XIII.
»Kas niin», sanoi ukko Swart, »nyt me olemme Berlinissä ja me jäämme tänne huomiseksi, mutta tänä iltana tahdon minä kirjoittaa eukolleni kirjeen. Sen olen minä luvannut hänelle, enkä minä vielä koskaan ole syönyt sanaani. No, Frits, istus nyt poikani…»
»Ei, naapuri», sanoi ukko Witt, »maltas vähän! Anna Kallen kirjoittaa, hän sen osaa; olihan hän ensimäinen lukkarin koulussa.»
»No, istu sitten, Kalle!» sanoi Swart.
Kalle istui ja Swart saneli hänelle, mitä hänen piti kirjoittaa, ja kun hän oli lopettanut, sanoi Swart:
»Kas niin, poikani! No, lues nyt, mitä olet kirjoittanut!»
»Hellästi rakastettu vaimo!» luki Kalle.
»Niin nimitän minä häntä aina kirjeissäni», sanoi Swart.
»Me olemme täällä ja olemme kaikki tyyni terveet, ukko Witt ja Kalle ja minä ja myös meidän lapsemme. Ja me olemme kaikki hyvällä tiellä. Ja katso emäsian perään, ettei se pääse syömään porsaitaan. Ja pidä silmällä myös toisia sikoja. Ja anna väen niittää alaniityllä. Ja me olemme nyt Berlinissä ja olemme kaikki tyyni terveet ja jäämme tänne huomiseksi ja olemme suoneet itsellemme lepopäivän, sillä täällä on herramaista olla ja paljon huveja. Ja talot ovat korkeita. Ja te kai olette kaikki terveinä.
Sulle kuuluu sydämeni asti kuoloon,
Jaakko Swart.
Torstaina jälkeen helluntain 1800 ja viisikymmentä neljä.
Jälkikirjoitus.
Tänä iltana tuulee kovasti.»
»No, naapuri, mitäs arvelet? Eikö hän saata olla tyytyväinen?»
»No, kyllä», sanoi Witt. »Tuon 'asti kuoloon' sinä varmaan olet lukenut jostain kirjasta?»
»Ei, naapuri! Silloin se ei olisi jäänyt mieleeni. Näetkös, kun minä ja eukkoni olimme morsiuspari, annoin minä hänelle kerran hunajakakun, johon oli kiinnitetty muuan värsy, jossa oli nämä sanat. Se ilahdutti häntä sanomattomasti, ja sentähden tahdon minä myös ilahduttaa häntä hänen vanhoina päivinään.»
Seuraavana aamuna nousivat matkamiehemme vikkelästi vuoteiltaan ja menivät ulos katsomaan Berliniä. He astuivat katua ylös ja toista alas, ja paljon oli tässä nähtävää.
»Ei, hyvät ystävät, katsokaas», sanoi Swart, »mikähän rakennus tuokin on, seitsemänkerroksinen!»
»Sellaisia», arveli Witt, »ei ole Stavenhagenissa!»
»Äh, naapuri!» sanoi Swart, »kuinka sinä voitkaan puhua semmoisia tyhmyyksiä! Stavenhagen on vain rotanpesä; sielläkö nyt olisi tämmöisiä taloja!?»
»No», väitti Witt, »on siellä kauppiaan uusi talo torin varrella, aivan maaherran talon vieressä…»
»Tässä talossa taitaa asua räätäli», puuttui Kalle puheeseen. »Tuossa kyltissä seisoo: Frans Piefke, Waatteidentekijä.»
»Poika», sanoi Witt. »Oletko sinä menettänyt järkesi? Räätäli tuommoisessa talossa! Mitenkä räätälin annettaisiin siinä asua?»
He marssivat eteenpäin.
»Poika», sanoi Swart, »kävele suorana!—Tuossa koukertelee hän pitkin katua ja tuijottaa sinne tänne ja on kyyryksissä kuin vanha seitsenkymmenvuotias akka. Tahdotkos käydä paremmin! Seuraa Kallen esimerkkiä! Näetkös kuinka kaikki pysähtyvät häntä katsomaan, mutta kukaan ei viitsi sinua katsella!»
»Isä», vastasi Frits, »enhän minä sille mitään mahda; se johtuu Kallen uudesta takista.»
»Ei, Frits», sanoi Witt. Ei se johdu vain siitä! Vähät takista, mutta katsos Kallen sääriä! Kuinka reippaasti hän muuttaa koipiaan. Ja katso koko hänen vartaloaan!—Muuten sanon sinulle, naapuri Swart, että sinä olet liian ankara Fritsille. Missäs hän olisi oppinut käyttäytymään? Näetkös, jollen minä olisi ollut sotamiehenä, ei minun pojallani myöskään olisi sitä ryhtiä, mikä hänellä nyt on, sillä sitä vaan ei peritä, näes!»