V.
»Käykäämme tähän sisälle», sanoi ukko Swart. »Isäntä on höyli mies. Hän oli ennen räätäli, mutta nyt hän on ostanut 'Hiljaisen rauhan' ravintolan.»
»Nimi miellyttää minua», sanoi Witt. »Täällä mahtaa olla sangen hiljaista ja rauhallista. Ottakaamme veliseni, täältä kortteeri.»
»Nostakaa eväskorit alas rattailta, pojat! No, naapuri, menkäämme sisälle!»
Kun he tulivat ovelle, kuulivat he hirvittävää melua huoneesta.
»Etkös tule esiin, sen vietävä! Uskallapas vain suututtaa minua!» huusi naisen ääni.
»En tule», huusi toinen ääni, »en vähääkään välitä, oletko vihainen vai et.»
»Etkös vain tulekin sieltä pöydän alta! Revin silmät päästäsi!»
»Minä olen herra huoneessani eikä täällä ole akoilla mitään sananvaltaa.»
»Tule esiin, pelkuri! Senkin vaivainen porusäkki!»
Oli niin peloittava rähinä ja ähellys, että Swart ja Witt pelkäsivät suorastaan onnettomuuden tapahtuvan. He eivät kauempaa voineet kuunnella melua, vaan avasivat oven »Hiljaiseen rauhaan.»
Siellä istui räätäli pöydän alla pidellen molemmilla käsillään jaloistaan kiinni ja kiljui:
»Minä en tikahdakaan paikaltani! Minä tahdon nähdä, kuka täällä on herra talossa!»
Ja hänen rakas puolisonsa seisoi vieressä hurjasti pyöritellen silmiään; hänen hiuksensa olivat piiskana niskassa ja vaahto kihisi hänen suupielissään.
»Minä!» parkasi hän käreän kirpeällä äänellä ja tarttui räätäliä takinliepeestä. »Etkö sinä tahdo uskoa, että minä olen 'Hiljaisen rauhan' isäntä, senkin vanha kili?»
Nyt meni ukko Swart väliin.
»Ansaitseeko tuo nyt toraamista! Jos minun eukkoni siellä kotona», sanoi hän Wittin puoleen kääntyen, »ehdottomasti haluaisi istua pöydän alla, saisi hän minun puolestani olla siellä vaikka ylihuomiseen asti.»
»Ei asia minuakaan osaltani lainkaan huolestuttaisi», sanoi Witt.
No, yksi hyvä sana synnytti toisen, ja lopulta aviopuolisot rauhoittuivat. Kun pojat tulivat sisälle, vallitsi jälleen sopu ja rauha 'Hiljaisessa rauhassa'.
Räätäli lupasi tulla esiin pöydän alta, kun he kerran häntä kauniisti pyysivät, ja lupasi antaa anteeksi vaimollensa, lisäten, että jos tällaista vielä uudistuisi, tulisi varmaan tapahtuukaan hirveä onnettomuus. Sillä hän sentään oli kuin olikin 'Hiljaisen rauhan' isäntä.
Hänen eukkonsa seisoi peilin edessä sovitellen paikoilleen myssyä, joka rähäkän tuoksinassa oli valahtanut niskaan. Hän naurahti kirpeästi ja sanoi:
»Luulenpa melkein, rakas Santeri, että me jo tunnemme toinen toisemme.»
Ja saatuaan myssyn paikoilleen hän poistui.
»Isä», sanoi Frits, »Kalle ja minä olemme kuulleet, että täällä tänä iltana pelattaisiin kometiaa, ja jollei teillä ole mitään vastaan, niin menisimme sitä katsomaan.»
»No menkää vain minun puolestani, mutta siivotkaa nyt ensin itseänne. Ja käyttäytykää siellä hyvin, ja kertokaa sitten meille kaikki mitä olette nähneet siellä.»
Nuorukaisten mentyä sanoi ukko Swart ukko Wittille:
»Mitä arvelisit, naapuri? Emmeköhän ottaisi yhtä pientä——»
»No, maistetaan vain», sanoi Witt.
Räätäli Flick kaatoi laseihin.
»Ei taitaisi olla liikaa», sanoi Swart, »jos tyhjentäisimme myöskin lasin olutta.»
»Eipä suinkaan», sanoi Witt. »Ei se ole liikaa.»
Flick kaatoi kaksi lasia olutta.
»Olipa sentään aika vahinko, että hukkasin piippuni,» sanoi Witt.
»Mitähän, jos polttaisin yhden sikarin.»
»Sikarit ovat niin kummallisia», sanoi Swart. »Luulen, että ne tekevät sinulle pahanelämän.»
»Eihän toki», sanoi räätäli Flick. »Niin voi kyllä käydä, jos sikari on huonoa lajia. Mutta minulla on niin erinomaista lajia, että kapalolapsikin voi niitä polttaa tuntematta lainkaan pahoinvointia. Ne maksavatkin minulle sievän summan: neljä taaleria tuhat.»
»Tuhannen tulimmaista», sanoi Witt, »nepä vasta mahtavat olla hyviä sikareja. Niitä minä tahdon polttaa yhden.»
»Oitis», sanoi Flick ja toi kourallisen tätä hienoa tavaraa.
Witt valikoi.
»Tämä on hyvä», sanoi räätäli. »Sytyttäkää se. No eikös se maistu hyvälle? Ja entäs hieno tuoksu sitten!»
Ukko Witt imi imemistään, mutta ei saanut kapinetta palamaan.
»Malttakaas», sanoi räätäli. »Älkääs hätäilkö! Jollei se tahdo palaa hyvin, niin purette toisen pään poikki. Se on juuri hyvän sikarin tuntomerkki.»
Ukko Witt puri ja piti sikaria kynttilän liekissä ja pisti sen sitten taas suuhunsa ja poltti ja veti ja imi.
»Niin», sanoi räätäli, »semmoista tapahtuu. Oikeat hyvät sikarit eivät tahdo koskaan palaa,—ainakaan muu-*, tamat niistä. Mutta voidelkaamme sitä vähän talilla, niin se tulee hyväksi. Kas niin, purkaa nyt vielä palanen pois!»
Se auttoi silmänräpäyksessä, ja kaiken imemisen, puremisen ja voitelemisen jälkeen saatiin sikari vihdoin palamaan loppuun, ja räätäli hykerteli tyytyväisenä käsiään.
»Eikös se olekin erinomainen sikari?» sanoi hän, »koko huone siitä hajahtaa.»
»Niin», sanoi Swart, »se haisee melkein samalla lailla kuin traanilamppu siellä kotona, kun eukko on puhaltanut sen sammuksiin ja antaa sydämen savuta.—Minä olenkin iloinen, ettei siitä ole enää mitään jälellä.»
Matkamiehemme olivat päättäneet jatkaa matkaansa omnibus-vaunulla, ja nyt astui ajuri Kalle Vepupp huoneeseen.
»Huomenaamulla kello neljä minä pysäytän tähän», sanoi hän. »Olkaa silloin valmiina; paitsi teitä, tulee mukaan kahdeksan musikanttia, ja sitten ovat vaunut täynnä.»
* * * * *
Heidän istuessaan tässä matkaansa tuumailemassa tulivat Frits ja Kalle kotia kometiaa katsomasta.
»Mitä hiisiä», sanoi ukko Swart, »onko se jo lopussa? Ja minä kun luulin, että näytös nyt vasta alkaisi.—No mitä kappaletta ne tänään näyttivät?»
»No, isä», sanoi Frits, »siinä oli pyssynluotien valamista ja ampumista ja paholaisen rotko pääkalloineen, iso huuhkaja, piru itse ja minkä mitäkin pirunkonstia.»
»No, oliko se lystiä? Miellyttikö se teitä?»
»No», vastasi Frits, »voihan tuo käydä laatuun, vaikkei siitä ole paljon kertomista. Mutta viimeinen hyppäys, kas se oli vaarallinen, siinä olisi helposti voinut taittua niskat ja sääret.»
»No mitä se sitten oli? Kerro, sen Jöröjanne! Anna kuulua!»
»Jos te rupeatte torumaan, isä, niin saa Kalle itse kertoa, kuinka se tapahtui. Minä tiedän vain, että minun täytyi hypätä.»
»No, Kalle», sanoi Swart, »tules tänne. Kuinka se oli?»
Kalle, joka allapäin oli seisonut Fritsin takana, astui nyt hiljaa esiin. Herranen aika, miltä poika näytti! Toisesta syrjästä etupuolelta oli hänen nuttunsa sininen takki, toisesta syrjästä se oli vain liivi ja takaapäin se oli sininen hännystakki.
»Poika», sanoi ukko Witt, »miltäs sinä näytätkään?»
»Tuollaisena», sanoi Swart, »emme voi ottaa häntä mukaan. Olipa tämäkin koko tapaus.»
»Olipa kylläkin», sanoi räätäli Flick.
»Oli», sanoi Kalle Vepupp.
»Poika», sanoi ukko Swart, »tule tänne ja kerro mitenkä tämä on tapahtunut!»
»En minä voinut sitä auttaa», vastasi Frits. »Kalle hyppäsi kun lattia murtui ja minä tartuin hänen takinliepeeseensä, mutta lieve repesi ja minä lankesin hänen päällensä.»
Nyt kaikki ihmettelivät.
»Mitähän se mahtoi olla?»
»No, se ehkä kuului näytelmään», sanoi lopuksi räätäli Flick.
»Niin, ehkä se kuuluikin kometiaan», arveli Swart.
Asianlaita oli kuitenkin niin, että keskellä näytelmää meni parven rintavarustus rikki. Kalle ja Frits tekivät aika hyppäyksen ja pääsivät leikistä pelkällä säikähdyksellä, ja repeytyneellä nutunliepeellä, mutta niin onnellisia eivät kaikki olleet. Yksi katsojista taittoi molemmat jalkansa ja oli kannettava pois, ja puoli tusinaa sai suurempia tai pienempiä vammoja. Mutta tästä eivät Kalle ja Frits tienneet mitään.
»Se kuului näytelmään», sanoi ukko Witt. »Enkös jo sanonut sitä! Mutta mistä me nyt saamme hänelle nutun? Ei meillä ole aikaa mennä noutamaan räätäliä.»
»Ei, huomenaamulla varhain lähden minä matkalle», sanoi Kalle Vepupp.
»Minulla», sanoi räätäli, »on hieno viheriäinen samettikauluksinen ja keltanappinen hännystakki, aivan sellainen kuin hovissa käytetään. Sen minä myön teille huokeasta.»
»Isä, kuulkaa», pyysi Kalle.
»No», sanoi ukko Witt, »kunhan se vain sopisi.»
Flick toi takin ja Kalle pukeutui siihen.
»Nähkääs vain», sanoi Swart, »kuinka hyvin se sopii hänelle.»
»Hän on uljas kuin kreivi», sanoi Kalle Vepupp.
»Niin, aivan kuin kreivi», vakuutti räätäli.
Ja siinä Kalle nyt seisoi ja ojentelihe uudessa takissaan ja hieroi ja silitteli tukkaansa ja sovitteli kaulustaan, kierteli keltahousuisia jalkojaan ja asteli ylpeänä edestakaisin lattialla kädet kupeilla ja nenä pystyssä.
»Minun mielestäni», sanoi Witt, »se sopisi hänelle paremmin, jos se istuisi hieman toisella lailla.»
»No, noh», sanoi Vepupp, »voihan hän kasvaa vielä.»
Ukko Witt ja räätäli sopivat hinnasta, ja kun takki oli maksettu, läksivät matkamiehemme ylikertaan ruvetakseen levolle päivän vaivoista.
* * * * *
Witt ja Swart makasivat yhdessä sängyssä ja Kalle ja Frits saivat sijansa toisessa. Pian vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus. Kalle yksin ei voinut nukkua, sillä hän ei voinut riistää ajatuksiaan uudesta takistaan. Vihdoin hän varovaisesti nousi vuoteesta, puki takin yllensä ja rupesi astelemaan edestakaisin lattialla kuun paisteessa. Silloin tällöin hän seisahtui tarkastellakseen itseään, koetteli sormillaan takkia, avasi nappeja ja pani ne jälleen kiinni ja ojensi vartalonsa suoraksi ja silitteli ja hipoi itseään kuin naapurin kissa peseytyessään.
Nyt täytyi tapahtua, että ukko Swart, joka makasi selällään kumeasti kuorsaten, kääntyi toiselle kyljelleen. Tämä nyt ei ollut sen pahempaa. Mutta pahempaa oli, että hän tuli pistäneeksi leveän, paksun nenänsä suoraan ystävänsä Wittin korvaan ja alkoi kuorsata siihen niin hirveästi, että olisi voinut luulla paholaisen puhaltavan pasuunallaan. Witt hyppäsi jäykkänä ja kauhistuneena ylös ja seisoi kuin salaman iskemänä lattialla, tuijotellen ympärilleen. Ja koska huone oli hänelle outo ja kun hän näki Kallen seisovan lattialla viheriäisessä takissa, huusi hän:
»Tulipalo! Tulipalo! Missä minä olen? Mitä tapahtuu?»
Frits ja Swart hyppäsivät sängyistä kuin pistooleista ammuttuina, tarttuivat Wittiä käsivarresta ja huusivat:
»Witt-naapuri, mikä teitä vaivaa? Menkää levolle, olemmehan matkalla
Belgiaan.»
No, Witt rauhoittui viimein.
»Nyt minä tahdon sanoa sinulle yhden asian», sanoi hän Swartille, »jottet enää saisi tehdä minulle samaa kepposta. Minä asetan pääni sinun jalkopäähäsi, sillä lempoko voi tietää, milloin sinä rupeat uudestaan kuorsaamaan.»
No hyvä.—Toisetkin kiipesivät jälleen levolle, ja pian nukkuivat he kaikki taasen.
Ukko Witt nukkui myöskin. Mutta maatessaan oli hänellä tapa pitää suunsa auki, ja nyt juuri piti tapahtua, että ukko Swart jälleen kääntyi toiselle kyljelleen ja mitään huomaamatta soljahutti isonvarpaansa Wittin suuhun.
Ukko Witt näki juuri unta sikareista, joissa ei oikein ollut ilmaa, vaikka ne hajahtelivat niin ihmeellisen ihanalle. Hän imi ja imi, mutta ei tahtonut saada sikaria palamaan. Yhtäkkiä hän oli kuulevinaan räätälin sanovan:
»Pure pää poikki!»
Ja Witt puri.
Nyt oli Swartin vuoro hypätä ylös sängystä. Hän kirosi ja kiljui! Frits hypähti ylös vuoteelta ja Kalle rupesi kiireesti vetämään housuja jalkoihinsa, ja kun nyt kaikki muut olivat jalkeilla, makasi yksin ukko Witt vuoteessa, viatonna kuin äskensyntynyt lapsi, eikä ollenkaan voinut ymmärtää, mikä nyt oli hätänä.
»Mitä?!» ärjyi ukko Swart. »Sinä rakkari! Mitä! Sinä kanalja! Mitä! Sinä puret täällä ihmisiä, vai niin! Ansaitsisitpa nyt aika kolauksen vasten suutasi!—Hän on salavihainen kuin pappilan vanha rakki.»
Ukko Witt vannoi ja vakuutti olevansa viaton. Tämä kaikki oli tapahtunut hänelle unessa; hän ei ikimaailmassa olisi näin menetellyt, jos olisi tietänyt, että pisti toisen varpaan suuhunsa. Olihan hänelläkin ihmisen tunteet! Hyi, kun hän vain ajattelikin tätä, niin suolet ihan kouristuivat hänen vatsassaan. Hän kyllä myönsi aivan avoimesti, että eilisiltainen sikari oli tehnyt hänet pahoinvoivaksi, mutta vakuutti, että tämä oli kuitenkin monin verroin pahempaa.
»Mutta», sanoi hän, »jos sinä välttämättömästi tahdot kostaa, niin minä varsin kernaasti pistän varpaani sinun suuhusi, ja niin on asia sovitettu.»
Ei, sitä ei Swart millään muotoa tahtonut, hän ei halunnut edes kuulla siitä puhuttavan, ja niin menivät he jälleen levolle ja heräsivät vasta kun kello löi neljä, jolloin heidän tuli lähteä jatkamaan matkaansa.
Ja juuri kun he olivat saaneet vaatteet yllensä ja juoneet aamukahvinsa alakerrassa, ajoi Kalle Vepupp pihaan viedäkseen heidät mukanaan ulos avaraan maailmaan.