XVIII.
Varhain seuraavana aamuna läksivät matkamiehemme rautatienasemalle.
Kalle ja Frits kantoivat arkkua ja ukot eväitä.
Nyt oli vain kysymys, mitä rataa heidän piti matkustaa.
»Kas tässä asuu leipuri», sanoi Swart, »ne ihmiset nousevat tavallisesti aikaisin. Minäpäs menen sieltä kysymään.»
Swart meni myymälään ja kysyi, tahtoisiko leipuri hyväntahtoisesti sanoa, mikä rautatie vei Belgiaan.
»Belgiaan? Belgiaan? Te kai tarkoitatte Schlesiaa?»
»On mahdollista, että sitä sanotaan sillä nimellä Berlinin kielellä», sanoi Swart.
Leipuri antoi tarvittavat tiedot, ja ystävämme menivät nyt sille asemalle, jolta juna läksi Schlesiaan.
Monien mutkien ja reistailujen jälkeen he osuivat pilettiluukulle, jossa eräs hyvin kohtelias herra pisti heidän käteensä paperilapun.
»Kas niin», sanoi Swart, »tällä passilla me voimme matkustaa vaikka halki koko maan, ja sittenhän on kaikki hyvin, jos on totta, mitä isäntämme eilen sanoi, että nimittäin olemme perillä jo ylihuomenna.»
»Se olisi suotavaa», sanoi Witt. »Mutta katsohan, kaikki vaunut ovat peräkkäin kuin hanhet ja kaikki ne kulkevat rautajäljissä. Katsos tuota suurta arkkua, joka kulkee tuossa edes ja takaisin.—No mutta— sillähän on savupiippukin. Kas, kas, nyt on varmaan paha merrassa. Se savuaa ja ähkii ja potkii ja mylvii,—ja näes, kuinka höyry tupruaa sen sieraimista, kun se kulkee ohitsemme. Ja mikä meno ja ähellys! Sehän on ihka elävä peto! Kaikkea sitä pitää nähdä ennenkuin kuolee!
»Niin, naapuri», sanoi Swart, »eilen teaatterissa en minä ensinkään
pelännyt, sillä minä tiesin, että ne vain käänsivät meidän silmämme.
Mutta tuommoiset ajopelit ilman hevosia, ne alkavat minua peloittaa.
Onhan tässä samanlainen meteli kuin noita-akkain ratsastaessa
Blocksbergiin. Kuule, kuinka se paholainen viheltää!»
»Ei, se on mies, joka viheltää», sanoi Kalle, »tuo musta joka istuu arkun peräpuolella. Ja lyönpä vaikka vetoa, että arkussa on hevonen.»
»Niin, poikani», sanoi ukko Witt, »se on kyllä luultavaa. Eihän tässä tiedä mitä oikeastaan ajattelisi. Kuinkas sanoikaan Hanna Schult: 'Olkoonpa se kummitus tai meidän Juhani, niin on sillä kumminkin paholainen, sisässään.'»
Nyt he astuivat vaunuun, ja ukko Witt rupesi jälleen pelkäämään.
Swartilla oli täysi työ koettaessaan rauhoittaa häntä.
»Naapuri», sanoi hän, »katsohan noita muita ihmisiä täällä vaunussa! Nehän istuvat aivan rauhallisina, ja luuletkos, että ne olisivat niin rauhallisia, jos paholainen olisi heitä viemässä? Ja jos sinä nyt niin kauheasti pelkäät, niin istu lähemmäksi minua! Mehän istumme tässä niin mukavasti kuin omissa tuvissamme, ja olemmehan me ainakin kuivalla maalla.—Ja te, pojat, pidelkää lujasti penkistä kiinni älkääkä töllöttäkö siinä suut auki niinkuin odottaisitte paistettujen kyyhkysten lentävän suihinne! Painakaa hatut lujasti päähän!»
Hän tuuppasi poikaansa kylkeen.
»Muuttaudu tänne lähemmäksi, ja pure hampaasi lujasti yhteen, jottei kielesi jää niiden väliin, kun tästä nyt lähdetään.—Kas niin, nyt se lähti!»
»Kas, kuinka hitaasti se menee», huudahti Witt, »enpä olisi tätä koskaan uskonut.»
»Niin, se menee nyt vain käymäjalkaa», selitti Kalle.
»Nyt se juoksee tasaista hölkkää», sanoi Witt.
»Nyt se juoksee hyvää ravia», sanoi Swart. Ja pistäen päänsä ulos akkunasta: »Nyt hurjimus laukkaa täyttä karkua! Pidelkää kiinni nyt!— nyt mennään hirvittävää vauhtia! Katsokaa, katsokaa, kuinka se sähisee ja räiskyy ja kiitää kuin vimmattu! Koko maailma lentää taaksepäin!»
Ukko Witt istui onnettomana odotellen viimeistä hetkeänsä. Hän risti kätensä ja sanoi Swartille:
»Herra Jumala, naapuri Swart! Kunhan se peto vain ei pillastuisi!»
»Pure sinä hampaasi yhteen, naapuri!» sanoi Swart. »Mikäs auttaisi, jos pillastuisikin? Kuoltava meidän kerran kuitenkin on, samantekevä siis, tapahtuuko se tällä tai jollain muulla tavalla. Nyt ei auta mikään; me olemme täällä ja saamme pitää hyvänämme mitä tapahtuneekin.»
* * * * *
He saapuivat ensimäiselle asemalle.
Vaunut hiljensivät vauhtia ja ukko Swart sanoi:
»Ptruu, kas niin, kas niin, ptruu!» aivan kuin olisi hänellä ollut ohjakset käsissään.
Vaununovi avattiin.
»Minäpä tahtoisin mielelläni nähdä, kuinka näitten ajopelien laita oikeastaan on», sanoi Kalle lähtien vaunusta. »Saas nähdä, taluttavatko ne uusia hevosia arkkuun», sanoi hän mennessään.
Hän asteli nyt edestakaisin asemasillalla tarkastellen kaikkea, ja hänen juuri miettiessään junan salaisuutta veturi vihelsi ja juna lähti liikkeelle.
Kalle ei siitä hämmästynyt. Hän vain seisoi ja töllisteli suu auki. Hän kuuli Swartin sanovan:
»Heittäydy perään riippumaan!»
Kalle päätti seurata neuvoa. Hän odotti viimeistä vaunua. Ja kun tämä juhlallisesti oli vierinyt ohi, kokosi hän takkinsa liepeet ja läksi juoksemaan junan jälkeen. Mutta se kiiti pois avaraan maailmaan, ja Kalle jäi hengästyneenä katsomaan sen menoa, kunnes se kokonaan katosi näkyvistä.
No, Kalle poikaseni, mitäs nyt aiot tehdä? Siinä sinä nyt seisot kuin härkä vuorella, kynsit korvasi taustaa ja kuultelet mesiäisiä. Sinähän muuten kuulut viisaitten joukkoon. Missä on nyt viisautesi?
Entä Witt ja Swart? He kulkevat huimaa vauhtia ulos avaraan maailmaan.
Swart lohduttelee Wittiä, jonka mieli on taas käynyt murheelliseksi:
»Rauhoitu toki, naapuri! Kyllä Kalle sinut vielä löytää! Ei kestä kauaa ennenkuin hän on matkalla Belgiaan. Hän on pian täällä meidän luonamme. Toinen olisi ollut asia, jos minun tyhmä poikani olisi unohtanut itsensä jälkeen.—Nyt sinä, Frits, istut alallasi, liikahtamattakaan, jotta voin löytää sinut! Vaunut näkyvät pysähtyvän tähän, ja minä menen nyt ulos katsomaan, olisiko Kalle heittäytynyt perään riippumaan, ja samalla saamaan jotain juodakseni.»
Sanottu ja tehty. Swart meni hakemaan Kalle Wittiä, mutta missään ei Kallea näkynyt, ja kun ukko oli saanut tämän asian selväksi, meni hän sammuttamaan janoaan.
Hän näki erään viinurin hääräilevän tarjoilupöydän ääressä.
»Kuulehan, poikaseni», sanoi hän, »annas minulle oikein hyvä likööri!»
»Heti, herra»,—ja viinuri juoksi tilattua tavaraa noutamaan, sillaikaa kun Swart kaiveli taskujaan maksaakseen—mutta hiivatti soikoon!—hän ei löytänyt sopivia pieniä rahoja. Vihdoin sai hän maksetuksi ja aikoi juuri siemaista liköörinsä, kun juna vihelsi.
»Mitä lempoja», huusi hän, »odota nyt silmänräpäys, minä tulen heti!»
Mutta juna ei välittänyt huudosta, vaan kiisi menojaan.
»Tämäpä vasta kaunis juttu», sanoi Swart raapien korvallistaan.
Frits ja Witt matkustivat nyt kahden ulos avaraan maailmaan, kunnes juna taas pysähtyi.
»Nyt en minä enää rupea tässä istumaan», sanoi Frits ukolle. »Matkustakaa te yksinänne Belgiaan, mutta minä nousen tässä pois ja menen etsimään isääni.»
»Frits», sanoi Witt, »ethän toki tahdo jättää minua yksinäni onnettomuuteen?»
Ja hän rukoili Fritsiä jäämään.
Mutta Frits astui ulos ja ovi suljettiin.
Juna vihelsi.
Ukko Witt pisti päänsä ulos akkunasta ja heilutti hattuaan.
»Frits Swart», huusi hän, »Frits, kuule … sana vain! Sano toki isällesi että hänen täyt….»
Juna kiisi eteenpäin ja Witt oli nyt matkalla Belgiaan.
Frits ei kuullut, mitä ukko huusi; hän ajatteli vain pastorin Henrikin sanoja, että he kyllä tulisivat takaisin Berliniin joutumatta koskaan Belgiaan.
Ukko Witt istui vaunussa syvästi murheellisena.
»Lukkari sanoi, että hauskaa on sentään matkustella!» sanoi hän. »Soisinpa, että hän nyt olisi kynsissäni. Ja Swart, minun vanha naapurini, vakuutti minulle samaa, niin että minä vanha pöllö menin ansaan ja uskoin heidän sanansa tosiksi.—Tässä voi ihminen aivan menehtyä!»
Wittin pää painui alas rinnalle, ja hän muistutti nyt suuresti vanhaa, sateessa kastunutta kanaa.
»Hyvät ihmiset, mitä minun on tehtävä?»
Juna pysähtyi, Witt meni ulos ja meni erään kirjavakauluksisen miehen luo, joka seisoi lähellä.
»Hyvä herra», sanoi hän, »nyt en minä enää tahdo matkustaa pitemmälle!»
»Ei ole tarpeenkaan, hyvä mies», vastasi puhuteltu.
»Kunpa olisin pastorin Henrikin luona Berlinissä! Milloin voin päästä sinne?»
»Iltapäivällä kello neljä lähtee juna sinne, joten pääsette perille hyvissä ajoin.»
»Parhaat kiitokset siitä tiedosta!» sanoi Witt hattuaan nostaen.
Hän istuutui penkille.
»Mitenkähän minun lopulta käyneekään», huokasi hän. »Lukkari ja Swart puhuivat matkustamisen hauskuudesta. Nyt istuu lukkari kotonaan tuvassa ja naapuri Swart juo likööriä, mutta kukaan kristitty ihminen ei välitä siitä, miten minulle käy! Ja missä minä oikeastaan olen? Olenko minä Belgiassa vai en? Voi, kunpa olisin kotona eukkoni luona ja kunpa naapuri Swart istuisi tässä minun sijassani.»