XV.
He tulivat uudelle museolle ja katselivat sen ulkoseinillä olevia maalauksia.
Museon pääportailla seisoi joukko hienosti puettuja naisia ja herroja täydessä juhlapuvussa.
»Menkää niiden jälestä!» sanoi sotamies.
»Ei se toki sovi», sanoi Swart. »Mehän olemme vain arkipuvuissamme; ei meidän sovi tunkeutua noin hienon herrasväen joukkoon.»
»Mitä sinä tarkoitat?» sanoi Witt. »Ensin minä ostan uudet housut, jottemme tarvitsisi hävetä joutuessamme hienojen ihmisten pariin, ja kun nyt on kysymys siitä, niin sinä rupeat ujostelemaan.—Mene nyt vain rohkeasti portaita ylös!»
Ja Witt juoksi ylös—kaksi porrasta kerrallaan, näyttääkseen, ettei hän lainkaan ujostellut.
Mutta tätä hänen ei olisi pitänyt tehdä.
Kummihousut eivät sitä kestäneet.
Kun hän taivutti jalkojaan, meni toinen jalkahihna rikki ja—ratsis! housun lahe lensi kokoon polven yläpuolelle. Ja kun hän kumartui sitä jälleen kiinni solmimaan, meni toinenkin hihna rikki, ja nyt hän seisoi siinä paljain säärin kaikkien hienojen herrojen ja naisten keskellä.
Hänellä näytti olevan uimahousut jaloissaan.
Kun Wittin seuralaiset olivat ehtineet ylös, oli iso piiri ihmisiä kerääntynyt hänen ympärilleen. He tuuppailivat toinen toisiaan kylkeen ja osoittelivat Witt-raukkaa, joka turhaan koetti saada housut peittämään sääriään.
Kun hän oli vetänyt toisen lahkeen alas, meni toinen ylös. Nämä olivat polvi- ja pitkät-housut, aivan niinkuin musikantti oli sanonut!
Ukko Swart tunkeusi väkijoukon läpitse ja rupesi Wittiä lohduttamaan.
»Älä välitä näistä irvistelijöistä! Tässä olen minä, ja nimeni on Swart, ja hänen nimensä on Witt, ja hyvin tyhmä on se joka sallii itseään naurettavan vasten naamaa. Kukas sille mitään voi, ettei kummi ole yhtä kestävää kuin lanka ja piki. Älä ole milläsikään, naapuri, vaan pane takkisi napit kiinni!—Olipa tämäkin kaunis tapaus!»
Tuskin olivat he ehtineet saada tämän housujutun tyydyttävälle kannalle, kun Frits juoksi erään herran luo, joka seisoi toisten joukossa, lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
»No, mutta Jumala varjelkoon minua!» sanoi Swart. »Nythän sinä tulet hulluksi, poika! Frits, piruko sinua riivaa?»
Mutta Frits ei kuullut, mitä Swart sanoi, hänellä oli niin paljon puhumista vieraan herran kanssa.
»Tunnetko sinä minut, Henrikki? Isä, etkö tunne Henrikkiä. Sehän on pastorin Henrikki. Ja sainkin minä sinut tavata juuri täällä!»
Fritsin matkatoverit tulivat lähemmäs.
Ukko Swart astui etunenässä.
»No hyvät ystävät!» sanoi hän. »Olipa nyt erinomainen onni että sinun jalkahihnasi menivät poikki, jotta saimme tavata pastorin Henrikin!»
Witt teki toisella kädellään hunööriä, toisella pidellen takkiaan vartalonsa ympärillä, ja Frits pudisteli vanhan leikkitoverinsa kättä.
»Mutta poika», sanoi Swart, »älä sinä nyt niin julmasti ahdistele häntä; hän ehkä saa hävetä meitä.»
»Minkätähden minä saisin hävetä tavatessani vanhat hyvät ystäväni?» sanoi Henrikki.—»Mutta kertokaa nyt minulle, mitä kotiin kuuluu ja mitä on tapahtunut siitä lähtien kun minä matkustin sieltä!»
»No, eihän sitä mitään erinomaista kuulu», sanoi Swart. »Ihmiset ja eläimet ovat terveinä. Herra pastori on terve ja rouva pastorska käy päivä päivältä tukevemmaksi ja teidän pieni Kalle-veljenne on reipas poika. Tässä eräänä päivänä hän painiskeli pitäjänvoudin Fritsin kanssa ja sai hänet alleen. Ja Lovisa, teidän sisarenne on oikein erinomainen tyttö. Kun minä joku päivä sitte olin lukkarilla, istui hän siellä potfianoa soittaen—lukkarilla on näet sellainen potfiano—ja kunpa te olisitte kuullut, kuinka hän osaa soittaa, ja kuinka hän taitaa sormiaan käyttää! Se oli aivan ihmeellistä!»
»Kuinka lukkari ja hänen tyttärensä voivat?» kysyi Henrikki.
»Lukkari», sanoi Swart,»hän on aivan entisellään; koulussa hän istuu ja lukee lasten kanssa ja antaa niille selkään sitä mukaa kuin on tarpeellista.»
»Entä Dorotea?»
»Hän voi hyvin», puuttui Frits äkkiä puheeseen, »hän on tullut isoksi ja kauniiksi.»
Ja Frits tuli punaiseksi kuin kukko.
»Poika», sanoi isä, »mitä sinä puhut tytöstä? Luuletko sinä että herra Henrikki hänestä välittää? Kyllä hänellä on muuta ajateltavana! Sinä et todella häpeä laisinkaan! Etkä sinä muuta ajattele kuin aina vain lukkarin Doroteaa. Jos äitisi sen tietäisi, niin saisitpa kokea….»
»No eikö mitään ikävää ole kotona tapahtunut?» keskeytti ylioppilas.
»Ei», vastasi Witt. »Mutta ukko Raabe on kuollut; hän tuli sairaaksi heti pääsiäisen jälkeen ja haudattiin neljä viikkoa takaperin. Ja Voss ajoi poikansa ylitse lantarattailla, mutta sitä hän ei voinut välttää, ja Hannu Schmidt seisoi ylhäällä vanhoilla tikapuilla, jotka menivät rikki, niin että hän putosi maahan, mutta hän pääsi asiasta helpolla. Ja sitten on kuusi talonpoikaa mennyt Ameriikkaan vaimoineen ja lapsineen ja Mikko Frank ja Hannu Wunderlich ovat vankeudessa lampaanvarkaudesta.»
»He varastivat kaksi lammasta ja kuusi karitsaa, ja senvuoksi heidät pantiin kiinni», sanoi Swart. »Ja sitten se tapaus ukko Boltin ja lääninoikeuden välillä.»
»Mitäs sinä puhut?» sanoi Witt takkiaan pidellen. »Eihän se ollut lääninoikeus, vaan metsäoikeus. Hän on itse kertonut minulle sen, ja senvuoksi luulisin tuntevani sen asian.»
»Niin, sepä on kaunis juttu, se», sanoi Swart. »Näettekös, muutamat meidän kylän miehet tulivat haastetuiksi oikeuteen senvuoksi, että olivat olleet luvatta metsässä—ja siinä he olivatkin tehneet väärin, tietysti—ja kun nyt tuomari kuulustelee heitä, niin astuu ukko Bolt sisään maksaakseen vähän rahoja; tämä tapahtui nimittäin juuri veronmaksun aikoina. No, tuomari kiroili ja ärjyi tahtoessaan saada miehet tunnustamaan, ja kun he olivat tunnustaneet, kutsui hän vanginvartijan ja käski tämän antaa heille viisikolmatta lyöntiä selkänahalle.
Kun vanginvartija oli käskyä toimeenpanemassa, arveli ukko Bolt voivansa mennä tuomarin eteen asiaansa toimittamaan, ja hän meni ja sanoi:
»Minulla olisi tässä…
»Jaha, niin vainkin, keskeytti tuomari. Tämän tässä minä olin kokonaan unohtaa; saakoon hänkin rangaistuksensa.
Mutta siihen ei Bolt tietysti halunnut suostua.
»Herra tuomari, sanoi hän minä olen tässä…
»Vai uskallat sinä mukista vastaan? sanoi tuomari—luulenpa että tahdot niskotella esivaltaa vastaan. Anna hänelle viisikolmatta!
»Mutta Herra Jumala, väitti Bolt, olenhan minä tullut tänne….
»Suu kiinni!
Ja litsis-latsis—hänkin sai viisikolmatta lyöntiä.
»Minä olen tullut tänne holhooja-asioissa, rahoja maksamaan, sanoi Bolt saatuaan selkäänsä.
»No, miksi et sitä heti sanonut? kysyi tuomari.
»Ettehän te tahtonut minua kuulla, kun minä aloin puhua.
»Toisen kerran puhut ajoissa, sanoi tuomari. Nyt olet saanut lyöntisi ja
Lybekin lain mukaan saat ne pitää hyvänäsi.
Mutta sitten tuomari pyysi häneltä anteeksi ja pyysi ettei Bolt panisi tätä erehdystä pahakseen, eikä Bolt pannutkaan. Mutta selkäänsä hän oli saanut.»
»Niin», sanoi Witt, »minä olen aina sanonut hänelle, että hänen pitäisi puhua ajoissa. Ja jos hän nyt olisi niin tehnyt, ei hän olisi saanut raippoja, mutta nyt hän sai ne, ja sai ne Lyybekin lain mukaan pitää hyvänään.»