, vihdoinkin oli kaikki järjestyksessä. Vankkurien peräpuolella oli iso, neljällä lukolla varustettu arkku—se sisälsi Kallen ja Fritsin matkakapineet —ja seitsemän täyttä eväskoria oli asetettu sen ympärille.
Koko matkaseurue oli nyt koolla. Myöskin lukkari oli saapuvilla; hän näet seurasi mukana jonkun matkaa käydäkseen samalla veljensä luona. Olipa kuitenkin niitä, jotka sanoivat, että hän meni mukaan ainoastaan eväiden tähden, mutta ihmisethän sanovat niin paljon.
Tieto Kallen ja Fritsin lähdöstä matkalle maanviljelysopintoja harjoittamaan oli levinnyt ympäri kylää, ja sekä vanhat että nuoret olivat kokoontuneet lähtöä katsomaan. Muutamat olivat kiivenneet pitäjänvoudin häkkiaidalle ja muutamat lähellä olevalle pellon aidalle.
»Kaikki on järjestyksessä!» huusi nyt Swartin Juhani-renki, ja niin sitä sitten sanottiin toisilleen jäähyväiset, joiden kuvaamisella en kuitenkaan tahdo kuluttaa aikaa senvuoksi, etten mielelläni halua kertoa sellaista, mikä on surullista. Molemmat eukot itkivät hyvästellessään poikiaan, pahemmin kuitenkin Swartin emäntä. Hän itki kuin piiskattu. Ukko Swart lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi.
»Noh, noh», sanoi hän, pyyhkien hänen silmiään esiliinalla. Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä esiliinaan oli tullut padoista paljon nokea, niin että eukko nyt sai kaiken noen kasvoihinsa. Mutta tämä kuitenkin rauhoitti häntä. Ja niin sitä vihdoin noustiin vankkureihin.
Etuistuimella istuivat Kalle, Frits ja Juhani—jonka tuli ajaa vankkurit takaisin kotiin—ja ukko Witt ja ukko Swart istuivat takaistuimella. Ja koska ukko Wittkin oli sangen »ruumiikas», niin ei siinä enää ollut sijaa muille, jonka tähden lukkarin täytyi istua vankkurien perälle matka-arkun kannelle eväitä vartioimaan.
»Olemmeko nyt valmiit?» sanoi Swart, katsahtaen oliko kaikki järjestyksessä. Ja kaikki oli järjestyksessä. »No, anna soida sitten, Juhani! Ja te, lukkari, pitäkää kieli suorana suussa!»
Heisaa! Aika kyytiä sitä lähdettiin lasten huutaessa ja koirain haukkuessa Swartin pihasta ulos avaraan maailmaan.
»Hei, seisahuttakaa», huusi ukko Wunderlich pitäjänvoudin häkkiaidalta, »pyörä lähtee irti!»
»Älkää vain hukatko lukkaria!» huusi pitäjänvoudin Frits pellonaidalta.
Ja pitäjänvouti itse huusi:
»Hyvästi, hyvästi! Sanokaa terveisiä paaville!»
Kun he ajoivat lukkarin puutarhan ohitse, näkyi pieni valkoinen käsi vanhan seljapuun rungon ympärillä, ja kukkien ja lehvien lomasta näkyivät punoittavat tytön kasvot. Siellä oli Dorotea.
Hän seisoi siinä katsellen heidän jälkeensä. Kyyneleet valuivat hänen silmistänsä poskille ja vierähtivät sieltä alas pienelle valkoiselle kädelle. Nyt vierivät vankkurit viimeisen talon ohitse, ja hänen kätensä viittasi viimeiset jäähyväiset. Hänen sydämensä tuntui olevan pakahtumaisillaan, ja hän lankesi polvilleen vanhan seljapuun juurelle ja rukoili hartaasti Jumalaa. Hän rukoili sen puolesta, jota hän rakasti enimmän maailmassa, ja hänen rukouksensa nousi kuin leivosen laulu ylös taivasta kohti.
Hän palasi takaisin työnsä ääreen, mutta kaikki tuntui nyt niin vieraalta ja kummalliselta. Ompeliko hän morsiuspukuaan vai käärinliinojaan?
Mutta meidän matkamiehemme ne ajoivat iloista vauhtia ulos kylästä.
Kun he tulivat erääseen tiehaaraan, sanoi ukko Witt:
»Juhani, ptruu, ptruu! Pysäytä vähän! Minä luulen unhoittaneeni rahani kotiin.»
»Äh», sanoi Juhani. »Kuinka te nyt voittekaan olla niin ajattelematon?
Kalle, juokse sinä kotia, mutta älä nahjustele!»
»Niin, tee se, Kalle!» sanoi Witt. »Minä sanon sinulle missä ne ovat. Katsos nyt. Kun sinä tulet kamariin, seisoo siinä kaappi, niinkuin tiedät, vasemmalla nurkassa, ikkunan vieressä. Siitä ei sinun tarvitse pitää väliä. Oikealla siitä, seinän vieressä, on arkku. Sen saat myös antaa olla, sillä rahat eivät ole siinä. Sitten menet sinä uunin luo, niin, siellä eivät rahat myöskään ole, mutta uunin juurelta vasemmalla puolella, vähän oikealle, jossa vanha Halli mielellään makaa, ei järin paljon taaksepäin, sieltä nostat sinä ylös kiven, ja kun olet nostanut sen, niin siinä alla on avain. Sen annat sinä sitten äidille; hän kyllä tietää, missä rahat ovat. No, ymmärrätkös nyt?»
»Kyllä, minä juoksen nyt», sanoi Kalle.
»Odotas vähän», kiiruhti ukko sanomaan, »vielä sananen! Ellet sinä heti löytäisi avainta, niin älä huoli sitä kauan etsiä, vaan sano äidille. Hän tietää, missä se on.»
»Kyllä, isä», sanoi Kalle, ja sitten hän nosti takkinsa liepeet ylös ja lensi kirjavana kuin tiklivarpunen rahoja noutamaan.
»Se Kalle se on sentään reipas poika», sanoi lukkari. »Lyönpä vetoa, että hän löytää avaimen. Siitä pojasta teillä on iloa, ja niin kauniisti hän osaa puhuakin, aivan kuin kirjasta lukisi.»
»Niin», sanoi Swart. »Se on aivan totta. Mutta minun tyhmä poikani istua kököttää vain kuin karhu tahi vanha kilipukki ja tuijottelee osaamatta suutaan avata, aivan kuin pitäjänvoudin Mari.—No, pöllöpää, mitä sinä nyt tuijotat? Vaikka minä sanoisin hänelle senkin seitsemän kertaa missä Belgia on, ei hän sittenkään sitä tietäisi.»
»Se ei olekaan niin helppoa», sanoi lukkari, »eipä sitä voi häneltä vaatiakaan. Täältä Alt-Strelitziin hän kyllä voisi osata, mutta sieltä ei osaaminen enää olisi niinkään helppoa. Voin teille antaa ainoastaan sen neuvon, että ajatte aina oikealle. Jos ajaisitte vasemmalle, voisi sattua, että tulisitte suoraan Venäjälle.»
»Se olisi kamalaa», sanoi ukko Swart.
»Taikka Itävaltaan», jatkoi lukkari, »taikka Puolaan taikka kenties
Taka-Pommeriin.»
»Mutta tiedättekö tuon aivan varmasti, lukkari?» kysyi Swart.
»Olipa sekin kysymys», sanoi lukkari pudistaen päätänsä epäilyksen johdosta. »Te saatte asettaa minut mihin tahansa, te saatte sysipimeänä yönä asettaa minut synkkään korpeen, ja panenpa vaikka kuinka suuren vedon, että löydän tien, kun minulla vain on kartta mukanani. Sitähän minun täytyy lapsillekin opettaa.»
»Jaa, jaa, Swart», sanoi Witt. »Luulenpa, että lukkari on oikeassa. Mutta sanokaapas, lukkari, tulemmeko me nyt matkustamaan laivallakin yli aavan veden?»
»Äh, aina sinä hourit siitä vedestä», sanoi Swart närkästyneenä. »Eilen et mistään muusta puhunut. Missä se aava vesi sitten olisi? Sen on vain se tyhmä reistraattori pannut sinun päähäsi. Mistäpä hän tällaisia seikkoja tuntisi.»
»Niin», sanoi lukkari, »jos Belgia olisi Amerikassa, mutta silloin te saisitte ajaa Brüggen ohitse.»
Nyt tuli Kalle hengästyneenä takaisin.
»No, Kalle», sanoi Witt, »onko sinulla rahat?—Sanoiko äiti muuten mitään?»
»Ei hän mitään sanonut», vastasi Kalle.
»Näitkö sinä minun eukkoani?» kysyi Swart.
»Teillä oli koko porstua täynnä ihmisiä, ja ne juttelivat ja haukkuivat kuin rengaskoirat ja sanoivat, että te olitte vanha pöllö, kun otitte Fritsin mukaanne.»
»Siitä minä en välitä. Aja, Juhani!»
Ja nyt sitä lähdettiin eteenpäin ulos avaraan maailmaan, ensiksi läpi metsän.
»Niin», sanoi lukkari, »mitä minun taas pitikään sanoa;—hauskaa sentään on matkustella, erittäinkin kun on kukkaro täysi. Nuorempana minä olin hyvin utelias ja minä kuljeksin ympäri maata. Ja hyvin minut otettiinkin vastaan, tulinpa minne tahansa, sillä tietäkääs, minä olin uljas mies siihen aikaan, ja olin sievän näköinen, ja se on pääasia. Minä ajoin silloin tavallisesti postivaunuissa ja pidin kauniita viiksiä, aivan kuin olisin kuulunut sotaväkeen, ja olin helkkarin ylpeä.»
»Se on totta, se», sanoi Witt, »ja se on myös parasta.»
»Niin, kyllä täytyy myöntää», sanoi ukko Swart ukko Wittille, »että ylpeä oli lukkari.»
Ja Swart tönäsi samalla Fritsiä niskaan.
»Sakramenskattu poika, etkös tahdo istua suorassa!»
»Niin», sanoi lukkari, »tulee aina olla niin suora ja kankea kuin seiväs, ja sitäpaitsi teidän tulee olla rohkea ja iloinen ja esiintyä uljaalla ryhdillä. Kun teitä kohteliaasti puhutellaan, tulee teidän myös olla kohtelias, erittäinkin sotaväkeä kohtaan. Te olette esimerkiksi tanssiaisissa. Silloin tulee joku aliupseeri ja sanoo: 'Kirottu mies, minä tahdon tanssia teidän daaminne kanssa!' No, erittäin hauskaa tuo ei ole, mutta ei auta! Teidän täytyy kumartaa ja sanoa: 'Palvelukseksenne, herra korpraali, se tuottaa minulle suuren ilon!!' Ja samassa te huudatte niin lujaa, että kaikki kuulevat: 'Viinuri! Viinuri! kaksi lasia väkevää likööriä!' Kun hän sitten tuo teidän daaminne takaisin, sanotte te ujostelematta: 'Suuresti kiitollinen! Tämä on ollut minulle suuri huvi ja minä olen rohjennut tilata tänne kaksi lasia likööriä.' Saatte nähdä, että hän juo ne. Mutta ottaakseni toisen esimerkin. Otaksun, että te astutte johonkin kahvilaan tai muuhun ravintolaan ja siellä tulee joku porvari luoksenne, sanoen: »Suokaa anteeksi, kunnioitettava herra, te ehkä ette ole tuttu täällä…?» Silloin te oikaisette vartalonne, pistätte molemmat kädet housuntaskuihinne, asetutte hänen eteensä, tirkistätte häntä suoraan päin silmiä ja sanotte suurellisesti: »Mitä? Mitä te tarkoitatte? Ja…»
»Ptruu! äsh! noh! Juhani!» huusi ukko Witt, »pysäytä vähän!»
»Mikä nyt?» kysyi Swart. »Miksi pitää hänen pysäyttää?»
»Minä luulen, että olen pudottanut tupakkakukkaroni», sanoi Witt. »Se oli minulla vielä aivan äsken, ja nyt se on poissa.»
»Mutta mitä tämä nyt on?» sanoi Swart. Sinä et lainkaan huolehdi tavaroistasi, vaan istut kuin unessa. Emme me tällä tavoin koskaan tule Strelitziin. Pidä toki tavarasi koossa äläkä torku. Hypätkää alas», sanoi hän Kallelle ja Fritsille, »ja lähtekää hakemaan sitä.»
Vankkurit pysähtyivät, Kalle ja Frits hakivat tupakkakukkaroa, ja lukkari aikoi juuri jatkaa keskeytynyttä esitelmäänsä sekä antaa vielä muutamia hyviä neuvoja, kun samassa neljän ruskean hevosen vetämät herrasvaunut ajoivat lentävää vauhtia heidän ohitsensa. Tämä nyt itsessään ei ollut mitään erikoista, mutta varsat tuskin ehtivät nähdä vaunut ja neljä vierasta hevosta, ennenkuin pyöräyttivät häntänsä ilmaan ja läksivät laukkaamaan niiden jälkeen.
»Katsokaas varsoja—ptruu!» huusi Swart ja Juhani kiljui: »Ptruu! Ptruu!»—itse ukko Wittkin rupesi huutamaan: »Ptruu! Ptruu!», mutta siitä ei ollut apua. Silloin ukko Witt ja ukko Swart hyppäsivät alas vankkureista ja lähtivät juoksemaan varsojen jälkeen. Tästä varsat eivät kuitenkaan välittäneet, vaan juoksivat kuin mehiläisparven ahdistamina. Juhani viskasi ohjakset lukkarille ja läksi hänkin juoksemaan varsojen jälkeen, ja niin he lensivät kaikki eteenpäin kuin tulta pakoon, sillävälin kun lukkari tyytyväisesti muhoillen istui eväskorien keskellä ja katseli kilpajuoksua. Mutta hänen ilonsa ei tullut pitkäikäiseksi. Tammat vankkurien edessä rupesivat heristämään korviansa, ja ennenkuin lukkari osasi aavistaakaan, ne jo karkasivat toisten jälkeen. Nyt alkoi lukkarikin huutaa: »Ptruu, so so, Liisa, noh!» Mutta pahaksi onneksi putosi häneltä toinen ohjas, ja tammat juoksivat nyt täyttä lentoa lukkarin hyppiessä eväiden keskellä ja toisinaan kiljahtaessa: »Ptruu, no, noh!»
Nyt kiitivät vankkurit Wittin ja Swartin ohi.
»Mikä lempo teihin nyt meni, lukkari», huusivat he hänelle, »hulluko te olette?» mutta lukkari oli tarrannut kiinni vankkurien toisesta laidasta ja vastasi heikkenevällä äänellä: »No, noh … ptruu, ptruu!»—siinä kaikki.
Hän pysyi *vielä* tasapainossa, kunnes äkkiä—*pratsh*!—vankkurit pahoin tärskähtivät—ja siellä nyt makasi lukkari ylisniskoin purossa, joka juoksi tien poikki.
* * * * *
Ukko Swart juosta lötkötteli voimainsa takaa ja saapui pian onnettomuuspaikalle. Hevoset seisoivat tyyninä alallaan ja vankkurit olivat tarttuneet sillankorvaan. Lukkari makasi alhaalla liejussa ja sätkytteli koipiaan, ja näytti siltä kuin tämä olisi ollut hänelle syntyperäisten taipumusten toteuttamisesta johtunut suuri huvi. Ukko Witt tuli myös paikalle ja katseli hetkisen tätä sätkyttelyä. Sitten hän päätti lähteä apua hakemaan ja tahtoi juosta oikoteitse pellon poikki. Onnellisesti hän pääsikin yli aidan, mutta kun hän oli kulkenut jonkun matkaa, osui polku orapihlajapensastoon. Polku oli kapea ja Witt oli leveä, ja kun hän tahtoi tunkeutua pensaston läpi, takertui hän okaisiin. Ja kuta enemmän hän ponnisteli, sitä pahemmin hän takertui. Kalle ja Frits tulivat nyt tupakkakukkaron etsinnästä, näkivät ukon pensastossa ja saivat hänet suurella vaivalla vedetyksi irti—ei juuri varsin kehuttavassa tilassa. Nyt saapui Juhanikin varsojen kanssa, ja kaikki oli taas kuin olla piti—paitsi lukkaria, joka yhä vielä lojui liejussa.
»Makaa sinä vain hiljaa alallasi!» sanoi säveästi Swart, joka oli tarkastanut olivatko silat ja vankkurit vahingoittuneet ja ilokseen huomannut, että kaikki oli kunnossa.
»Makaa sinä vain hiljaa ja herkeä potkimasta! Kyllä me sinut vielä ylös ongimme.»
Hän sitoi korista vierähtäneen makkarapalasen ohjaksen päähän painoksi ja heitti narun lukkarille:
»No, kuomaseni, pure nyt lujasti kiinni! Ja nyt vetämään, joka mies!»
Ja he vetivät ja kiskoivat.
»Pitäkää kiinni!—Nyt saamme hänet!—Vielä kerta!—Ja vieläkin!…
Eläköön! Nyt hän on maalla!»
Voi hyvänen aika, miltä lukkari näytti! Hänen ylpeytensä oli hävinnyt jäljettömiin, ja melkein samoin oli käynyt hänen uusille nankinihousuilleen.
»Kas niin, serkkuseni», puheli ukko Swart, »vankkureihin emme teitä nyt voi ottaa, sillä te tuhrisitte meidät kaikki pahanpäiväisesti; paras kai on, että panemme teidät ruohikkoon kuivamaan päivänpaisteessa.»
»Se ei käy laatuun», sanoi Witt, »hän voisi siten helposti kylmettyä. Ei, viruttakaamme ensin hänestä lika purossa, hänhän on hattua myöten ravassa ja näyttää melkein suossa rypeneeltä karjulta, ja sillä aikaa saavat Kalle ja Frits pestä hänen vaatteensa, sillä sellaisena kuin hän nyt on, ei hän voi näyttäytyä missään. Ja vaatteitten kuivaessa täytyy lukkarin ahkerasti liikkua täällä metsässä.—Mutta me muut kai syömme päivällistä.
Ja niin tapahtui. Koko seurue istuutui eväskorin ääreen pistämään makupaloja poskeensa, mutta lukkari-paran täytyi lymytä erään pensaan takana ja tyytyä siihen, että sai vain katsella herkkujen perikatoa. Ja kun hän silloin tällöin tuli piilopaikastaan esille saadakseen jonkun palasen hänkin, sanoi Swart,—sillä hän oli pahanilkinen veitikka:
»Varokaa, tuolla taitaa juuri tulla joku!»
Ja silloin oli lukkari kuin poispuhallettu. Mutta pahinta oli, että tässä tiet erosivat toisistaan, lukkari ei uskaltanut tulla esiin eikä saanut märkää eikä kuivaa,—ja kaikkein harmillisinta oli, että kun toiset olivat syöneet ja juoneet tarpeeksensa, he taas nousivat vankkureihinsa ja ajoivat tiehensä, huutaen lukkarille ystävällisen iloisesti:
»Hyvästi nyt!»———
Monta, monta vuotta kului, ennenkuin lukkari voi unohtaa tämän tapauksen.
»Ei», sanoi hän, »se minua vain suututti, etteivät he piitanneet minusta vähääkään, sanoivatpahan vain hyvästi, jättäen minut sinne samanlaisessa asussa kuin Aatami paratiisissa ja ajoivat tiehensä kaikkien kauniiden eväiden kanssa, antamatta minulle kuivaa taikka märkää. Ei, se oli sentään liikaa!»
Ja minun mielestäni lukkari oli oikeassa.
Kun sittemmin kerran oli tullut puhe villeistä ihmisistä, sanoi Ankershagin metsänvartija, että hänen metsäalueellaan löytyi villejä ihmisiä taikka ainakin apinoita. Pari päivää helluntain jälkeen oli hän itse kohdannut sellaisen elävän. Se oli kauhean näköinen ja hän oli suuresti pelästynyt nähdessään sen.
»Mutta», lisäsi hän, »minä sanoin kohta vaimolleni: eivät ne tee pahaa; ne ovat arkoja, ja muuten ne ovat kotoisin lämpimistä maista ja syövät noin melkein mitä tahansa.»