IV.
Oli paahtavan kuuma. Vankkurit, joissa meidän matkustajamme istuivat, kulkivat aivan hitaasti pitkin paksuhiekkaista tietä. Hiekka narisi pyöräin alla, ja Lotta ja Liisa, jotka olivat aivan paksulti hiessä, astuskelivat tyynesti ja hiljakseen askel askeleelta ja nyökäyttivät päätään, hännillään hosuen pois vihaisia kärpäsiä. Juhani istui läiskäyttäen niitä silloin tällöin laimeasti ruoskallaan, ja ukko Witt ähkyi silloin tällöin: »puh, puh!» kunnes piippu vihdoin putosi hänen suustaan ja hän vaipui uneen. Ukko Swart oikoili haukotellen selkäänsä, kunnes vihdoin kuumuus sai vallan hänenkin ylitsensä, hän nyökäytti ja nyökäytti päätään, ja ennen pitkää ilmaisi peloittavan kumea kuorsaaminen, että ukko Swart nukkui.
Kalle Witt huojahteli ja nyökkyili, kunnes hänen silmäluomensa tulivat niin painaviksi, että hän asetti päänsä isänsä syliin ja nukkui. Ja Frits hän ajatteli Doroteaansa ja mitä tämä oli sanonut edellisenä iltana. Hän ajatteli mistä mahtaa johtua se, että kaksi ihmisraukkaa voi pitää toisistaan niin sanomattomasti, ajatteli ja ajatteli, mutta ei voinut löytää ongelmaansa selitystä, ja tätä selitystä miettien hän vaipui unen helmoihin. Ja hän näki unta rakkaudesta ja onnesta ja Doroteasta—se oli ihana uni—he istuivat yhdessä käsitysten ja Frits sanoi Dorotealle uudelleen jäähyväisiä. Vain Juhani enää oli valveilla. Hän hosui ruoskallaan pois kärpäsiä ja ähkyi silloin tällöin, mutta kun jo koko seurue nukkui, ei hänkään enää voinut helteen kiusausta vastustaa, vaan antoi hevosten mennä omin päinsä ja sulki silmänsä.
Tämän havaittuaan sanoi Lotta Liisalle:
»Kuules, me tekisimme sangen tyhmästi, jos nyt enää astelisimme eteenpäin näin omin päin. Poiketkaamme tien syrjään huvittelemaan vähän metsässä; miksi me tässä vaivaisimme itseämme?»
Ja Lotta poikkesi tieltä oikealle ja Liisa seurasi häntä. Tultuaan puiden varjoon he seisahtuivat ja jättivät vankkurit seisomaan kuumaan päivänpaisteeseen. He ahmivat suihinsa tuoretta, voimakasta ruohoa, ja heillä oli sanomattoman hauskaa, saatuaan narrata koko seuruetta.
Ukko Witt ja ukko Swart keinahtelivat sinne tänne, Kalle makasi pitkinpuolin vankkureissa ja Frits poikkipuolin. Ampiaiset ja turilaat surisivat heidän ympärillään, ja hävyttömät kärpäset istuivat heidän nenilleen, mutta makaajat ne vain hikoilivat ja pursuivat ikäänkuin heillä ei olisi ollut tuntoa laisinkaan.
Viileässä metsässä on kaikki niin hiljaista kuin keskellä yötä. Tuuli huokuu keveästi läpi lehtien, se kuiskailee niin hiljaa, ikäänkuin tahtoen olla häiritsemättä koko maailmaa, joka makaa unen helmoissa, unelmien vallassa. Heinäsirkat laulavat pehmeässä sammalessa niinkuin sirkat kotituvan muurinraossa, pähkinäpensastossa visertelee rastas vartijalauluaan, tikka napahuttaa kiinni ovet ja akkunat, jotta te saisitte maata rauhassa, ja käki kukahtelee kovaäänisesti kuin vahtikoira kotopihalla! Ja kaukaa alkaa kuulua laulua kuin kotikylässä myöhäisinä kesäiltoina…
Kaksi iloista ylioppilasta astuskeli esiin pitkin tietä puiden välistä. Ensin lauloi toinen heistä yksinään; se laulu kuului rastaan laululta, mutta sitten kumppani yhtyi lauluun ja nyt se kohisi kuin kedon yli lentävä myrsky.
He lauloivat villistä metsästä, jossa ilo on korkealla kun otuksen ajo käy ja metsä humisee ja huudot raikuvat.
He lauloivat tyynestä laaksosta ja vilvakkaasta viinistä ja punaisesta ruususuusta, joka oli niin suloinen suudella.
He lauloivat myrskystä ja tuulesta ja hiljaisesta majasta, jossa metsämiehen kaunis lapsi uinuu ruususuisen helmoissa…
Kuinka kauniisti he lauloivatkaan! Mutta kun he tulivat paikalle, missä vankkurit seisoivat, lakkasivat he laulamasta, ja molemmat viittasivat sormellaan makaajiin päin, nauroivat ja kuiskuttelivat keskenään.
»Mutta käykö se päinsä?» sanoi toinen.
»Käykö päinsä! Tulehan, niin hiivimme sinne!»
He hiipivät niin hiljaa kuin osasivat vankkurien luo, ja toisen irroittaessa vitjat vankkurin aisasta toinen riisui hevoset valjaista. Sitten he varovaisesti ottivat ohjakset Juhanin kädestä ja nousivat hevosten selkään, jotka nöyrästi heitä totellen menivät syvälle metsään, varsat perässä. Kun he olivat tulleet niin pitkälle metsään, ettei heitä voinut nähdä vankkureista, sitoivat he Lotan ja Liisan kiinni suureen pähkinäpuuhun, ja siinäkös he sitten seisoivat ja nauroivat kepposelleen. Ne olivat aika velikultia, ne ylioppilaat!— Mutta he eivät tyytyneet vielä tähän; he poimivat taskunsa täyteen pieniä kiviä ja savenpalasia ja hiipivät sitten erään puun luo, jonka pisimmät oksat ulottuivat miltei vankkurien yli. Tähän puuhun he kiipesivät, toinen asettui oikealle, toinen vasemmalle, ja kun he olivat löytäneet sopivat paikat, joista heitä ei tiheäin lehväin läpi voitu huomata, kurottautuivat he ulommas ja tähtäsivät ukko Swartin nenänkärkeen. He löivät vetoa, kumpi heistä ensin osaisi siihen, ja nyt alkoi piiritys, ikäänkuin jos Swart olisi ollut Sevastopoli ja hänen nenänsä joku sangen tärkeä varustus siinä. Kaikenlaisia hullutuksia ne kälmit ja peijoonit sentään keksivätkin!
Hei! nyt toinen heistä heitti ison savenpalan aivan vasten Swartin paksua, kaunista nenää. Swart säpsähti unissaan ja rupesi aivastamaan.
»Ei», sanoi hän unenpöpperössä, »en minä siihen rupea. Emme me pelanneet nenän näppäyksistä!» Hän oli pelaavinaan Schafkopfia. »Vai niin, sinä tahdot pelata minun nenälläni!»—ja samassa antoi hän kolauksen Wittille, joka oli myyvinään kauroja ja parhaillaan sitovinaan viimeisen säkin suuta kiinni. Witt tarttui Kallea—joka makasi hänen polvensa päällä—kauluksesta ja veti ja nyki siitä niin, että poika oli kuristumaisillaan; hänen huulensa olivat jo siniset kuin ruiskukka. Ja Kalle töykkäsi Fritsiä.
»Hyvästi», sanoi Frits, »muista minua! Kahden vuoden kuluttua minä tulen takaisin, ja silloin me vietämme häämme.» Ja hän kurotti kätensä ukko Swartin ympärille ja suikkasi hänelle suuta: »Hyvästi, armas Dorotea!»
Nyt rupesi Juhanikin liikahtelemaan. Hän veti köyttä, joka oli sidottu aisojen poikkipuun ympärille ja huusi: »Noh, noh!» kunnes sai silmänsä oikein auki: »Mitä hiisiä», sanoi hän, »mitä tämä on?»
»Missäs hevoset ovat?» huusi ukko Swart kauhistuneena.
»Missäs hevoset ovat?» huusi myös ukko Witt, ja Frits ja Kalle huusivat yhteen ääneen:
»Mitä tämä on? Mihin hevoset ovat joutuneet?»
»Ja varsat», sanoi Swart. »Mitä ihmeitä tämä merkitsee? Tämäpä vasta kummallista! Missä varsat?»
»No, sanoi Juhani, »ne ovat veijarit vieneet tammojen mukana.»
»Tämä on ikävä juttu», sanoi Witt. »Mitä me nyt teemme, Swart?»
»Tässä on ollut silmänkääntäjätempuilla pelinsä», sanoi Swart. »Ylös jalkeille joka mies! Menkäämme kukin eri haaralle etsimään.—Tämäpä vasta ihmeellistä!»
Ja nyt he porhalsivat kuin hullut pitkin metsää, huusivat ja kiljuivat Lottaa ja Liisaa, mutta eivätpä Lotta ja Liisa niin sanaa vastanneet. Oli meno ja meteli sellainen, että olisi voinut luulla paholaisen olevan liikkeellä. Kun he kaikki olivat kadonneet metsään, laskeutui toinen ylioppilaista alas piilopaikastaan, ja tuossa tuokiossa hän istui vankkureissa tutkimassa eväskorien herkullista sisältöä. Toinen laski alas puusta nuoran, johon maahantullut sitoi kiinni eväskorit. Sitten hinasi toinen korit ylös puuhun, ja nyt alkoi perinpohjaisempi eväiden tarkastelu. Isonpuoleisen makkaran, astiallisen voita ja pitkulaisen sämpylän he korjasivat talteensa. Kaikki seitsemän eväskoria he sitten ripustivat puun eri oksille, niin että se näytti kelpo joulupuulta, ja kun tämä oli tehty, lähtivät he tiehensä, ja kauan kuului heidän laulunsa etäältä.
He lauloivat kuinka metsä on niin ihmeen ihana silloin kun koreja riippuu puussa ja talonpojat juoksentelevat yltympäri hevosten haussa. Peipponen, käki ja ylioppilas ovat kolme iloista lintua, jotka höyhenistään tunnetaan, he lauloivat. Miksi olitkaan, talonpoika, niin tuhma, että nukuit metsään, jossa asuu niin monta kiusaa; siellä on pidettävä silmät auki, siellä on monta iloa ja hupia,—oi, mikä ihana, paksu makkara!
* * * * *
Mutta kukaan ei kuullut tätä lystillistä laulua, sillä koko seurue juoksi ympäri metsää hevosia hakien. He kurkistelivat joka soppeen, jokaisen pensaston he tarkoin tutkivat, ja lopulta osuivatkin he sille paikalle, johon veitikat olivat tammat vieneet. Jälleennäkemisen ilo oli suuri; suru oli kuin poispuhallettu, ja kun hevosia taas valjastettiin, kummasteli ja kyseli koko seurue, kuinka tapaus oli ollut mahdollinen. Ja heidän mielestään oli suuri onni, että juuri niin tapahtui kuin tapahtunut oli.
»Onpas tämä vasta hullua», sanoi Swart, »noin vain ilman muuta riisua hevoset valjaista. Minä vain en osaa tätä käsittää!»
»Mitä hiisiä!» huudahti Kalle Witt, »missäs eväskorit ovat?»
»Poika, oletko sinä tullut hulluksi?» sanoi Swart. »Mihinkäs ne nyt olisivat joutuneet?»
Swart meni vankkurien luo, mutta eipä hänkään nähnyt koreja.
»Ei, nyt on taas paha merrassa! Nekin ovat poissa.»
»Ne ovat poissa, siinä olet vallan oikeassa», sanoi Witt.
Juhanikin kurkisti vankkureihin ja totesi, että eväskorit olivat poissa.
Hän katseli tyhmistyneenä paikkaa, missä ne olivat olleet.
»Siunaa ja varjele!» huusi Swart, joka kurkisteli joka haaralle. »Olemmeko me todellakin kaikki noidutut? Vai olemmeko tulleet hulluiksi? —Mutta katsokaas, tuollahan ne riippuvat puussa. Siellä ne riippuvat kaikki. Antakaa kun lasken: yksi, kaksi, neljä—kuus—seitsemän! Ne ovat kaikki tallella!»
»Tällaista minä en ole vielä eläessäni nähnyt», sanoi ukko Witt. »En voi käsittää tätä.»
»Täällä kummittelee, sillä hyvä. Täällä rikeeraa paholainen joukkoineen», sanoi Kalle Witt.
»Tällä paikalla ei ole kaikki kuin olla pitäisi», sanoi ukko Witt.
»Ei», sanoi Juhani, »kyllä täällä vehkeilee paholainen.»
»Tämä kaikki on minusta kuin unennäköä», sanoi ukko Swart. »Mutta jonkun teistä täytyy kiivetä puuhun.»
Frits sanoi, ettei hän osannut kiivetä.
»Ja minä en myöskään voi kiivetä», sanoi Juhani. »Minun rupee päätäni niin huimaamaan.»
Nyt täytyi Kallen panna uudet housunsa alttiiksi, ei auttanut muu. Hän kiipesi ja saikin eväskorit onnellisesti alas—mutta kiilto hänen keltaisista housuistaan oli poissa.
Kun he näkivät kadottaneensa vain yhden makkaran, astiallisen voita ja sämpylän, sanoi ukko Swart:
»On sentään hyvä, että kaikki päättyi niin, kuin on päättynyt. Mutta tästä jutusta me vaikenemme visusti kaikki, sillä muuten joutuisimme pilan esineiksi. Varsinkaan ei minun eukkoni pidä saada vihiä tästä, sillä sitten minä en enää saisi häneltä rauhaa. Kuuletkos, Frits! Sinä pidät suusi kiinni, ymmärrätkös?»———
Pikkulinnut, jotka olivat nähneet tapahtuman, kertoivat sen tovereilleen pitkin metsää, puulta puulle lentäen. Ja kun matkamiehemme ajoivat metsän läpi, kuului kaikkialta:
»Kuulkaapas, kuulkaapas! Swart ja Witt, Swart ja Witt. Niitä narrattiin. Varis ties, varis ties—tirlirlit. Koko metsä sen tietää. Kas vain, kas vain! Witt, Witt—Witt—veijari!»
Ja käki kummasteli ja kukerteli.
Ja harakka nauroi ja närhi kirkui:
»Sepä oikein, se oikein!»
Ja kun he ajoivat ulos metsästä, istui varis petäjän oksalla ja raakkui:
»Huraa, huraa! Ukko Swart, ukko Swart, jopa vain, jopa vain, jopa narrasivat!
Ja orapihlajapensastossa pellon laidassa lauleli rastas:
»Ei haittaa, ei haittaa, sääli housuja, keltahousuja!»
Ja vanha tarhapöllö kiljui Wittille:
»Ukko Witt, ukko Witt, kello putos, uhuu, putos pensastoon, uhuu!»
Ja se oli totta, sillä kun Witt aikoi katsoa kuinka paljon kello oli, oli hänen suuri taskunauriinsa poissa.
Kun he sitten vihdoinkin saapuivat majatalon pihalle, seisoi siellä oven edessä neljä hanhea, ja ukko hanhi sanoi:
»Mitä tyhmyyksiä! Kuka käskee nukkumaan avoimella maantiellä!»
Ja kolme tyhmää naarashanhea rupesi myös huutamaan:
»Kuka antaa itseään niin narrata, kuka vain, kuka vain!»