XII.
Vihdoin hän avasi silmänsä ja näki Dorotean hyörivän ympärillään lämmittäen kiviastioita pantaviksi hänen jalkainsa alle ja keittäen hänelle kamomilliteetä.
Huhu, että Swartin emäntä oli pudonnut puroon, oli salaman nopeudella levinnyt ympäri kylää, ja kaikki kylän naiset tulivat nyt katsomaan, oliko huhussa perää.
Ensin tuli Wittin emäntä.
»Herra jesta, kuinka sinä voit pudota puroon ja melkein hukkua siihen!
Olethan sinä muutoin aina niin säännöllinen ihminen.»
»Silta—ai ai—silta meni rikki», ruikutti Swartin emäntä.
»Mitäs sellaisia puhut! Tyhmyyksiä! Puron yli vie leveä kivisilta, ja kuitenkin sinä putoot veteen!»
Useita eukkoja astui nyt tupaan lausumaan ihmetystänsä, sääliänsä ja myös muistutuksiansa.
»Mutta kuinka se oli mahdollista?»
»Pudota veteen keskellä päivää!»
»Olemmeko me koskaan millään tavalla pahoittaneet sinun mieltäsi?»
»Jumala siunatkoon! Hän tahtoi varmaan hukuttaa itsensä!»
»Ehkä senvuoksi, että hänen miehensä kuleksii ympäri maailmaa.»
»Voih», änkytti Swartin emäntä, »enhän minä voinut sille mitään—voi, voi—silta oli niin vanha, ja niin minä putosin veteen. Voi, voi, voi!»
»Mitä?» huudahti vanha Snurin emäntä katsahtaen kannuun, jossa oli teetä, »kamomilliteetä tämmöisessä tilassa? Se ei käy laatuun mitenkään. Meidän täytyy antaa hänelle jotain väkevämpää!»
Nyt he kaikki juoksivat kotiinsa, josta sitten palasivat takaisin tuoden muassaan niin paljon pulloja, laseja, saviastioita ja rasioita, että ne olisivat piisanneet kokonaisen sairaalan tarpeeksi, ja sitten he rupesivat »tohtoroimaan».
»Tässä on erinomaista laastaria; koetappas lämmittää sitä ja panna vatsalle! Se on aina auttanut minua!»
»Äh», sanoi Knaakin emäntä, »mene siitä tiehesi laastareinesi!—Kas tässä on pirunpihkarohtoa, ota sitä, niin saat nähdä, että apu tulee!»
»Loruja!» sanoi Holtin emäntä, »luuletko sinä, että ne auttavat? Ei, tässä on minun yhdeksän-aineenvoiteeni; se on aine, joka kelpaa. Minä olen perinyt resehdin isältäni; se auttaa kaikkia tauteja vastaan.»
»Pois tieltä!» sanoi Boltin emäntä ja tungeikse sängyn laidalle, »ainoa mikä häntä auttaa, on tämä liljamäntti. Se auttaa, kun ei enää mikään muu auta.»
»Kuulkaas nyt», sanoi vanha Platerin emäntä, »meidän täytyy venyttää häntä!»
»No, se on tietty, se tässä on tehtävä!»
Ja samassa tarttui kaksi eukkoa sairasta jaloista ja kaksi päästä, ja niin ruvettiin sitten venyttämään kaikin voimin; he olivat vähällä venyttää Swartin emännän kuoliaaksi, ja tämä huusi täyttä kurkkua.
»Ei», sanoi nyt Klaterin emäntä, »tämä ei kelpaa, ei hän tästä tule sen paremmaksi. Teidän tulee ensin kääntää hänen päänsä alaspäin, jotta vesi voi juosta pois hänestä. Hän on saanut liian paljon vettä sisäänsä, ja se on saatava pois joko hyvällä tai pahalla. Muuten emme voi häntä parantaa.»
Sanottu ja tehty. Akat tarttuivat Swartin emännän jalkoihin ja käänsivät hänet ylösalasin.
»Minä kuolen! Jumalan tähden, minä en kestä tätä! Minä saan halvauksen!» huusi sairas.
Mutta siitä eivät hänen hyvät ystävänsä välittäneet.
»Antaa hänen huutaa! Se ei haittaa; mutta vesi on saatava ulos!»
Eikä auttanut, vaikka Swartin emäntä huusi ja porasi, pyysi ja rukoili; hänet käännettiin ylösalasin, häntä heilutettiin kuin putelia.
* * * * *
Onnettomuus olisi saattanut tapahtua, ellei pastori olisi ehättänyt paikalle oikeaan aikaan.
Hän huomasi heti missä toimissa tässä oltiin ja ajoi kaikki avuliaat ystävät ulos astioineen ja lasineen, sanoen:
»Viekää pois kaikki! Tässä ei saa käyttää muuta kuin kamomilliteetä!»
Sairas laskettiin nyt taas vuoteelle ja hänet peitettiin kunnollisesti.
Sängyssä makasi Swartin emäntä ähkien, kunnes hän viimein huomasi kysyä:
»Kuka minut pelasti vedestä?»
Kun pastori ilmoitti hänelle, että se oli ollut lukkarin Dorotea, rupesi hän haikeasti valittamaan.
»Voi, rakas herra pastori, minä olen tehnyt suuren synnin! Minä olen vannonut, että ihmiset saisivat kääntää minut ylösalasin ennenkuin Frits ja Dorotea saisivat toisensa, ja tämän kaiken olen tehnyt kurjien rahojen tähden! Mutta nyt he ovat kääntäneet minut ylösalasin; nyt on rangaistus kohdannut minua vaivaista syntistä!»
Pastori lohdutti häntä ja sanoi, että kaikki muuttuisi hyväksi jälleen, kun hän vain on päässyt taas jalkeille.
»Ei, herra pastori», sanoi Swartin emäntä, »tätä minä en niin helposti voi unohtaa. Niin kuin minä tänään olen vannonut, niin on tapahtunut, ja jos ei minun poikani ota tyttöä, niin en minä enää tahdo tietää hänestä mitään; hän ei enää ole minun lapseni. Ei, herra pastori, minä en enää tahdo nähdä häntä silmäini edessä, jollei hän ota Doroteaa vaimoksensa!»
Nyt sattui niin, että Dorotea, joka oli käynyt kotonaan muuttamassa vaatteita, samassa tuli huoneeseen ja kuuli mitä hän sanoi.
Sairas tahtoi hänet nähdessään heti sovittaa kaikki.
»Odottakaas», sanoi pappi, »minulla on jotain sanottavaa teille kummallekin. Te, Swartin emäntä, ette saa kajota jo kauan sitte unohdettuihin asioihin, muuten teette pahan vielä pahemmaksi. Pysykää vain tyynenä ja koettakaa nukkua hieman. Ja sinä lapseni, voit valvoa täällä tänä yönä ja katsoa, että hän makaa hiljaa. Jos hänen tilansa huononee, niin lähetä sana minulle!»
Ja kun he molemmat olivat luvanneet tehdä niinkuin hän tahtoi, taputti hän Doroteaa poskelle ja meni sitten tyytyväisenä kotiinsa.
Dorotea istuutui sängyn viereen. Sairas tarttui hänen käteensä ja likisti sitä voimakkaasti eikä enää tahtonut laskea sitä irti. Vähän väliä hän puhkesi puhumaan tähän tapaan:
»Näetkös, Dorotea, jollei minun Fritsini tahdo…»
»Hiljaa!» sanoi tyttö, »pastori on sanonut, että te ette saa puhua.»
»Ettäs veditkin minut, vanhan ihmisen, ylös vedestä! Maltas vaan,
Dorotea, niin saat nähdä…»
»Voi voi, hiljaa nyt! Te ette enää saa puhua sanaakaan», sanoi Dorotea korjaten sairaan peitettä, jottei hänelle tulisi kylmä.
Ei kestänyt kauaa, ennenkuin eukko vaipui uneen.
Kun Dorotea näki hänen nukkuvan, nousi hän hiljaa sängyn vierestä ja asettui istumaan akkunan ääreen.
Siinä hän istui katsoen ulos hiljaiseen kesäyöhön. Hän näki kuun tulevan esiin kesäisten pilvien lomasta ja hopeoivan pensaat ja puut ja veden. Hän kuunteli, mutta yö oli hiljainen, vain pensastosta puron rannalla kuului satakielen ihana laulu.
Tuolla oli hänen isänsä koti, jossa hän oli lapsuutensa vuodet elänyt, sen vieressä tuolla hautausmaa, jossa hänen äitinsä lepäsi, tuolla kylä peltoineen ja puutarhoineen, tuolla vuoret ja laaksot. Hän katseli kaikkea kuin ensi kertaa, ja kyynel nousi hänen silmäänsä, ajatusten outoja unelmoidessa.
Äkkiä tuntui hänestä kuin joku olisi liikkunut hänen takanaan. Hän kääntyi katsomaan: Swartin emäntä astui lattialla.
»Ei, emäntä, menkää makaamaan! Onhan pastori kieltänyt…»
»Ole nyt vaiti, lapseni! Minä tulen heti takaisin, minä otan vain jotain kaapista», sanoi eukko avaten kaapin oven ja ottaen sieltä jonkun esineen, minkä hän pani Dorotean käteen.
»Kas tässä, Dorotea! sanoi hän. »Tämän on *hän* lähettänyt sinulle!»
Sitten meni eukko jälleen sänkyyn ja käänsi kasvonsa seinään päin ja näytti nukkuvan sikeää unta.
Ja Dorotea?—Ah, kuinka hänen sydämensä sykki riemusta! *Hän* oli lähettänyt tämän ja Swartin emäntä *itse* oli antanut sen hänelle. Hän avasi rasian. Siinä oli hänen hiuskiharansa! Siinä oli sormus!
Häikäisevä valkeus tulvi sädehtien hänen sieluunsa, hänen sydämensä aukeni auringolle kuin puhkeava, ihana kukkanen ja kaikki hänen surunsa ja murheensa haihtuivat.