XIV.
Kun he tulivat Kuninkaankadulle, huusi Swart:
»Tässähän on hirmuinen joukko ihmisiä; mikähän nyt on hätänä?»
»Täällä on varmaankin markkinat», sanoi Witt.
»Ehkäpä on, naapuri.—Kuulkaa pojat, kulkekaa käsihakaa, jottette eksy meistä tässä kauheassa tungoksessa!»
He tarttuivat toistensa käsivarsiin ja lähtivät astumaan katua alas. Kalle ja Frits polttivat sikaaria ja ukot vetivät sauhuja lyhyistä nysistään mietiskellen, mitä näillä kaikilla ihmisillä oli tässä tekemistä. Eihän tässä ollut mitään merkillistä nähtävänä.
Näin tulivat he Burg-kadulle.
»Seis!» huusi Kalle. Tässä asuu Portukalin kuningas. Sen saattaa lukea tuosta kyltistä, ja tuo, joka seisoo tuossa ovella on varmaankin kuningas itse.»
Kyltissä seisoi: Portugalin kuningas.
Kruunua hänellä ei ollut päässään tänään; se oli hänelle varmaankin liian raskas, sillä hän seisoi ovella avopäin katsellen ulos kadulle.
»Se on hän itse, naapuri», kuiskasi Witt.
»Niin, kyllä se on hän», vakuutti puolestaan Swart.
Siinä he nyt seisoivat rinnakkain keskellä katua katsellen kuningasta.
Hän oli pukeutunut täyteen komeuteensa: hänellä oli sininen hännystakki, jossa oli punainen kaulus ja kultakoristeet edessä ja takana ja jaloissa oli hänellä keltakauluksiset kiiltävät saappaat. Ja vaikkei hänellä ollutkaan kruunua päässään, niin oli hänellä kuitenkin valtikka kädessään; se oli kaunis kultapäinen Espanjan-ruoko. Muuten oli hänellä punainen nenä ja pitkä punainen parta ja tukevaruumiinen hän myös oli. Swart päätteli hänen painavan kaksisataa kahdeksankymmentä naulaa.
»Vai tämä se nyt on Portukalin kuningas», sanoi Swart. Omituinen on tämmöisten kuningasten laita. Niin pian kun he vain panevat kruunun päähänsä, saa koko kansa jalat alleen, eikä kukaan tohdi sanallakaan vastustaa heitä.»
»Minä luulen että hän on vihoissaan», sanoi Witt. Katsos vaan kuinka hän sylkee! Hän on varmaan hyvin kiukkuinen kapine!»
Samalla tuli kuningas heidän luokseen ja rupesi sylkemään.
»Mitä te tässä tollotatte?» ärjäsi hän.
»No ei mitään, herra majesteetti», sanoi Witt. »Me halusimme vain vähän katsella teitä.»
Nyt kuningas oikein hirmustui ja hänen kasvonsa muuttuivat vallan sinisiksi pelkästä kiukusta.
»Hävyttömät miehet! Kuka on antanut teille luvan kurkistaa sisään hotelliin? Menkää heti matkoihinne!»
Ja jolleivät he olisi ajoissa pötkineet pakoon olisivat he varmaan saaneet tuntuvan iskun valtikasta. Mutta he juoksivat katua eteenpäin ja pysähtyivät vasta päästyään pois Portugalin kuninkaan valtikan ulottuvilta.
Swart sanoi:
»Tämäpä oli hauskaa! Minä, hyvät ystävät, en koskaan olisi voinut uskoa, että kuninkaatkin tappelevat!»
»Kyllä he tappelevat, naapuri», vakuutti Witt. »Kuninkaat ovat niin kummallisia; jos vähänkin vain liikahdat, niin kohta he tulevat hulluiksi ja lyövät päälle vaan! Eivätkä herttuat ole rahtuakaan paremmat. Tiedäthän sinä, että vanha herttua Fredrik Frans omalla kädellään antoi minulle lyönnin vasten suutani. Sitä minä en eläessäni unohda. 'Pois tieltä, tolvana!' sanoi hän—ja samassa löi hän. Eikä hän väärään lyönytkään.»
Kun he nyt olivat tointuneet säikäyksestään, kääntyivät he takaisin ja tulivat »Vaaliruhtinaan sillalle».
»Katsos kuinka hän istuu hevosen selässä! Kuka se on? kysyi Witt.
»Ruuna on hyvä», sanoi Swart. »Miehestä minä en anna penniäkään, mutta ruunalla on hyvät jalat.»
»Ei, naapuri», sanoi Witt, »katsos hänen tukkaansa, tiheä kuin pilvi ja sen alla on vangittuja ihmisiä. Minä luulen, että se on santarmi.»
»Voipi olla», sanoi Swart. »Mutta musikantit sanoivat, että vanha Blücher[1] seisoo täällä jossakin, ja hänet minä mielelläni tahtoisin nähdä. Tosin hän seisoo myöskin Rostockin torilla, mutta minä tahtoisin sentään nähdä, miltä hän täällä näyttää.»
[1] Saksan vapautussodan 1813—14 sankareita.
* * * * *
Ei kestänyt kauaa, ennenkuin he tapasivat sotamiehen, joka pientä palkkiota vastaan oli halukas näyttämään heille, missä Blücher seisoi. He tarttuivat nyt taasen toinen toisiaan käsivarresta ja seurasivat sotamiestä. Joka kerta kun heitä vastaan tuli upseeri, seisahtui sotamies, katsoi upseeria suoraan silmiin ja kohotti oikean kätensä lakkinsa syrjään.
»Se on hunööriä», selitti Witt. »Kuules, naapuri Swart, minun mielestäni me olisimme aika tyhmeliinejä, jollemme mekin kohottaisi kättämme hattumme syrjälle ja tekisi hunööriä.»
Sanottu ja tehty.
Joka kerta kun heitä vastaan tuli upseeri, seisahtui koko seurue ja kohotti kätensä hatulleen; kohottipa Kalle molemmatkin kätensä.
Vihdoin tulivat he paikalle, missä ukko Blücher seisoo miekka kädessään.
»Se ei ole hän», sanoi Witt, »se ei ole rahtuakaan hänen näköisensä.»
Sotamies vakuutti, että kyllä tämä oli Blücher.
»Loruja», sanoi Swart, »Rostockin torilla on hän aivan toisennäköinen.
Eihän tällä ole edes mitään leijonannahkaa.»
»Ei», sanoi Witt. »Se ei voi olla hän. Seisoohan hän tuolla ylhäällä niin kurjan ja hätäilevän näköisenä kuin jos hänet vasten tahtoaan olisi asetettu uunille seisomaan ja hän pyytäisi päästä sieltä alas.»
»Nyt minä tiedän, ketä se kuvaa», jatkoi Witt. »Se kuvaa vanhaa kenraali Pressentiä! Hän heilutteli miekkaansa aivan tuolla tavoin, kun me marssimme Schweriniin.»
»Se voi olla mahdollista», sanoi Swart. »Mutta kuka sitten on tuo toinen tuolla?»
»Se on kreivi Bülow-Dennewitz», sanoi sotamies.
»Mikä mies se semmoinen olisi?» sanoi Witt. »Ei, se on majuri von Voss Grabowista; se on aivan hänen näköisensä. Häntä en minä unhoita milloinkaan. Se oli mies, joka osasi olla hyvä kaikille. Hän sanoi meitä aina lapsikseen.»
»No, sen tietänet sinä hyvin, naapuri», arveli Swart. »Olithan sinä hänen komennettavanaan.»
Blücherin patsaan luota tultiin vanhan Fritsin[1] luo, jota Witt aina oli salaa vihannut. Tämä viha sai aiheensa jo paljon ennen Wittin syntymää. Frits oli nimittäin ottanut Wittin äidinisän sotamieheksi.
[1] Kuningas Fredrik II.
»Kas kuinka hän istuu siinä vanhan hevoskaakkinsa selässä», sanoi Witt. »Niin, tirkistele sinä sieltä vain minkä mielesi tekee; sinun syysi kuitenkin oli, että me emme saaneet sitä kaunista taloa. Eikös se ole totta, häh? Katsos vaan, kun hän istuu siinä niinkuin koko asia ei ollenkaan häntä liikuttaisi. Soisinpa, että pöllähtäisit sieltä nenällesi!—Minä tahdon nimittäin sanoa sinulle, naapuri Swart, erään asian. Äitini isä oli vanhin, ja hänen olisi pitänyt saada talo. Mutta silloinpa tuo vanha Frits otti hänet sotamieheksi, ja maakunnan tyhmä virasto määräsi, että talo oli joutuva toiselle, ja niin saimme me pitkän nenän.»
»Mitä hulluja!»
»Mitä hulluja, naapuri!» sanoi Swart. »Onhan se niin vanha asia, ettei sitä kukaan enää viitsi ajatella. Kaikki ihmiset sanovat—ja onhan siitä painettu kirjojakin—että hän oli hyvä kuningas.
»Sitä en minä lainkaan tahdo kieltää», sanoi Witt. »Itse äitini isäkin piti hänestä ja kertoi meille paljon juttuja vanhasta Fritsistä. Kerran —en muista koska se oli—löi hän äidinisääni olalle ja sanoi: Sinä olet oikea krenatööri ja olet taistellut miehuullisesti!»
»Kas kehnoa vaan!» sanoi Swart.
»Niin, naapuri, hän on sanonut minun äitini isälle, vaikka minä en muista koska se oli: 'sinä olet oikea krenatööri ja olet taistellut miehuullisesti!' Nyt istuu hän tuolla korkealla hevosensa selässä, ja äidinisä jäi ilman taloa, ja se oli hänen syynsä!»
»No, naapuri», sanoi Swart heidän taas jatkaessaan matkaansa. »Älä sinä nyt enää sure sitä asiaa …. se on nyt ollut ja mennyt eikä sinun enää tarvitse vihata häntä.»
»No se nyt ei voisi johtua mieleenikään», vakuutti Witt. »Mutta talo olisi nyt ollut minun. Ja sen minä sanon, naapuri, että hänen syynsä se sittenkin oli!»
* * * * *
Sotamies johti heitä nyt katua ylös, katua alas, kunnes he tulivat
»Unter den Linden'ille»[1].
[1] Kuuluisa puistokatu Berlinissä.
Mikä paljous komeasti puettuja, hyvältä hajahtavia naisia!
»Poika!» sanoi Swart. »Ojenna itsesi suoraksi ja liikuta sääriäsi vähän uljaammin ja pane kädet kupeillesi, jotta ihmiset voisivat katsella sinuakin! Luuletko että minä kävelin noin vetelästi nuorena ollessani? Ei,—katsos Kallea! Hän vasta osaa käyttäytyä; katsos, kuinka hän katsoo tyttöjä suoraan silmiin ja hymyilee ja nyökäyttää päätään heille ikäänkuin tuntisi heidät kaikki. Ja saatanpa sanoa, että nämä tytöt ansaitsevatkin katselemista.»
»Siinä sinä olet oikeassa», sanoi Witt. »Enkö minä ole aina sanonut, että täällä on senkin vietävän kauniita tyttöjä! Ja miten uhkeita ne ovat!»
»Minä luulin eukkoani jokseenkin tukevaksi», sanoi Swart, »mutta katsos vain tuotakin—onpa siinä laajuutta! Mikä masiina! Ja jos hän edes olisi vanha akka; mutta hän on aivan nuori tyttö.—Turkanen! Jos minulla olisi mittanauha mukanani, niin menisin ja mittaisin hänen selkänsä.»
Nyt he saapuivat »Museolle».
Ensimäinen esine, mikä täällä pisti heidän silmiinsä, oli iso, suunnaton kivimalja.
»Hyvät ystävät! Kuinka tämä on mahdollista?» sanoi Swart. »Mikä astia! Siitä voi syödä sata miestä ja siihen mahtuu ainakin kaksitoista härkätynnyriä.
»Varmasti», sanoi Witt. »Mihinkä sitä muuten käytetään?»
»Kun kuningas keittää herneitä», sanoi sotamies, »ja pitää pidot, joihin pääsee ken tahtoo, niin tätä käytetään liemiastiana. Ja kun kuningas kruunataan ja hän seisoo tuolla ylhäällä linnan katolla kruunu päässään, niin tässä makaa paistettu härkä ja tuosta suihkukaivosta juoksee parasta punssia ja punaista viiniä. Ja jokainen saa ottaa niin paljon kuin mieli tekee.»
»Koska se tapahtuu taas?» kysyi Kalle. »Silloin täytyy meidän tulla tänne!»
»No», sanoi Witt, »ei se niin hädin tapahdu!»