XVII.
Meidän matkaseurueemme meni nyt teaatteriin.
Kun he olivat tulleet ovesta sisälle, hiipi Swart hiljaa varpaisillaan eteenpäin, mutta Witt jäi ovelle tuijottamaan isoon katossa riippuvaan kynttiläkruunuun siksi kunnes hänen päätänsä rupesi huimaamaan.
»Mennään pois!» sanoi hän.
»Mutta miksikä menisimme pois?» sanoi Swart. »Olemmehan me maksaneet päästäksemme tänne eikä meille kukaan pahaa tee. Tule vain tänne katsomaan!»
Witt hiipi Swartin jälestä ja nojausi sitten yli rintavastimen ja katseli alas.
Kun hän nyt näki kuinka ihmisjoukko aaltoili siellä alhaalla, kuuli sieltä kaukaisen ukkosen tapaisen äänten kohinan ja näki kynttiläin kimaltelevan päänsä päällä ja allansa, rupesi hänen päätänsä huimaamaan, ja jollei Frits olisi pidellyt häntä, olisi hän varmaan pudonnut.
»Sinua vaivaa pyörrytys», sanoi Swart. »Niin, olemmehan me jotenkin korkealla, mutta vähät siitä!—Ensimäinen kerta aina pahin.»
Ukko Wittin nojautuessa Swartin käsivarteen alkoi musiikki äkkiä soida.
Oli ikäänkuin maa olisi halennut ja taivas vavissut, ikäänkuin ukkonen olisi jylissyt ja salamat sähisseet; oli kohinaa ja vinguntaa, rummutusta ja hullutusta, ikäänkuin viimeinen päivä olisi ollut tulossa ja maailmannäytelmän viimeistä näytäntöä olisi alettu.
Äkkiä lensi esirippu ylös.
Lavalla oli komeat tanssiaiset, siinä tanssi useita pareja, ja kaikki huusivat: »Victoria!»
»Kuules Frits!» sanoi Kalle, »tämä on sama kappale, minkä me
Alt-Strelitsissä silloin kun meidän täytyi hypätä!»
»Hahahahahaa», nauroi ukko Swart. »Katsos, naapuri, miten he konstailevat! Tässähän saattaa nauraa itsensä vääräksi.»
»Tämä kaikki tapahtuu varmaankin tuon metsästäjän vuoksi tuolla syrjässä», arveli Witt.
»Katsos vaan sitä miestä, kuinka turkasesti hän on koristeltu!» sanoi Swart. »Katsos, katsos, kuinka hän pöyhistelee itseään ja panee kätensä kupeilleen!—Ja katsos tuota toista sitten! Nyt hän suuttuu, nyt hän nousee seisaalleen; saas nähdä, eikö tässä nouse aika meteli. Kuules kuinka hän elämöi!»
»Mitä?» sanoi Witt. Ei suinkaan hän tahdo lyödä toista kuoliaaksi!»
»Äh, naapuri Witt, kuinka sinä voit olla niin tyhmä!» sanoi Swart. »Hehän vain ovat olevinaan, he tahtovat vain kääntää ihmisten silmät! Ei mutta katsos, naapuri—tuossa ne tulevat! Ne ovat metsästäjiä. Katsos tuota vanhaa ukkoa, hän on aivan meidän metsänvartijamme näköinen! Kuules, kuinka hän laulaa aivan kuin lukkari!»
»No eipä juuri kannata kehua. Mutta katsos tuota toista nenineen ja mustine partoineen», sanoi Witt. »Ja hattu ihan kuin ratti! Kas hänpä vasta osaa töllistellä. Kun semmoinen mies kiljuu oikein täyttä kurkkua, niin se suorastaan tekee pahaa; oikein kylmältä karsii selkäpiissäni.»
»Minä säälin häntä», sanoi Swart, »Jumala ties saako hän naisen jota hän huutaa niin hirmuisesti! Katsos, katsos! Näetkös tuota tuolla? Se on itse paholainen!»
»Herra jesta, kuinka minä pelkään!» sanoi Witt.—»No, tämä kometia on tosiaankin rahan arvoinen.—Niin, naapuri, kyllä se on piru itse.»
»Minä en ymmärrä, minkätähden sinä aina pelkäät», kummasteli Swart. »Nyt tulee se toinen, se nenäkäs…»
Korttipelin hauskuuden hyväilyihin neitojen tahdon yhdistää!…
»niin, niin kyllä sinussa on miestä mihin hyvänsä!—Kas, kas, sitä koiraa, miten hän hosuu ympärilleen! Nyt on toisen loppu käsissä. Tuhma piru, miksi annoitkaan ottaa itsesi kiinni! Ja kaikki vaiva mokoman tytön takia…»
Luulitkos saavas kotkan ilmaiseksi?
»… nyt minä tiedän mihin se heittiö tähtää. Nyt on Maks kiinni.»
Esirippu laskeutui ja Frits hengitti jälleen.
Hän ei koskaan ollut voinut uneksiakaan, että tavalliset ihmiset voivat matkaansaattaa mitään noin kaunista ja ihanaa. Tämä ei voinut olla todellisuutta, sen hän ymmärsi; ei tässä maailmassa voinut noin käydä, mutta kun hän nyt katseli sinne, tuntui se, minkä hän näki, todellisuudelta, kaikki oli hänen silmäinsä edessä selvänä ja kirkkaana kuin aurinko sydänpäivällä. Tämä oli kuin ihana unelma, oli kuin olisi hän vaeltanut vieraassa maassa, missä kaikki oli auringonpaistetta, iloa ja laulua.
Esirippu nousi jälleen.
»Kuules, Frits», sanoi Kalle, »tämä on sama kappale kuin se, minkä me näimme Strelitzissä silloin, kun olimme vähällä taittaa niskamme. Tuo pitkähameinen tuolla on sama kuin siellä, ja tuo pienempi, joka on niin lystikkään näköinen, on myös sama.—No, ei nyt hullumpaa!»
Frits oli kuullut vain puolella korvalla, mitä Kalle sanoi. Hänestä tuntui kuin olisi Dorotea seisonut hänen edessään, suruaan valittaen. Se valitus kuului niin surulliselta, mutta samalla niin kauniilta, että hän sai kyyneleet silmiinsä, vaikka hänen sydämensä sykki kuitenkin niin autuaallisesti. Se ei ollut Dorotea, ja kuitenkin se oli hän. Hän olisi ollut halukas uhraamaan sydämensä viimeisen veripisaran tuon vieraan tytön puolesta.
»Katsos vaan häntä!» sanoi Swart. »Minä tarkoitan sitä pientä, en tuota pitkää—kuinka turkasen viehättävältä hän näyttää!—Peijakas, kuinka iloinen ja viehättävä hän on. Minunkin, vanhan miehen sydän oikein lämpenee häntä katsellessa.—Tämä kappale on kyllä hintansa ansainnut.»
»On», sanoi Witt, »tämä kappale on hyvä. Soisin että hän saisi armaansa.»
»Äh, naapuri», sanoi Swart, »nehän vain kääntävät ihmisten silmät, nehän
teeskentelevät koko ajan! Entäs kaikki tämä laulaminen ja hoilaaminen?
Menettelevätkö esimerkiksi meidän puolen pojat ja tytöt sillä tavoin?
Kas, kun et sinä voi ymmärtää sitä!»
»Nyt tulee se toinen!—Katsos, katsos!» sanoi Witt.
»Hän on liian ylhäinen, naapuri! Liian hieno! On mahdollista, että hän on hyvä tyttö, mutta minusta hän on liian ylhäinen. Muuten voin sinulle sanoa, että minä säälin häntä. Katsos vain, kuinka hän pyytää miestä olemaan menemättä rotkoon! Ne pyytävät sitä molemmat, mutta hän ei näy voivan olla menemättä? Ei, se tyhmä aasi menee rotkoon!»
»No, nyt alkaa noituminen», sanoi Witt. »Minä soisin, että olisimme kaukana täältä; täällä rupeaa oikein pelottamaan, kun katselee noita monia pääkalloja ja kaikkia muita pirun juonia—katsos tuotakin nenäihmistä! Kuule, miten hän huutaa!—Se on paholainen!—Nyt ovat yhtyneet ne molemmat, joiden piti tulla yhteen!—tämä on kauheata ajatella!»
»Hyi!» sanoi Swart. »Se heittiö pitäisi hirttää lähimpään puuhun. Onhan se oikea roisto. Se tahtoo myydä itsensä paholaiselle saadakseen tyttöparan vietellyksi pauloihinsa.»
»Frits», sanoi Kalle, »tämä on sama kappale kuin se, minkä me näimme Strelitzissä silloin kun meidän täytyi lähteä käpälämäkeen.—Olkaa nyt varoillanne, sillä muutaman silmänräpäyksen kuluttua meidän täytyy lähteä pois!»
»Kas niin», sanoi Swart, »nyt se on tehty: Tuolla menee Maks vuoreen paholaisen kanssa; nyt alkaa luotien valaminen.»
»Ei, naapuri», sanoi Witt, »minä en enää kauempaa tahdo olla täällä, minä pelkään. Kuules, kuinka maa järisee! Katsos, kuinka tarhapöllö räpistelee siipiään! Kuule, kuinka salamat sähisevät,—ja nyt! Nyt on taasen pimeä yö! Kuuletko, kuinka kaikki hornanhenget nauravat ja kirkuvat! Oikein jyminä käy. Ja katsos, nyt alkaa se hurja metsästys! Ei naapuri—tule! Lempo täällä viipyköön! Kuules, nyt huutaa hän *seitsemän*.»
»Pitäkää kiinni, nyt saamme hypätä!» huusi Kalle samassa.
Tuskin oli hän saanut nämä sanat suustaan, kun vahtimestari tuli hänen luokseen, tarttui kohteliaasti hänen käsivarteensa ja talutti hänet ulos.
»Kas tämäpä on kaunista», sanoi Swart. »Sinun tyhmä poikasi rupee kiljumaan ja sinä itse menet tainnoksiin.—Tyynnyhän nyt toki, naapuri!»
Esirippu laskeutui taas.
* * * * *
Swart lohdutteli Wittiä.
»Älähän nyt toki, naapuri, sanon!—luulenpa melkein, että sinä itket!»
»En», sanoi Witt, »en minä itke! Minä olen palvellut herttuaani ja ollut liikkeellä niin öisin kuin päivisin, mutta paholaisen ja villin metsästyksen kanssa en minä tahdo olla missään tekemisissä. Peikkoja minä aina olen pelännyt.»
Vihdoin hän tuli järkiinsä ja toipui hieman.
Esirippu nousi jälleen, ja Frits kuuli Dorotean rukoilevan hänen ja hänen sielunsa iankaikkisen autuuden puolesta.
Sanomattoman ihanaa on, kun ihminen, joka rakastaa meitä enemmän kuin mitään muuta maan päällä, kohottaa kätensä taivasta kohti ja rukoilee meidän puolestamme, kun olemme joutuneet väärälle tielle.
»Katsos», sanoi Swart, »tuossa se pieni tyttö taas on, ja miten kiire hänellä on! kuinka hän juoksee edestakaisin kuin rotta ristiäisissä. No, tämäpä vasta on hauskaa nähdä. Mutta kuulehan kummia! Nyt ne laulavat meidän puolen laulua hääseppeleestä:
Hääseppeleen me kiedomme silkillä sinisellä!
Kuinkahan ihmeellä se laulu on tullut tänne Berliniin?»
»No, naapuri», sanoi Witt, »onhan joku saattanut kuulla sitä laulua meillä laulettavan ja mielistyä siihen niin, että on opetellut sen ulkoa. Mutta eivätpä ne täällä kuitenkaan osaa sitä oikein laulaa; Fiia Schult laulaa sen paljoa paremmin. Hän rallattelikin sitä lakkaamatta, kunnes suutuin ja ajoin hänet tiehensä talostani.»
»Kas, kas nyt!» sanoi Swart. »Nyt siitä joku tulee, sanoi Bolsenthal tullessaan tupaan. Siinä on kuningas koko seurueensa kanssa; vanha metsänvartijakin on mukana.—Se on sentään kaunis laulu, ja kuules, kuinka he osaavat soittaa torvea, aivan kuuluu kuin olisi Ivenackin kreivi metsästämässä. Niin, naapuri, kyllä täytyy tunnustaa, että he osaavat käyttää suutaan ja laulaa niin että kuuluu!»
»Katsos vanhaa metsänvartijaa!» sanoi Witt, »nyt panee hän torven huulilleen, nyt puhaltaa hän,—katsos, kuinka kaikki kerääntyvät koolle—ja Maks seisoo tuossa kuin härkä. Maltas, nyt ampuu hän koelaukauksen!»
»Eihän hän vaan mahtane olla niin hullu, että ampuu», sanoi Swart, »hänellähän on paholaisen luodit pyssyssään.—Ei voi koskaan tietää, minne semmoiset lentävät.»
Maks tähtäsi.
Koko katsomossa vallitsi niin täydellinen hiljaisuus, että olisi saattanut kuulla rotan juoksevan yli permannon.
Silloin Swart huusi ylhäältä parvelta:
»Hän ampuu! Hän ampuu! Älä ammu, älä ammu, senkin tyhmä piru!»
Vahtimestari talutti hänet oitis ulos.
Witt hiipi perästä.
»Herra», sanoi Swart, »ajetaanko minut pois senvuoksi, että tahdon pelastaa onnettoman ihmisen? Kyllä tämä menee jo todellakin liian pitkälle!»
Frits oli nyt yksinään jälellä.
Hän oli unohtanut koko ympäristönsä, hän ei kuullut eikä nähnyt muuta kuin mitä näyttämöllä tapahtui. Hän tunsi elävänsä täydelleen mukana, ja hän oli melkein varma, että tämä kaikki oli tapahtunut hänelle ja Dorotealle. Ja kun esirippu laskeusi, tuntui hänestä, että koko maailma oli hänet hyljännyt, että taivas oli häneltä sulkeutunut ja kaikki ollut mennyttä. Vain viimeisen laulun sävel soi vielä hänen sielussaan yhtä surullisena ja suloisena kuin Dorotean viimeinen sana:
»Hyvästi!»